Kirvesryöstäjä muutti Sirpan elämän ja katkaisi pitkän uran: ”Kioski oli ollut toinen kotini – nyt siitä oli tullut maailman pelottavin paikka”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Tähän kioskiin ryöstäjä tunkeutui kirveen kanssa tammikuussa 2020. Ryöstö­saalis oli olematon, mutta Sirpalta ryöstö vei toimeentulon ja terveyden.  ”Välillä mietin, miksi näin piti käydä juuri minulle.” © Johanna Sjövall
Tähän kioskiin ryöstäjä tunkeutui kirveen kanssa tammikuussa 2020. Ryöstö­saalis oli olematon, mutta Sirpalta ryöstö vei toimeentulon ja terveyden. ”Välillä mietin, miksi näin piti käydä juuri minulle.” © Johanna Sjövall
Kirvesryöstäjä katkaisi Sirpan 38-vuotisen uran kioskilla. Pelastukseksi koitui tärkeä tehtävä: Sirpasta tuli koulumummu.

Oli tammikuun 25. päivän ilta vuonna 2020. Kello oli hieman yli puoli kahdeksan, ja Nakkilan R-kioskissa oli hiljaista, kuten aina tähän aikaan lauantai-iltana: pienen maalaiskunnan asukkaat olivat kotona saunomassa. Sirpa Kankeri alkoi tehdä aikansa kuluksi kampanjanvaihtoa. Työpäivä oli melkein pulkassa. Kioski menisi kiinni yhdeksältä, ja huomenna olisi taas aamuvuoro.

Sirpa oli juuri kokoamassa pahvista esittelytelinettä, kun ovi kävi. Hän oli odottanutkin, että muutama tuttu asiakas kävisi vielä piipahtamassa kioskilla juttelemassa ja ostamassa jotain pientä.

Kun Sirpa vilkaisi ovelle, hän näki, että tulijalla oli päässään musta kommandopipo, jossa oli reiät vain silmille ja suulle. Sirpan ensimmäinen reaktio oli huvittunut: täällä kaikki tunsivat hänet, ja joku kylän pojista oli varmaan ajatellut vähän vitsailla hänen kustannuksellaan. Kylläpä ne nyt tempun keksivät.

Mutta kun hahmo tuli lähemmäs, Sirpa näki kirveen.

Hänen koko kehonsa läpi meni kuin vilunväre tai sähköisku; myöhemmin lääkäri tulisi kertomaan hänelle, että juuri sillä hetkellä hän meni sokkiin.

Ryöstö – Sirpa ei katso ryöstäjää omin silmin

Kun Sirpa on yrittänyt jälkeenpäin muistella tapahtunutta, hän ei katso ryöstäjää omin silmin, vaan seuraa tilannetta itsensä ulkopuolelta, oman selkänsä takaa. Sitä sanotaan lääketieteen kielellä dissosiaatioksi – se on mielen keino suojautua hajoamiselta, kun ihmiselle tapahtuu jotakin todella hirveää.

Tämä on ryöstö – anna rahat, ryöstäjä sanoi äänellä, joka ei ollut erityisen möreä, ei kiihtynyt tai vihainen. Mutta kirves kädessä heilui.

Pahvinen esittelyteline vieläkin kädessään Sirpa alkoi latoa kassasta rahaa tiskille, ja kolikot pyörivät pitkin pöytää.

Ryöstäjä pyysi tupakkaa. Mitä merkkiä, Sirpa kuuli kysyvänsä. Hän yritti olla katsomatta kirvestä, joka ei lakannut heilumasta.

Seinällä kello näytti kaksikymmentä vaille kahdeksan. Sirpan mies oli kotona lämmittämässä saunaa. Runsaan tunnin päästä hän käynnistäisi auton ja lähtisi hakemaan Sirpaa kotiin. Aivan lähellä kotia asuivat Sirpan vanhemmat ja aikuinen poika. Sirpalla oli kaksi ihanaa lastenlasta.

Kun hän nakkeli arpoja ja tupakoita pitkin tiskiä, hänen päässään kävi kauhea ajatus: entä jos se tappaakin minut? Jos kuolen tänään ja tällä tavalla, miten kauheaa sen täytyy olla läheisille!

Hän nosteli arvat vitriinistä, antoi savukkeet.

Ryöstäjä haali hyllystä käsiinsä pullapusseja ja tajusi, että kädet olivat jo täynnä. Anna muovikassi, hän sanoi. Sullottuaan kaiken ryöstämänsä rahan ja tavaran kassiin ryöstäjä säntäsi ovelle.

Sirpa oli astunut siitä ovesta tuhansia kertoja ja hän tiesi, että ovi oli vähän jäykkä. Ryöstäjä ei ollut siihen varautunut: hän törmäsi oveen, ja käsissä olleet tavarat levisivät pitkin lattiaa. Hän sai keploteltua itsensä ovesta ulos ja lähti karkuun.

Sirpa oli tunnollinen ja kokenut työntekijä. Hän alkoi toimia kuin autopilotilla: Ovet lukkoon, soitto hätäkeskukseen. Sen jälkeen hän tunsi, miten paniikki alkoi hiipiä kehoon. Hän soitti pojalleen, jonka kanssa puhuminen rauhoitti.

Poliisin käynnin jälkeen Sirpan mies haki hänet autolla kotiin.

”Muistan, kun menin autoon. Sen jälkeen katkeaa filmi. En tiedä yhtään, mitä illalla tapahtui. Seuraava muistikuva on se, kun lähden seuraavana aamuna työpaikalle”, Sirpa kertoo.

Vuonna 2012 juhlittiin Sirpan 30-vuotista työuraa. Sirpa ei olisi osannut kuvitella itselleen muuta roolia; hän oli ”R-kioskin Sirpa”. © Sirpa Kankerin kotialbumi

Kioskinpitäjä palasi töihin

Seuraavana päivänä Sirpa oli jälleen sorvin ääressä. Tutut asiakkaat olivat hänen puolestaan järkyttyneitä ja huojentuneita siitä, että mitään ei sattunut.

Monille asiakkaille Sirpa oli yhtä kuin Nakkilan R-kioski. Hän oli aloittanut työt kioskissa 16-vuotiaana, ja ura oli jatkunut melkein 38 vuotta. Sirpa rakasti kioskityötä. Kun hän täytti 50 vuotta, juhlat pidettiin kioskilla. Oli kakkua, kahvia ja tuttu musikantti soittamassa. Siirrettiin hyllyjä ja pidettiin humppatanssit, ja asiakkaat ostivat kioskilta Sirpalle lahjaksi suklaapatukoita.

Ryöstöviikonlopun aikana kioskilla vaihtui kauppias. Ei ollut aikaa jäädä tuleen makaamaan. Töitä riitti, ja Sirpa oli tottunut tekijä. Paikallislehti teki Sirpasta jutun, jossa kehuttiin hänen rohkeuttaan – häntä eivät kirvesryöstäjätkään pysäyttäneet.

Mutta kun tuli pandemia ja työvuoroja vähennettiin, Sirpa huomasi olevansa helpottunut. Huhtikuu oli lomaa, eikä onneksi tarvinnut mennä töihin ollenkaan.

Sirpa teki vain aamuvuoroja, koska ei uskaltanut enää olla illalla yksin vuorossa. Lauantaisin hän piti vapaata. Kesän valoisat illat hiukan helpottivat huolentunnetta, mutta kesän käännyttyä kohti syksyä pelko alkoi jälleen hiipiä sisuskaluihin. Kioskille oli ollut aina niin ihana mennä, mutta nyt töihin lähteminen ahdisti.

Ryöstö jätti jälkensä – innostavasta puuhanaisesta tuli äreä

Läheiset panivat merkille, että Sirpa oli muuttunut. Hänet tunnettiin Nakkilassa innostajana ja ilontuojana: hän toimi kylän oman jalkapallojoukkueen Nakkilan Nastan porukoissa ja puuhasteli kanssaihmisilleen joulumieltä ja elämyksiä Nakkilan joulukatu ry:n aktiivina. Nyt entinen puuhanainen oli äreä ja hermostunut. Hän raivostui herkästi, ja raivon jälkeen tuli usein itku.

Sirpa oli aina ollut innokas uudistaja, mutta nyt hän inhosi muutoksia. Kun työkaveri siirsi jonkin asian paikkaa kioskilla, Sirpa siirsi sen takaisin. Oliko kaikkea aina pakko retuuttaa paikasta toiseen? Pienikin muutos teki hänen olonsa oudolla tavalla turvattomaksi.

”Minulla oli diagnosoitu fibromyalgia pari vuotta aikaisemmin. Jostain syystä kivut olivat äityneet puolessa vuodessa aivan käsittämättömiin sfääreihin. Lihaksia ja hermoja särki, ja lopulta vasen käsi meni aivan toimettomaksi”, Sirpa kertoo.

