Kun ratsastus pelottaa – Näin Katri selätti ratsastuspelon ja ilo palasi harrastukseen: ”Rohkeaksi tulee, kun uskaltaa pelätä”
Ratsastuskammo hiipi arkeeni salakavalasti. Kun lamauttava pelko laajeni, tajusin kamppailevani kuolemanpelon kanssa. Miten löytäisin ratsastamisen ilon uudestaan?
Kerran hevostyttö, aina hevostyttö. Toimittaja Katri Koskinen sai Canuunasta luotettavan kumppanin ratsastustunneille: ratsun, joka ei pienistä ärsykkeistä hätkähdä. Se auttoi ratsastuspelon selättämisessä.
Puristan huomaamattani rystyset valkoisina ratsastuskassini kahvaa kävellessäni pimeää metsäreittiä kohti tallia. En pelkää alkutalven pimeää. Pelkään, että kohta minuun sattuu. Ratsastus pelottaa. Silmissäni vilahtelee kauhukuvia – fiktiivisiä mutta eläviä.
Kuulen korvissani kolinaa, pauketta, hirnuntaa. Hevonen säikkyy, pukittaa. Putoan vauhdissa, lennän ilmassa, paiskaudun armotta kohti maata. Taitan niskani RUKS RUKS, ja pääni taipuu epäinhimilliseen asentoon. Hevosen kaviot hakkaavat korvani juuressa. Tunnen, kuinka halvaannun. Näen verta. Kipu raastaa kehoa. Kuolen.
Tiedostan itsekin, että unohdan hengittää. Enkä ole vielä edes tallilla, saati hevosen selässä.
Onnettomuus säikäytti
Aloitin lapsuuden harrastukseni uudestaan viitisen vuotta sitten, omaksi ilokseni. Se palautti elämääni putoamiset.
Olen pudonnut lapsena hevosen selästä sen sata kertaa, aikuisiällä kolme. Jokaisella alastulolla olen saanut tuta, etten ole enää nuori ja vetreä.
Oli kevät 2018, kun kesken ratsastustunnin hevoseni säikähti, hyppäsi varoittamatta sivuun ja lähti pukkilaukkaa pitkin kenttää. Menetin tasapainoni ja lensin ilmavoltin kautta selälleni.
Putosin sen verran hurjasta vauhdista alas, että ilmat menivät pihalle. Muutaman sekunnin ajan tuntui, etten voinut liikkua. Sitten parahdin ja aloin itkeä hysteerisesti. Alaselkäni ja häntäluuni kokivat pahan kolauksen, samoin itsetuntoni.
Lääkäri piti minulle puhuttelun: ”Olisit voinut kuolla. Onko järkeä harrastaa noin vaarallista lajia?”
Jatkoin kuitenkin reippaasti ratsastamista kerran viikossa.
Mutta sitten aloin saada kesken ratsastustunnin tai jo ennen tallille menoa pienimuotoisia paniikkikohtauksia: mitä jos jotain käykin? Ratsastin kalpeana ja kauhusta jäykkänä, vaikka yritin järkeillä ja hengitellä.
Pelko muuttui niin jäytäväksi, että ilmoitin ratsastuskoululle, että minun on pakko pitää taukoa.
Mutta sitten minuun otti yhteyttä ratsastuksenopettaja Kira Parjanen.
”Minulla olisi täällä sinulle hyvä terapiahevonen.”
© Pekka Nieminen/Otavamedia
Tammikuu / Uusi tuttava
Vuoden 2020 alussa tuijotan minua kohti kurkottelevaa turpaa Tuomarinkylän ratsastuskoululla Ruskeasuolla. ”Keep calm and ride a pony” lukee ovessa.
Maisa on pienikokoinen norjanvuonohevonen. Askel on tasainen. Hoksaan, että sen selässä minua ei pelota. Olemme yhdessä huvittava näky: kaksi pulleroista pullaponia.
Mutta kun maneesissa paukkuu tai hevonen hirnahtaa, hätäännyn. Opettajani huomaa, että äänet laukaisevat minussa pelon.
Tunnin päätteeksi hän ottaa tavakseen kysellä vointiani, tsempata ja kehaista. Huomaan, että minun on vaikea ottaa kehuja vastaan, vaikka ne sydäntä lämmittävätkin.
Helmikuu / Häpeää
Kirjoitan Facebookiin tilapäivityksen siitä, kuinka ratsastustunnit jännittävät. Tsemppikommenttien sijaan eräs FB-tuttavani sättii minua: Hevoselle ei tee hyvää, että selkään nousee tuollainen pelokas haavanlehti.
Häpeä iskee. Nolottaa.
”Rohkeaksi tulee, kun uskaltaa pelätä”, Anna Perho toteaa seuraamassani Anna mennä! -verkkovalmennuksessa, jonka tehtävänä on inspiroida kohti muutosta.
