Sota repi Sari Näreen suvun erilleen

Jaa artikkeliTilaa Seura
Sari Näre uskoo, että sota-ajan tunnekylmyys on siirtynyt Suomessa sukupolvelta toiselle. Se näkyy kasvatuksessa, työelämässä ja vanhustenhoidossa. © Arto Wiikari/Otavamedia
Vaikka jatkosodan päättymisestä on kulunut jo yli 70 vuotta, sodan pitkä varjo tuntuu keskellämme yllättävällä tavalla. Tähän havahtui tutkija Sari Näre perehtyessään oman sukunsa historiaan.

Maaliskuussa tuli kuluneeksi 75 vuotta Sari Näreen äidinisän kaatumisesta Kuhmon Löytövaarassa talvisodan lopussa. Isoisä kuoli heti sen jälkeen, kun oli lähettänyt rintamakirjeen kotiin 10.3.1940. Sari Näre löysi kirjeen äitinsä jäämistöstä sähkölaskujen välistä. Kirjeessä isoisä kertoi palelluttaneensa kätensä ja rukoili Jumalaa, että sota päättyisi. Sen jälkeen hän sai kranaatinsirpaleen päähänsä.

Talvisodan jälkeen Sari Näreen äidin seitsenhenkinen sisarusparvi joutui jättämään perheen maatilan Keski-Suomessa.

”Äiti jäi sotaorvoksi, kun hänen isänsä kuoli. Äitini äiti menehtyi seuraavana kesänä.”

Koska lapset olivat jääneet täysorvoiksi, heidät sijoitettiin eri perheisiin. Vasta äitinsä kuoleman jälkeen kaksi vuotta sitten Näreelle paljastui, miten täysorvoiksi jääneitä lapsia petettiin järkyttävästi.

Äidin taakka

Lasten sedästä, paikkakunnan nimismiehestä tuli lasten virallinen huoltaja. Hän passitti lapset eri taloihin piikomaan. Orvoiksi jääneet lapset siis erotettiin heti toisistaan samalla, kun he menettivät kotinsa. Silloin nuorin oli vasta 2-vuotias ja vanhin 16 vuoden ikäinen.

Sari Närettä on surettanut oman äitinsä kohtalo. Äiti menetti lyhyessä ajassa ainakin kahdeksan läheistä ihmistään.

”Myöhemmät järjestelyt osoittavat, että lasten ei haluttukaan elävän lähellä toisiaan. Kukin joutui opettelemaan yksin, miten elää menetyksensä kanssa.”

Sari Näre näkee tässä esimerkin siitä, miten sota-aika jäähdytti entisestään suomalaisille muutenkin viileää tunnekulttuuria. Niin monen oli pärjättävä yksin.

Aihe on tärkeä, sillä talvi- ja jatkosodan seurauksena yli 54 000 lasta jäi sotaorvoiksi. Kun mukaan lasketaan orvot, jotka eivät saaneet sotaorpo- statusta, orpoja saattoi olla yli 70 000.

”Suurin osa sotaorvoista eli sotaleskiksi jääneiden äitiensä kanssa ja joutui kannattelemaan heitä arjesta selviytymisessä. Lapsilla on taipumus torjua omat tarpeensa, jos vanhemmat elävät voimiensa äärirajoilla. Olen kutsunut sodan jaloissa kasvanutta sukupolvea kannattelijasukupolveksi.”

Näreen mukaan hänen äitinsä pyrki pelastautumaan paiskimalla vimmatusti töitä. Äidin elämässä omat tarpeet jäivät sivuun.

Kun äiti pantiin 5-vuotiaana lapsityöhön – piikomaan, paimentamaan lampaita ja lypsämään lehmiä – hän oli menossa töihin vielä kuolinvuoteellaankin.

”Vanhempieni eron jälkeen äidillä oli välillä samanaikaisesti jopa kolme työtä, joten tavallaan hän jätti omat lapsensa selviytymään itsenäisesti arjesta, kuten hänet itsensäkin oli jätetty. Äiti etsi pelastusta sit- keästä omistautumisesta työlle. Koko elämänsä hän työnsi syrjään surua menetyksistään. Äidin tunnetaakka oli liian raskas kannettavaksi”, Näre herkistyy.

Armottomuutta

Tänään Näre ei ole enää vihainen äidilleen, vaan enemmänkin yhteiskunnalle, joka ei suojellut sotaorpoja laiminlyönneiltä ja hyväksikäytöltä.

”Lapset kohtasivat toistuvaa eroahdistusta sekä petetyksi ja hylätyksi tulemisen tunteita. Turvaton arki heijastui lasten ja vanhempien välisiin kiintymyssuhteisiin. Niistä muodostui suurelta osin vältteleviä.”

Näre huomauttaa, että samanlaista välttelevää muihin ihmisiin suhtautumisen perintöä tavataan suomalaisessa arjessa edelleen liikaa.

”Hädänalaista ei auteta kadulla tai kanssaihmistä ei osata edes kohdata tervehtimällä.”

Näreen mielestä yhteiskunnan tuki sotaorvoille oli puutteellista. Isän menettäneet perheet joutuivat usein taistelemaan viranomaisten kanssa, koska taloudellisia tukia ei haluttu myöntää.

”Viimeistään nyt eläkkeellä sotaorvoille pitäisi antaa kuntoutustukea veteraanivaroista. Heidän isänsä eivät veteraanituista nauttineet eivätkä kaatuneina voineet tukea lapsiaan”, sanoo Näre.

Sota jätti pitkät varjot.

