Runoilija Anna-Mari Kaskinen suhtautuu ikääntymiseen lempeästi: ”Ihmisen arvo ei pääty siihen, kun hän tulee vanhaksi”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kirjailija Anna-Mari Kaskinen uskoo, että omalla elämänasenteella voi olla suuri vaikutus siihen, miten vanhenemiseen suhtautuu. ”Voin itse vaikuttaa, katkeroidunko vai löydänkö ilon aiheita elämästä.”
Kirjailija Anna-Mari Kaskinen uskoo, että omalla elämänasenteella voi olla suuri vaikutus siihen, miten vanhenemiseen suhtautuu. ”Voin itse vaikuttaa, katkeroidunko vai löydänkö ilon aiheita elämästä.” © Tommi Tuomi / Otavamedia
Kirjailija Anna-Mari Kaskinen on tehnyt sovinnon vanhenemisen kanssa. Hän on hyväksynyt, että kun elää kauan, tulee väistämättä vanhaksi. Ikääntyminen ei saisi estää hyvää ja rikasta arkea.

Punaiset tulppaanit kurottelevat maljakosta kohti kajastavaa valoa. Kevätaurinko on löytänyt levähdyspaikan pihapiirin sammalpeitteellä.

”Muistan, miten iäkäs naapurini huokaisi, kunpa voisin nähdä vielä seuraavan kevään, kun kukat nousevat ja luonto herää. Elämä oli hänestä niin ihanaa”, runoilija Anna-Mari Kaskinen, 61, sanoo katsellessaan ikkunasta naapurin suuntaan.

Tuota naapuria ei enää ole.

Kun viime keväänä keskustelu vanhustenhoidon laiminlyönneistä kiihtyi, Anna-Marin oli pakko kirjoittaa ajatuksiaan ylös.

Häntä itseään vanheneminen ei kuitenkaan pelota. Siihen on monta syytä.

Hiipumisen jäljet

”Kun olen vanha, tahdonko olla
käytävän varrella huone viisnolla
palvelun jokaisen rahalla ostaa,
odottaa, että joku vuoteesta
nostaa?”

Anna-Mari Kaskisen isä sairastui 80 ikävuoden kieppeillä muistisairauteen.

”Äitini toimi isän omaishoitajana yli neljä vuotta. Oli kaunista seurata, miten äitini huolehti isästä, antoi oman aikansa hänelle.”

Joskus muistisairaus saattaa muuttaa persoonaa, mikä tekee luopumisesta eri tavoin tuskallista. Rakas, tuttu ihminen hiipuukin pois ennen aikojaan.

”Isäni oli lempeä ja sovintoa rakastava ihminen. Oli suuri onni, että hän ei muuttunut muistisairauden myötä. Liikuntakyky ja muisti menivät huonommaksi, mutta hänen persoonallisuutensa säilyi.”

Lopun lähestyessä isä joutui vuodeosastolle. Hetki oli monella tapaa ravisteleva.

”Vieraillessani siellä näin ikäihmisiä, joiden luona ei käynyt ketään. Monet vain katsoivat telkkaria omissa oloissaan, odottivat.”

Se pani miettimään vanhenemista.

”Mietin, miten näiden ihmisten elämänlaatua voisi kohentaa. Miten ihmisen viimeiset vaiheet voisivat olla merkityksellisiä? Miten heidät nähtäisiin edelleen kokonaisina ihmisinä, joilla on arvokas elämä takana?”

Anna-Marin isä kuoli 56-vuotishääpäivänsä aattona.

”Äitini elämä ei enää koskaan palautunut samanlaiseksi. Yhtäkkiä poissa on toinen, jonka kanssa on tottunut jakamaan kaiken. Siinä on haikeutta.”

Mutta se ei estänyt elämän jatkumista.

”Koen, että ikäihmiset, jotka ovat löytäneet merkityksellisyyttä elämästä, ovat usein niitä, jotka eivät ole eläneet vain itseään varten. He ovat halunneet auttaa muita. Kuten 86-vuotias äitini.”

Anna-Marin äiti on henkisesti vireä: hän käy kirjastossa, lukee paljon ja maksaa laskut tietokoneella. Ja ennen kaikkea tapaa ystäviä.

”Ihmisen arvo ei pääty siihen, kun hän tulee vanhaksi ja heikoksi. Jokainen tulisi kohdata omana, arvokkaana itsenään iästä riippumatta.”

Musertava yksinäisyys

Runoista ja virsistä tunnettu Anna-Mari Kaskinen kirjoitti viime keväänä Facebookiin runon Kun olen vanha.

Kun olen vanha, tuotanko vaivaa?
Toinenko vaatteeni kaapista kaivaa,
ruumiini ryppyisen pesee ja pyyhkii,
kuuleko, kun sydän vaieten nyyhkii?

”En ole varmaan saanut mistään runostani niin paljon palautetta.”

Runon aihepiiri kosketti monia. Sydämiä sateli.

”Moni miettii paraikaa, miten saada omien vanhempien hoito järjestymään, miten heitä voi tukea. Samalla voi olla surua siitä, että itselle rakas vanhus ei voikaan hyvin.”