Mutta en jaksaisi enää pelätä.
Maaliskuu / Koronaterapiaa
Kun korona iskee, kotikaranteeni tekee minulle hyvää. Tallit ovat yhä auki, ja hevosten läsnäolo käy terapiasta. Viikinkiponi-Maisan kanssa tunnit sujuvat leppoisasti.
”Mitä jos kokeilisimme ensi viikolla toista hevosta?” ratsastuksenopettajani ehdottaa.
Huomaan jännittäväni noustessani huomattavasti korkeamman, mutta epäreaktiivisen Corea-tamman selkään. Olemme siirtyneet maneesista ulkokentälle, ihmiset jäävät tuijottelemaan kentän laidalle. Mielessäni käy tuttuja kauhukuvia. Täältä jos putoaisi, voisi käydä todella köpelösti…
Tunti menee hyvin, mutta huomaan purevani takahampaitani yhteen. Hätkähdän pienistä, ja silloin jaloistani katoaa voima. Ratsastuksenopettajani muistuttaa: ”Muista hengittää.”
Tunnin päätteeksi kerron pelostani muille ryhmäni ratsastajille, etteivät he ihmettele, miksi olen tunneilla jäykkä ja kauhuissani. Minulle tulee yllätyksenä, että he eivät ole huomanneet mitään. Tajuan käyväni kamppailua yksin, pääni sisällä. En tiedä, onko se hyvä asia.
Huhtikuu / Uusi kauhukuva
Siivouspäivä. Pesen ikkunoita. Taas se iskee. Näen sieluni silmin, miten horjahdan, putoan neljännen kerroksen ikkunasta. Osun maahan. Näen verta.
Jään miettimään, liittyykö kauhukuvien näkeminen sittenkään vain ratsastukseen. Onko kuolemanpelkoni jonkinmoista katastrofiajattelua?
© Pekka Nieminen/Otavamedia
Toukokuu / Vertaistukea
On jälleen aika vaihtaa ratsua. Opettaja varoittaa, että Flying Canuche on menevämpää sorttia.
Hyvä. Olen katsellut tuota hevosta sivusilmällä: se on niin kaunis ja siro, mutta omapäinen tamma. Jostain syystä se puhuttelee minua.
Tunnilla ”Kanuuna” heittelee päätään. Se hermostuttaa minuakin. Teenkö jotain väärin? Tuttu mörkö nostaa päätään: tunnen olevani epäonnistunut, kun ahdistun.
”Ongelma ei ole se, että et pärjäisi sille, vaan se, ettet vielä tiedä, miten sinulle uusi hevonen reagoi vaikkapa ääniin”, opettajani Kira sanoo.
Soitan puhelun Olympiakomitean projektipäällikkö Nina Kaipiolle. Hän on tehnyt pitkän uran Suomen Ratsastajainliitossa, ja kokenut itsekin ravisuttavan ratsastusonnettomuuden vuosia sitten.
Tilastollisesti ratsastus lukeutuu vaarallisimpiin urheilulajeihin. Onnettomuuksia sattuu 3–4 tuhatta harrastettua tuntia kohti, mutta onnettomuuden sattuessa seurauksena voi olla äärimmäisen vakavia vammoja. Se tekee tästä lajista vaarallisen.
Kun kerron tarinani, Nina tunnistaa sen täysin.
”Mitä vanhemmaksi itsekin tulen, sitä enemmän mietin, mitä kaikkea voikaan sattua”, hän toteaa.
Lempeä-ääninen Nina puhuu armollisuudesta
Hevosihmisiin on iskostettu vahvasti ajatus, että on pärjättävä, noustava heti takaisin satulaan.
Ninan mielestä näitä vanhoja, kangistuneita käsityksiä olisi hyvä pölyttää: hän toivoisi, että puhuisimme avoimemmin peloistamme. Moni lopettaa harrastuksen häpeän ja pelkojen takia, sillä pelko hävettää.
Miksi me jatkamme tätä harrastusta peloista ja riskeistä huolimatta?
Plussat voittavat kaikki miinustekijät.
”Missään muussa lajissa en ole kokenut sitä, että pää nollaantuu, en mieti työhuolia tai kauppalistaa vaan olen täysin keskittynyt siihen mitä teen. Se on vapauttava ja euforinen tunne, kun pääsee hetkeksi tästä hullusta ja hektisestä maailmasta irti”, Nina sanoo.
Kuntoliikunnan lisäksi ratsastus käy terapiasta.
”Se on mieletön tunne, kun 800-kiloinen hevonen luottaa sinuun ja kuuntelee. Siitä saa valtavasti itseluottamusta ja rohkeutta – myös elämään.”
Nina ehdottaa, pitäisikö minun kokeilla yksityis- tai pientunteja. Pitäisi. Omassa ryhmässäni on peräti kahdeksan ratsastajaa.
