Samana päivänä: Anni syntyi, tämän isosisko kuoli – miten perhe on selvinnyt?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Tiina saa voimaa kynttilän liekistä. Pieni, elävä tuli lumoaa ja rauhoittaa myös Annia ja Samia. © Pekka Holmström/Otavamedia
Helsinkiläisen Tiina Ihalaisen keskimmäinen lapsi menehtyi 12 tuntia sen jälkeen, kun kuopus syntyi, kerroimme Seurassa kolme vuotta sitten. Mitä perheelle kuuluu nyt?

Valokuvan tytöllä on velmu ilme suurissa, ruskeissa silmissään. Emilia Vidgren oli jo kaksivuotiaana valloittava veitikka.

Pikkusisko Anni, 4, katsoo usein olohuoneen lipaston päällä olevaa kuvaa. Joskus häneltä pääsee itku.

”Emilia lensi taivaaseen enkeliksi. Äiti, miksi et pitänyt hänestä kiinni?”

Anni oli vain 12 tunnin ikäinen, kun hänen kuusivuotias siskonsa menehtyi leukemiaan tammikuussa 2008. Hänen syntymänsä hetkellä Tiina Ihalainen tunsi äitiyden onnen, mutta sen yli vyöryi raastava tuska.

Neljä vuotta myöhemmin hän pohtii, ettei Annin syntymän ja Emilian kuoleman samanaikaisuus ollut välttämättä sattuma.

Myrkytys sytostaatista

9. tammikuuta 2007 perheen isä Sami Vidgren lähti työhön ja esikoinen, tuolloin kahdeksanvuotias Nea kouluun. Tiina puolestaan vei viisivuotiaan Emilian lääkärin vastaanotolle, koska antibioottitipat eivät olleet laskeneet turvotusta tytön vasemmassa silmässä.

Päivämäärä saa yhä Tiinan silmät täyttymään kyynelistä.

”Vuoden kuluttua samana päivänä puin Emilian viimeisen kerran Lastenklinikan osasto K10:llä.”

15. tammikuuta 2007 Emilialla todettiin pahanlaatuinen akuutti leukemia. Silmäoireiden syyksi paljastui kasvain silmän kannattajalihaksessa.

”Leukemia tekee usein kasvaimia, mutta hyvin harvoin silmään. Lääkärit olivat kohdanneet vastaavan tapauksen vain kerran 25 vuoden aikana”, kertoo Tiina.

Harvinaisuudet Emilian kohdalla eivät päättyneet siihen.

”Hän oli kolmas lapsi maailmassa, joka sai ensimmäisistä sytostaattihoidoistaan myrkytyksen.”

Pieni potilas joutui taistelemaan hengestään teho-osastolla parin viikon ajan. Sillä kerralla tyttö voitti, ja sairautta päästiin hoitamaan edelleen.

Kantasolusiirto

Kevään kuluessa tulevaisuus alkoi näyttää jo valoisalta. Kesällä tehtiin päätös kantasolusiirrosta.

”Veimme Emilian sairaalaan 31. elokuuta. Sen jälkeen hän ei enää palannut kotiin.”

Kantasolusiirto tehtiin 6. syyskuuta. Vähän ennen joulua tytön elimistössä ilmeni käänteishyljintää.

”Joulun vietimme sairaalassa. Silloin tiesin, ettei hän enää parane.”

Emilia oli tiennyt sen jo paljon aikaisemmin.

Raastavaa rehellisyyttä

Emilia ymmärsi sairautensa vakavuuden jo sen alkuvaiheessa ja aavisti lopulta häviävänsä taistelun.

”Saanko ruveta sinun enkeliksi?” tyttö kysyi kummitädiltään.

”Hän tiesi paljon asioita, joita me emme ymmärrä”, uskoo Tiina.

Tyttö vaati äitiään lupaamaan, ettei häneltä missään vaiheessa salata mitään. Tiina piti lupauksensa loppuun saakka.

”En suostunut, kun lääkäri toisinaan pyysi minua keskustelemaan toiseen huoneeseen. Sanoin, että myös Emilialla on oikeus tietää.”

Hän löysi voimia pohtia pienen tyttönsä kanssa kuolemaakin.

”Emilia kysyi, ’mitä sitten kun kuolen?’ Hän pelkäsi kuolemaa, mutta ei kertaakaan hätääntynyt. Hänessä oli ihmeellistä tyyneyttä”, kertoo Tiina.

Hänen mielestään Emilia omalla tavallaan myös valmisti läheisiään elämään kuolemansa jälkeen.