Vastaanotolle sattui nuori lääkäri. Hän pani merkille, että Sirpa oli kokenut tammikuussa ryöstön. Hän pisti fibrotutkimukset jäihin ja ehdotti käyntiä psykologilla. Kioskin uusi kauppias kustansi Sirpan vastaanotolle.

”Psykologi katsoi minuun. Sitten hän pyysi kuvailemaan, mitä tunsin sillä hetkellä, kun ryöstäjä astui kioskiin. Se kysymys avasi kaikki padot. Aloin itkeä ja romahdin aivan täysin.”

Sirpalla oli erittäin vaikea posttraumaattinen stressioireyhtymä.

Lue myös: EMDR- eli silmänliiketerapia auttaa selviytymään psyykkisestä traumasta – Terapeutti: ”Erilaisten pelkotilojen EMDR-hoidosta on myös hyviä tuloksia”

”Miksi ryöstäjä tuli juuri minun työpaikalleni?”

Alkoi pitkä sairausloma. Sen aikana Sirpalle alkoi paljastua karu totuus: vaikka hän kuinka halusi entisen elämänsä takaisin, hän ei enää pystyisi palaamaan kioskille.

Syyskuun 15. päivä vuonna 2020 jäi hänen viimeiseksi työpäiväkseen. Kolmekymmentäkahdeksan vuoden ura haudattiin hiljaisin menoin.

”Olin aina ajatellut, että jos joutuisin kioskilta pois, se olisi elämäni hirvein hetki. Olin kuvitellut itkeväni. Nyt olin vain helpottunut. Kioskista, joka oli ollut kuin toinen kotini, oli tullut minulle maailman pelottavin paikka.”

Ryöstäjän äkillinen päähänpisto oli vienyt Sirpalta työn, pitkän uran ja terveyden. Katkerat kysymykset kiersivät päässä kehää. Miksi ryöstäjä tuli juuri minun työpaikalleni? Miksi tämän täytyi tapahtua minulle? Sirpa ei ymmärtänyt. Hän ei ollut koskaan halunnut pahaa kenellekään.

 Koulu­mummun pesti on antanut Sirpalle toivoa. ”Lasten kanssa touhutessa unohtuu kaikki pelko ja ahdistus.” © Johanna Sjövall

Koulu­mummun pesti on antanut Sirpalle toivoa. ”Lasten kanssa touhutessa unohtuu kaikki pelko ja ahdistus.” © Johanna Sjövall

Sirpa Kankeri ryhtyi koulumummuksi

Kun Sirpa oli ollut pari viikkoa kotona, hän tajusi, että ei osannut olla toimettomana.

Hän oli toiminut lähikoulussa Mannerheimin lastensuojeluliiton koulumummuna. Hän soitti Kelaan ja kysyi, olisiko koulumummuna toimiminen este työttömyyspäivärahan maksamiselle. Kun estettä ei ollut, Sirpa alkoi tehdä koululla päivän tai pari viikossa.

Tuntui helpottavalta, kun sai olla hyödyksi. Lasten kanssa päivät menivät kuin siivillä. Koulunkäyntiavustajilla oli omat hommansa, mummulla omansa: hän auttoi käsityötunnilla, jeesasi luistinten, suksien ja kengännauhojen kanssa ja meni sinne, missä milloinkin tarvittiin.

”Se oli hyvä juttu kaikille. Koulussa ylimääräiselle käsiparille oli käyttöä, oppilaat tykkäsivät. Minä olin koulussa kuin toinen ihminen; kun astuin portista sisään, sain jättää taakseni kaiken pelon ja surun. Pian en enää jännittänyt kotoa poistumista. Sain mennä kouluun. Lapset odottivat minua, ja sain auttaa heitä.” Sirpan ääni murtuu.

Koulumummun toimesta räätälöitiin Sirpalle kuntouttamisjakso. Hän on tehnyt koko kevätlukukauden ajan töitä mummutittelillä ja saavuttanut oppilaiden luottamuksen; mummulta uskaltaa pyytää apua ja hänelle kerrotaan juttuja.

Fibromyalgian takia lähihoitajaopinnot eivät onnistu, joten koulunkäyntiavustajaksi yleneminen tuntuu epätodennäköiseltä. Mummoilu on Sirpan juttu, ja mummoa tarvitaan. Hän toivoo, että löytyisi jokin keino jatkaa syksyllä.

”Olen saanut elämäniloni takaisin. Olen menettänyt paljon, mutta uskon, että uuden tehtävän avulla pystyn kääntämään tämän kaiken voimaksi itselleni ja muille. Minulla on vielä paljon annettavaa.”

X