Anna-Mari kokee, että Suomessa vastuu vanhustenhoidosta usein ulkoistetaan.

”Mielestäni olisi tärkeää, ettei ihminen jäisi vain niiden ihmisten varaan, jotka työkseen hoitavat heitä, vaan ympärillä olisi läheisiä ihmisiä: välittämistä ja rakkautta.”

Musertava yksinäisyyden tunne on tuttu liian monelle ikäihmiselle.

”Luin kirjoituksen, kuinka yksinäiset vanhukset puhelevat viherkasveille, kun ei ole ketään, jolle voisi puhua. Ja kuinka joka kolmas ikäihminen kokee yksinäisyyttä. Yllättävintä oli, että yksinäisyyttä saatetaan kokea palvelutalossakin. Siellä kuvittelisi olevan ihmisiä lähellä.”

Tsemppiringin voima

Runoilija Anna-Mari Kaskinen soisi jokaiselle edes yhden ihmisen, jonka kanssa voisi pitää yhteyttä.

”Äidissäni olen nähnyt, miten tärkeää on vaalia ystävyyssuhteita. Haluan itsekin keskittyä viettämään aikaa niiden kanssa, jotka ovat minulle tärkeitä.”

Onneksi yksinäisyyteen voi saada apua ryhmätoiminnasta, ystäväpalveluista ja Facebookista.

”Facebookissa on paljon 60–80-vuotiaita, jotka aktiivisesti osallistuvat keskusteluun. Ei se tietenkään korvaa sitä, että näkee kasvotusten, mutta minusta tämä on hieno, uusi mahdollisuus pitää yhteyttä. Sosiaalinen media ei ole pelkkää vihapuhetta, siellä voi olla myös kannustava tsemppirinki ympärillä.”

Anna-Marin ympärillä on paljon iloa, ystäviä, töitä. Ja elämänviisauksia, joita on tarttunut matkaan vanhemmilta elonkonkareilta.

”Minulla on aina ollut itseäni vanhempia ystäviä. Olen oppinut heiltä, että elämä voi olla rikasta ja ihanaa myös yli yhdeksänkymppisenä.”

Yksi hänen arvostamistaan ikäihmisistä oli vuokraemäntä, jonka hän sai tultuaan Helsinkiin opiskelemaan 18-vuotiaana. Nainen oli runoilija Aaro Hellaakosken leski Lempi.

”Hän oli tuolloin 86-vuotias. Meistä tuli todella hyvät ystävät.”

Lempin virkeä elämänasenne ja mielikuvitus tekivät vaikutuksen.

”Hänellä oli valtavasti henkistä ja hengellistä pääomaa. Kun kerroin haaveilevani matkustamisesta ja halustani nähdä maailmaa, hän istui keinutuolissaan ja sanoi: ”Minä teen nykyisin näitä sisäisiä matkoja”. Opin häneltä, että tärkeintä on, millaista oma henkinen vanheneminen on. Sitä kautta voi vaikuttaa siihen, katkeroidunko vai löydänkö ilon aiheita elämästä.”

”Elämässä on paljon surua ja luopumista. Olisi hienoa, jos oma asenne elämään olisi toiveikas: kaikesta voi päästä yli, ja elämä jatkuu.”

”Elämässä on paljon surua ja luopumista. Olisi hienoa, jos oma asenne elämään olisi toiveikas: kaikesta voi päästä yli, ja elämä jatkuu”, runoilija Anna-Mari Kaskinen sanoo. Tommi Tuomi / Otavamedia

Muutos ja mahdollisuus

Kun runoja ikääntymisen kirjosta alkoi syntyä, Anna-Mari alkoi miettiä omaa vanhenemistaan.

”En ole enää se sama nainen, joka olin kolmekymppisenä. Eikä minun tarvitsekaan. On tärkeää panostaa niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa, koska kaikkiin asioihin ei voi. Käydä kävelyillä, miettiä omia elintapoja, nukkua enemmän. Se ei vaadi, että pitäisi mennä kuntosalille tai yrittää olla ikäistäni nuorempi.”

Anna-Mari huomasi myös, että Suomessa vältetään sanaa ”vanha”. Sille keksitään kiertoilmaisuja, kuten vaikkapa ’kultaisen iän seniorit’.

”Mutta ei vanhoille ihmisille ole ongelma, että he ovat vanhoja.”

Ei vanhuus ole häpeä.

”Monissa muissa kulttuureissa vanhuus on hyvin kunnioitettavaa. Vanhempia ihmisiä arvostetaan.”

Ikääntymiseen liittyy paljon muutoksia. Väistämättömiä, ahdistaviakin. Kuuloa tukemaan tarvitaan kuulolaite. Ajokortti joutuu hyllylle. Voimat vähenevät. Keho ei ole enää kuin ennen.

”Fyysinen ja henkinen kunto eivät välttämättä kulje käsikädessä. Vaikka näyttäisit vanhalta ja heikolta, voit edelleen olla todella skarppi ja välkky.”