Emilia halusi juhlat

Tiina oli aloittanut sairaanhoitajaopinnot kolme kuukautta ennen tyttärensä sairastumista.

”Pystyin jatkamaan opiskelua, koska Sami jäi työstä pois hoitamaan Emiliaa.”

Äidin opintojen jatkuminen oli tytöllekin tärkeää. Syksyn ajan hän suunnitteli sairaalavuoteessaan valmistujaisjuhlia.

”Kakkukestit eivät riitä, vaan pidät isot pippalot, joissa kaikki saavat pukeutua hienosti. Sinun pitää valita jokin muu juhlapaikka kuin koti, että kaikki mahtuvat mukaan”, hän ohjeisti.

Valmistuessaan 2010 Tiina toteutti tyttärensä suunnitelmat.

”Paikalla olivat kaikki läheiseni. Tunsin, että niin oli Emiliakin.”

Emilia kantoi huolta myös tulevasta siskostaan, ehkä jopa enemmän kuin Tiina.

”Rakastattehan häntä yhtä paljon kuin minua”, hän huolehti.

Raskaus ei helppoa

Tiina huomasi olevansa raskaana, kun Emilian taistelua oli käyty vajaa puoli vuotta. Sillä hetkellä se oli yllätys, mutta hänen mielestään se ei ollut sattuma.

”Olisin voinut tulla raskaaksi kolmen vuoden aikana milloin tahansa. Ajoituksella on jokin tarkoitus elämässäni”, hän pohtii.

Helppoa vauvan odottaminen ei ollut.

”Näin lapseni pikku hiljaa hiipuvan pois elämästä, kun samaan aikaan vatsani kasvoi ja tunsin toisen elämän liikkeet.”

Pakollisia neuvolakäyntejä lukuun ottamatta hän ei huomioinut raskauttaan. Hän kiirehti koulupäivän jälkeen suoraan sairaalaan ja viipyi siellä iltamyöhään.

”En miettinyt, mitä oma kehoni olisi ehkä tarvinnut. Syöminen ja juominen tuntuivat kovin toisarvoisilta.”

”Nukuin hyvin vähän, mutta toisaalta en tuntenut unen tarvettakaan. En muista olleeni väsynyt.”

Neaa ja Emiliaa odottaessaan Tiina aavisti näiden sukupuolen, mutta tällä kerralla hän ei edes ajatellut asiaa. Kaksi viikkoa ennen kuolemaansa Emilia kertoi äidilleen, että tulevakin vauva on tyttö.

Emilia oli tajuissaan viimeiseen elinpäiväänsä saakka.

Hän ehti nähdä siskostaan kännykän välittämän kuvan ennen kuolemaansa.

Kuoleman hyvyys

Sami jäi Emilian luo, kun Tiina lähti 2. tammikuuta 2008 aamukymmeneltä synnyttämään. Tytön katse oli kirkkaampi kuin moneen päivään, kun hän levollisena hyvästeli äitinsä:

”Äiti, mä rakastan sinua.”

Anni syntyi kello 16.39. Emilian elämänliekki sammui seuraavana aamuna hieman ennen viittä.

Tiinan on yhä vaikea eritellä vajaassa vuorokaudessa kokemaansa tunnevyöryä.

”Olin Naistenklinikalla, mutta tunsin, että minun pitäisi olla Lastenklinikalla.”

Tiina sanoo taistelleensa maailman kauneimpien asioiden – syntymän ja kuoleman – kanssa.

”Jouduin pohtimaan, onko kuolema yksinomaan paha. En ikinä vapaaehtoisesti luopuisi lapsestani, mutta Emilian kohdalla minun oli tunnustettava kuoleman hyvyys. Hän virui, eikä häntä enää kyetty mitenkään auttamaan.”

”Suru ja tuska vyöryivät ylitseni, mutta toisaalta myös onnellisuus vieressäni olevasta pienestä vauvasta.”

Vuosi katosi

Kului kuitenkin pitkä aika ennen kuin Anni sai äidiltään täyden huomion. Tiinalla on vain hataria muistikuvia kuopuksensa ensimmäisestä elinvuodesta.

”Elin kuin sumun ja usvan keskellä. Monena päivänä minun oli pakotettava itseni nousemaan ylös sängystä. Ajatuskin ulos lähtemisestä ahdisti, sillä pelkäsin, että minun pitäisi kuitenkin palata.”

Tiina eli päivästä toiseen kuin kone ja suoritti perusrutiinit. Nea ja Anni saivat ruokaa ja heillä oli puhtaat vaatteet.

Tiina muistaa päivät, jolloin Emilia ja Nea ottivat ensimmäiset askeleensa. Annin alkutaipaleesta hänellä ei ole samanlaisia muistoja.

”Olen oppinut tuntemaan kuopukseni vasta vuoden ikäisenä. Yhtäkkiä tajusin, että tuo tyttöhän puhuu minulle. Aloin nauttia ihanista kommenteista, joita hänen pienestä suustaan pulppusi.”

Anni lausui yksittäisiä sanoja jo ennen kuin täytti vuoden. Hänen ensimmäinen sanansa oli Nea.

Surun oireet

”Miksi minulta vietiin maailman paras leikkikaveri?” Nea kysyi sisarensa kuoltua.

Hänen ja Emilian suhde oli tavallista läheisempi. Heidän välillään oli syvä ystävyys.

Neakin on joutunut kamppailemaan surun syövereissä.

”Aikuinen ymmärtää tuskansa, osaa itkeä ja raivota. Lapsen tapa surra on hyvin erilainen”, toteaa Tiina.

Nea saattoi hyökätä potkimaan ja puremaan äitiään, kun tämä istui sohvalla vauva sylissään. Toisena päivänä hän valitti, ettei kykene nielemään.

”Hänen surunsa oireet vaihtelivat paljon.”

Sami pakeni tuskaansa työhön.

”Tein kuuttakin hommaa yhtä aikaa. Päivätyön lisäksi valmensin esimerkiksi kahdessa lukiossa liikuntajoukkueita”, hän kuvaa.

Puolisoiden side

Suurimman avun perhe sai toisiltaan.

”Olemme aina pystyneet puhumaan kaikesta ja itkemään yhdessä.”

Aina se ei ollut helppoa.

”Välillä olisin halunnut vain olla yksin ja hiljaa. Jostain oli kuitenkin löydettävä voimia kuunnella toista, kun hän tuntui hajoavan pahaan oloonsa. Tiesin, että hän vuorostaan tukisi minua. Yksin en olisi selvinnyt.”

Yhteisestä surusta tuli myös kestävin side Tiinan ja Samin välille.

”Kukaan muu ei voi ymmärtää meidän kahden surua, sillä vain me olemme menettäneet Emilian.”

Tiina kysyy yhä usein, miksi näin piti käydä.

”En varmasti ikinä saa vastausta.”

Katkera hän ei kuitenkaan ole.

”Uskon, että tapaan vielä Emilian. Jälleennäkemisen toivo on niin suuri, että se pitää vihan ja katkeruuden poissa.”

Uusi alku

Pari kuukautta sitten Tiina, Sami, Nea ja Anni muuttivat uuteen kotiin. Remontti on vielä hieman kesken, mutta Emilian kuva on löytänyt paikkansa.

Muutto oli yksi käännekohta heidän elämässään.

”Emme jääneet niiden seinien sisälle”, kiteyttää Sami.

Emilia on silti yhä osa perhettä. Myös Anni on tutustunut siskoonsa kertomusten kautta.

”Haluan Annin tuntevan siskonsa kuten me muut, vaikka ei voikaan häntä koskaan koskettaa.”

Nean kanssa Tiina juttelee Emiliasta edelleen lähes päivittäin. Toisinaan he pohtivat, miltä sisko tällä hetkellä näyttäisi. Välillä he nauravat hassuille muistoilleen.

Sisaruskolmikosta jokainen on oma yksilönsä niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan.

”Emilia oli hyvin sosiaalinen lapsi, joka hyväksyi ihmiset sellaisina kuin he ovat. Hän ei koskaan tuominnut ketään ja luovi kaikkien välissä.”

Tarvittaessa tytöstä löytyi tulisuuttakin. Kerran hän seurasi sairaalan sängyltä televisiosta Samin valmentaman salibändijoukkueen heikosti sujunutta peliä. Hoitajatkin hätkähtivät, kun tyttö kirota täräytti ponnekkaasti:

”V-u, tämä on väärin. Eikö jätkät osaa maalia tehdä? Pitääkö minun mennä näyttämään!”

Osansa kiukusta sai pelin jälkeen soittanut isäkin.

Silti kuopus Anni on perheen tytöistä temperamenttisin ja sisukkain.

”Ehkä hänen sitkeytensä on elämän alkutaipaleella syntynyttä. Hän myös haluaa aina tulla huomatuksi ja tarvittaessa tekee jotain toisten mielenkiinnon herättämiseksi””

Tiina ei ole etsinyt Annista Emiliaa, vaikka sisarusten eleissä ja ilmeissä joitain yhtäläisyyksiä onkin.

”Anni ei tullut täyttämään Emilian jättämää tilaa, vaan antoi meille uuden alun.”

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 14–15/2012.

X