”Älä anna periksi: älä vertaa itseäsi muihin vaan löydä oma tiesi”, hän kannustaa lopuksi.
Lopetan puhelun sydän pakahtuen. Tuo yli tunnin kestänyt puhelu oli terapeuttinen, jopa voimaannuttava kokemus.
Tajuan, kuinka tärkeää vertaistuki onkaan.
Tallille mennessäni Canuuna tunnistaa minut. Se taitaa tietää, että tuo on se tyttö, jonka taskut tuoksuvat leivänmuruilta. Harjauksen jälkeen hevonen painaa turpansa hellästi olalleni ja sulkee silmät, kun rapsutan sitä otsasta.
Tämä on oikeasti se syy, miksi en ole lopettanut ratsastusta: hevosen läsnäolo on jotain ainutlaatuista.
Tätä tunnetta ei voi korvata mikään.
© Pekka Nieminen/Otavamedia
Kesäkuu / Ammattiapua
Mutta miten pääsisin kokonaan eroon piinaavista kauhukuvistani ja jännitystiloista?
Pidän etäyhteyspalaverin psyykkisen valmentajan, urheilupsykologi Anna Andersénin kanssa. Hän on erikoistunut ratsastuspelkoon.
Ratsastuspelon taustalla on yleensä onnettomuudesta johtuva post-traumaattinen stressi tai yleistynyt ahdistuneisuus ”mitä jos” -ajatuksineen.
”Tunteita ei voi kieltää tai tukahduttaa, sillä silloin ne vain voimistuvat kehossasi.”
Ratsastuspelon ja -traumojen työstäminen vaatii aikaa, mutta saan Annalta ensi hätään hyviä käytännönvinkkejä. Hän kannustaa tekemään itsemyötätunto-harjoituksia.
”Suunnittele itsellesi sisäinen puhe, joka lisää turvallisuuden tunnetta. Puhu itsellesi hyväksyvästi ja kannustavasti lempeällä ja rauhoittavalla äänensävyllä.”
Hän myös kehottaa tekemään tietoisuustaitoharjoituksia eli kirjoittamaan ylös ansioluetteloon, mitä kaikkea osaan ja missä olen onnistunut.
Ja mikä tärkeintä: on muistettava hengittää ratsailla syvää palleahengitystä. Myös puheleminen ja laulaminen auttaa, koska se pidentää uloshengitystä.
”Hyräileminen on hyvä tapa rauhoittaa itseään – ja samalla hevosta”, Anna vinkkaa.
Anna puhuu myös sosiaalisen tuen tärkeydestä, kehotietoisuudesta ja tietoisuustaidoista.
”Aina kun huomaat, että mielesi lähtee katastrofi- tai jännitysajatuksiin, palauta tarkkaavaisuus tähän hetkeen, johonkin aistikokemukseen: mitä näen, mitä kuulen, miltä minusta tuntuu, mitä tunnen.”
”Joskus auttaa, että kehollisessa tilassa yksinkertaisesti toistaa, mitä näkee ympärillään. Se auttaa olemaan läsnä hetkessä.”
Niinpä suuntaan tallille, tällä kertaa laulellen.
”Hengitän syvään, maadoitan itseni”
Muut kanssaratsastajat pitävät minua varmaan pöpinä, kun puhelen hevoselleni lähes taukoamatta. Sanon ääneen, mitä näen. Tuossa on puu. Aita. Opettaja. Mustarastas. Toinen hevonen.
Hyräilen, laulelen mitä mieleeni juolahtaa. Paula Vesalan Olin kerran täällä, Riki Sorsan Haaveissa vainko oot mun, Queenin The Show Must Go On.
Canuunan korvat kääntyilevät suuntaani.
Kun muut nostavat lopputunnista laukkaa, tunnen, kuinka kehooni hiipii jännitys. Hengitän tietoisesti syvään, maadoitan itseni ja nostan muitta mutkitta laukan.
Opettajani kehuu, että hevoseni näyttää rennolta. Tunnen niin suurta riemua, etten meinaa pysyä nahoissani. ”Hyvä tyttö, niin hieno tyttö!” kehun tammaa, joka tuntuu myös puhkuvan ylpeyttä joka askeleella.
Kesän loppu / Uuden alku
”Sä menit niin hienosti!” tuntematon nainen sanoo minulle erään ratsastustunnin päätteeksi taluttaessani hevosta talliin.
Hymyilen.
Tiedän, etten ole vielä valmis. Tuskin koskaan olen. Edessä on vielä pitkä tie, monta kauhun ja itsensä ylittämisen hetkeä.
Hyväksyn, että terve pelko on osa tätä lajia.
Varaan itselleni ratsastustunnit syyskaudelle.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 10/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti