Sari Lindgren häpesi vuosikymmeniä kuulovammaansa – Sisäkorvaistuke toi vihdoin elämään uusia sävyjä

Jaa kaverilleTilaa Seura
Sari Lindgren
Sari Lindgren liikkuu liikkumisen ilosta, ei todistaakseen pärjäämistään kuulovammaisena. Lahden Golfpointista on tullut tärkeä paikka. © Lauri Rotko / Otavamedia
Sari Lindgren häpesi vuosikymmeniä kuulovammaansa. Enää ei. Nyt Sari on ylpeä huonokuuloisena aikaansaamistaan asioista.

Miksei se vastaa? Onko se ujo vai leuhka? Oikeasti Sari Lindgren ei ole koskaan ollut kumpaakaan. Hän on ollut huonokuuloinen, hävennyt ja vaiennut siitä, ja siksi hänestä saattoi saada väärän kuvan.

Nyt Sari kuulee, mitä häneltä kysytään. Hänellä on sisäkorvaistute eli implantti.

Sisäkorvan rappeumaan kuulokoje

”Olin kuusivuotias, kun minulla todettiin sisäkorvan rappeuma, joka vaati kuulokojeen. Omasta mielestäni kuulin riittävän hyvin. Lisäksi häpesin vammaani ja kuulokojetta, joten jätin kojeen pölyttymään laatikkoon. Käytin sitä ainoastaan kerran vuodessa, kun kävin kontrollitutkimuksissa. Koje teki vammastani näkyvän, ja vamma minusta poikkeavan ja muita huonomman.

Isälläni on sama sairaus kuin minulla. Hän tiesi kokemuksesta, että huonokuuloinen voi elää ihan hyvää elämää. Äidille huonokuuloisuuteni oli kova pala. Hän muun muassa puhui puolestani vieraille, jottei kuulovammani olisi paljastunut.

Asuimme pienellä paikkakunnalla ja me olimme isäni kanssa seudun ainoat huonokuuloiset ihmiset. Minusta tuntui, että äiti häpesi erilaista miestään ja lastaan.

Seurustelun myötä kuulokoje käyttöön

Vaikka kuuloni heikkeni tasaisesti, en käyttänyt kuulokojetta. En, vaikka kuulovamma vaikeutti opiskelua, enkä voinut sen vuoksi hakea lukioon. Haaveilin arkkitehdin ammatista, mutta valmistuin ammattikoulusta rakennuspiirtäjäksi.

Tapasin 19-vuotiaana ensimmäisen mieheni. Hänelle huonokuuloisuuteni ei ollut ongelma. Jotta pystyisimme keskustelemaan paremmin, otin kojeen vihdoin käyttööni.

Rohkaistuin hakeutumaan lisäkoulutukseen. Minusta tuli piirtäjä ja pääsin insinööritoimistoon suunnittelijaksi. Mutta en vieläkään suostunut myöntämään itselleni, että olin huonokuuloinen.

En koskaan näyttänyt vieraille, kuinka huono tilanteeni oli. Todistelin vuosien varrella pärjäämistäni muun muassa hankkimalla moottoripyörän ja kymmenmetrisen veneen. Voitin jopa lavatangon suomenmestaruuden – vaikken kuullut kunnolla musiikkia enkä tanssipartnerini puhetta.

Kuulo heikentyi entisestään

Erosin miehestäni 15:n yhteisen vuoden jälkeen. Olin kolmen lapsen työtön kotiäiti ja huolissani pärjäämisestäni. Viestittelin tekstipuhelimella entiselle työnantajalleni, ja ihme kyllä, sain kotiäitivuosia edeltävän työpaikkani takaisin.

Työnantajalleni ja työtovereilleni huonokuuloisuuteni ei merkinnyt mitään. Itse koin huonommuutta ja paiskin töitä hullun lailla. Ajattelin, että yliahkerana saan pitää työpaikkani. En uskonut ansaitsevani sitä.

Kuuloni jatkoi heikkenemistään, eikä kuulokojeen teho enää riittänyt. En erottanut, puhuttiinko minulle kiinaa vai suomea. Hallitsin huulioluvun, mutta keskustelut olivat minulle liian nopeita.

Kommunikointi työtovereiden kanssa oli niin hankalaa, että pysyttelin enimmäkseen omassa työpisteessäni. En pystynyt puhumaan puhelimessa.

Tunnustin itselleni: minulla on kuulovamma ja tarvitsen siihen tehokkaampaa apua. Päätin hankkia korvaani implantin.

Sisäkorvaistute

  • Sisäkorvaistute (SI) on sähköinen kuuloapuväline henkilöille, joille vahvinkaan kuulokoje ei tuo riittävää apua kuulemiseen tai puheen erottamiseen. SI koostuu leikkauksella asetettavista sisäisistä osista ja korvan taakse asetettavista ulkoisista osista.
  • Laitteen mikrofoni kerää äänet. Pään iholle magneetin avulla kiinnittyvä lähetinkela välittää ne ihon alle asetettuun vastaanottimeen. Vastaanottimesta lähtee sisäkorvan simpukkaan kulkeva elektrodiketju, joka stimuloi kuulohermoa sähköisesti. Aivot tulkitsevat stimulaation aistittavaksi ääneksi.
  • SI mahdollistaa, sen että vaikeasti tai erittäin vaikeasti huonokuuloinen voi kommunikoida puhumalla. Suomessa leikkauksia on tehty vuodesta 1995 lähtien, yhteensä arviolta lähes 1 900 kappaletta.

Lähde: Kuuloliitto ry

Hoito alkoi – implantti aktivoitiin

Pommitin sähköpostilla keskussairaalan kuulokeskusta, kunnes sain lähetteen yliopistosairaalaan tutkimuksiin ja soveltuvuustesteihin. Näin varmistettiin, että ymmärsin, ettei laite toisi minulle normaalia kuuloa. Laitetta pitäisi säätää, ja aivoilla veisi aikansa oppia sen olemassaoloon.

Vasen korvani leikattiin 11 vuotta sitten. Implantin sisäosan luutuminen vei neljä viikkoa, jonka jälkeen laite aktivoitiin käyttöön.

Ensimmäisenä kuulin sairaalassa lääkärin äänen. Se oli kimeä ja niin outo, että aloin nauraa ja itkeä yhtä aikaa. Ja ihmeteltävää riitti muuallakin: en esimerkiksi tiennyt, että suihkusta kuuluu ääni. Miesystävän porraskäytävässä päästämä pieru kuulosti melkoiselta räjähdykseltä. Pelästyin, jos haarukka putosi lattialle.

Muut saivat selittää minulle äänien lähdettä kuin lapselle. Auton moottorin ääntä kammosin. Hyppäsin ojanpenkkaan turvaan, vaikka auto oli parinsadan metrin päässä. En erottanut, tuliko ääni läheltä vai kaukaa.

Kuulolaite

Sari sammuttaa implantin yöksi. ”Hiljaisuus tekee hyvää, kun se on oma valinta.” © LAURI ROTKO / OTAVAMEDIA

Oikeille raiteille – äänien erottaminen alkoi

Puolen vuoden jälkeen leikkauksesta erotin kolme ääntä neljästä, vuoden kuluttua loputkin. Samalla ääniin tuli sävyjä. Aloin hahmottaa äänen etäisyyttä ja nauttia musiikista: sain vihdoin laulujen sanoista selvää. Muistan kuinka liikutuin, kun Juha Tapio lauloi kahdesta vanhasta puusta.

Kuuloni oli hyvä, mutta halusin siitä paremman. Halusin myös toiseen korvaani implantin. Toinen korvani leikattiin kuusi vuotta sitten.

Voiton puolella – ja häpeä osa taakse jäänyttä elämää

Nykyään kuulen puheen, vaikka se tulisi selkäni takaa. Huonokuuloisen tapa katsoa puhetoveria on silti sitkeässä. Pääsen siitä tuskin koskaan – eikä minun tarvitsekaan. Olen päässyt häpeästä. Siihen minulla ei ole enää mitään syytä. Olen huonokuuloisena ihan yhtä arvokas kuin kuulevat ihmiset. Vamman ei tarvitse rajoittaa elämääni.

Halusin näyttää muille ja ennen kaikkea itselleni, että minusta on johonkin. Se jokin oli ollut kuulovammani takia piilossa liian pitkään. Kun sain ensimmäisen implanttini, toteutin haaveeni opiskelusta ja aloitin iltalukion. Ylioppilastutkinto oli välietappi, josta jatkoin ammattikorkeakouluun. Minusta ei tullut arkkitehtiä, mutta tammikuussa valmistuin insinööriksi. Enää en tunne itseäni ulkopuoliseksi, eikä minun tarvitse todistaa pärjäämistäni. Olen ylpeästi kuulovammainen.”

Juttu on julkaistu Kotilääkäri-lehdessä 2/2018.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X