Mielikin voi toki muuttua: masentua, katkeroitua, laahata, pettää.

”Liian harvoin mietimme, mitä vanhuuden tuomat mahdollisuudet oikein ovat. Monesti ajattelemme vain, mistä joudumme luopumaan. Vanhana voi myös toteuttaa unelmia, joita ei nuorempana ehtinyt”, Anna-Mari muistuttaa.

Elämästä voi myös nauttia verkkaisesti.

”Ikääntyminen on ikään kuin sadonkorjuun aikaa: voi ajatella elämää taaksepäin, katsoa millaista satoa on saanut kerätä muiden ihmisten kautta. Ja mitä kaikkea elämästä on oppinut.”

Armollisuus. Kiitollisuus. Merkityksellisyys. Nämä kolme avainsanaa toistuvat Anna-Marin puheissa.

”Vaikka elämä muuttuu ikääntyessä, se on suurta lahjaa, että saa nähdä ja elää tätä elämää. Psykologi Pirkko Lahti sanoi viisaasti, että älkää keskittykö siihen, mitä teiltä puuttuu, vaan mitä teillä vielä on. Se on mielestäni hyvä elämänohje.”

Reunaehtoja ja lohtua

Sitten kun olen vanha,
jospa sydämeni olisi
avara ja lämmin,
jospa katsoa voisin lempeämmin.

Millaisista vanhuuspäivistä Anna-Mari itse haaveilee?

Siitä, että kynä pysyy vielä pitkään kädessä. Neljän lapsen 61-vuotias äiti elää parhaillaan ruuhkavuosia kolmen sukupolven välillä.

”Haluaisin nähdä, että ihmisen elämän hyvät vuodet eivät pääty siihen, kun jäädään eläkkeelle – ettei vain hissutella nurkissa ja aleta loppua odottamaan. Ei elämä pääty 65 ikävuoteen!”

Vierellä on kulkenut puoliso Timo Pekka jo 19-vuotiaasta asti.

”Meillä ei onneksi ole ollut sitku-ajattelua. Olemme tehneet isoja, rohkeitakin hyppyjä elämässä.”

”Mielestäni on hienoa, että meillä on niin paljon yhteistä menneisyyttä. Se on aikamoinen rikkaus. Sitä ei osaa ajatellakaan, että kun vanhenee, on todella iso turva, että on yhteistä taustaa.”

Kvi-kvi-kvi! Kui-kui-kui-kui! Metsästä on jo kuulunut palokärjen huutelua. Kettukin kävi kuikuilemassa pihapiirissä ja peura mutusti linnuille tarkoitettuja talipalloja.

”Luonto auttaa ymmärtämään elämänkaarta: luopumista ja uuden elämän alkuja. Esimerkiksi perhosten ja lintujen elämä on lyhyt, mutta silti täysi. Ja sitten on puut, jotka ovat ikivanhoja. Se tuo minulle lohtua.”

Anna-Mari on nuoresta asti pohtinut paljon myös kuolemaa.

”Ihmisen pitää hyväksyä elämän reunaehdot. Jos saa elää pitkään, tulee vanhaksi. Olen itse kiitollinen, että olen jo nyt saanut elää näinkin pitkän, ihanan elämän. Uskon siihen, että kaikki ei pääty tähän. Kuoleman hetkelläkään emme ole yksin.”

Yksi vanhuuteen liittyvä toive on kuitenkin ylitse muiden.

”Olisi ihanaa, jos vanhana voisi asua kotona. Että ikkunasta näkisi sekä puita että lintuja.”

Nyt lintulaudalla onkin jo ruuhkaa. Kohta on taas kevät.

5 asiaa, joista en luovu vanhana

1. Usko. ”Se tuo minulle turvaa. Uskon, että minusta pidetään huolta, vaikka en pitelisi kaikkia lankoja käsissäni.”

2. Toivo. ”Uskon, aina kaikki voi kääntyä hyväksi. Jos elämässä tulee vastoinkäyminen tai takaisku, yritän ajatella, mitä voin tästä oppia.”

3. Rakkaus. ”Toivon, että voisimme mieheni kanssa vanheta yhdessä ja pitää yhteyttä omiin perheenjäseniin. Tuoda ihmisille lohtua ja toivoa. Pitää huolta ihmisistä, jotka on annettu ympärillemme ja niistä, jotka ovat kauempana.”

4. Luonto. ”Luonto hoitaa. Toivoisin voivani elää ympäristössä, jossa voi tarkkailla luontoa ja kulkea luonnontilaisessa metsässä. On ihanaa seurata lintujen elämää.”

5. Kutsumus. ”Iän myötä eteen voi tulla vielä uusia tehtäviä ja haasteita. Toivon, että uskaltaisin tarttua niihin ja jättää jotain taakse.”

Kursivoidut kohdat Anna-Mari Kaskisen runokirjasta Sitten kun olen vanha (Kirjapaja 2019)

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 4/20.

Lue myös: Anna-Mari Kaskinen: Mummin kuolema pelotti etukäteen, mutta opettikin jotain suurta

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X