”Ihmisen elinikä ei riitä näiden arpien umpeutumiseen. Suomalaisen työelämän tehokkuus- ja muutosvimma kertoo tänäkin päivänä ettei sodasta ole kunnolla selvitty. Sodan perintönä jatkuu eräänlainen armottomuus heikkoutta kohtaan.”

Sosiologina Sari Näre on pohtinut, johtuiko sodan jälkeinen vaikenemisen kulttuuri osaltaan kollektiivisesta sokkitilasta. Ja senkö vuoksi kokemuksia oli heti sodan jälkeen lähes mahdotonta käsitellä suullisesti?

Hän sanoo, ettei lasten havaintoja sodasta saisi mitätöidä. Sodan kauhut ovat osa lasten kokemushistoriaa. Kun ne kielletään, viedään sota-ajan lapsilta oikeus omaan identiteettiinsä.

Ei suvun turvaa

Lukuisat suomalaisperheet kokivat sodassa vastaavan raskaan kohtalon kuin Sari Näreen äidin perhe. Rikottujen, kotinsa ja omaisuutensa menettäneiden perheiden kohtaloksi tuli rakentaa elämä ilman perheen yhteisten muistojen luomaa yhteyttä ja turvaa.

Myös Näreen isä oli menettänyt isänsä, tosin jo ennen sotaa. Vanhempien kohtalo on saanut Sari Näreen pohtimaan, mitä orpous tekee ihmiselle.

Erityisesti täysorvoilla on paljon yksinäisyyden ja menettämisen pelon kokemuksia. Heillä ei ollut aikuista, johon kiintyä ja usein he joutuivat kiertämään talosta taloon.

Näreen mukaan maaseudulla täysorvot lapset saattoivat joutua kuin huutolaisen asemaan. Lapset kohtasivat syrjintää ja hyljeksintää. He oppivat olemaan kilttejä, eivätkä osanneet valvoa omaa etuaan.

”Uhrautumisesta tuli osa identiteettiä. Sotaorvoille on tyypillistä lunastaja-identiteetti, eli omien tarpeiden sivuuttaminen, alttius hyväksikäytölle, velvollisuudentunne, työteliäisyys ja omasta nautinnosta tinkiminen.”

Näre tunnistaa osan mainitsemistaan piirteistä itsessään. Tutkijana hän on haastatellut sotaorpoja ja huomannut itsensä ja heidän välillään yllättävän, yhdistävän asian: Myös hänen itsensä on ollut vaikea pyytää apua ja olla riippuvainen muista.

”Riippumattomuus voi kääntyä orpoudeksi, yksin jäämiseksi yhteisössä.”

Nykyisessä pakkotahtisessa yhteiskunnassa Näre näkee uupumisen ja traumatisoitumisen riskejä vastaavalla tavalla kuin sota-ajassa.

”Aikaa leimaa jatkuva epävarmuus. Muutosten keskellä eläminen ja odottamattomat menetykset voivat olla traumatisoivia.”

Traumat periytyvät

Sosiologian dosenttina Sari Näre katsoo huolestuneena mutta myös osin huojentuneena tulevaisuuteen.

”Nykyaikana lapset totutetaan omillaan selviytymiseen ja liian varhaiseen itsenäistymiseen – aivan kuin sota-aikana.”

Toisaalta Näre aistii, että tunnekylmyys on hiukan sulanut. Hän uskoo, että vapaudumme vielä taakasta, mutta vasta ajan kanssa.

”Nyt lasten vanhemmat pyrkivät myös entistä tietoisemmin parempaan tunneyhteyteen lastensa kanssa. Sotasankaruuden juhlinnan vastapainona minuun sattui -tunnustukset ovat purkaneet yhteistä traumaa.”

Sari Näre on puhunut ja kirjoittanut paljon lasten, nuorten ja naisten sotatraumoista. Hän on syntynyt 15 vuotta jatkosodan loppumisen jälkeen, joten sota oli ajallisesti vielä lähellä hänen lapsuudessaan.

Ennen kouluikää hän näki painajaisia pommikoneista. Isän kuoleman jälkeen Näreelle paljastui, että hänen isänsä on ollut sotilaspoikana Turun ilmatorjunnassa. Hän ei kuitenkaan muista isänsä koskaan puhuneen sodasta.

Petos

Äidin perheen maatilan kohtaloon ja sen omaisuuden jakamiseen liittyy epäselvyyksiä. Niitä Näre aikoo selvittää yhdessä serkkunsa kanssa.

Sen paremmin perunkirjoitusta kuin jakokirjaa ei ole löytynyt henkilöhistoriallisista lähteistä eikä maatilan tuotoista ole kertynyt varallisuutta kuolinpesälle. Lasten holhousasiakirjoista on kunnalta vaikea saada tarkempaa tietoa.

”Kun lapset jäivät täysorvoiksi ja heidät erotettiin toisistaan, he eivät voineet pitää yhdessä puoliaan. Lapset tulivat eri-ikäisinä aikuisiksi ja lienevät saaneet osuuksiaan perinnöstä sen mukaan, miten osasivat niitä vaatia. Maaomaisuuden jakaminen ja siitä huolehtiminen näyttää olleen epämääräistä. Muutama siskoksista, äitini mukaan lukien, osasi vaatia perintöosuuksiaan.”

Vanhempien kuoltua kotitalon irtaimisto hävisi naapurustoon. Valtiokin kävi kahteen otteeseen pakkolunastamassa sotaorvoille kuuluneita maita. Maille tehtiin lähes 30 toimenpidettä sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

”Äiti ei koskaan sanonut ääneen, että hän joutui sisaruksineen yhteisönsä pettämäksi, vaikka siitä käytännössä oli kyse.”

Sisarusten kovat kohtalot

Vasta omien vanhempien kuoltua Näre on ottanut avoimemmin yhteyttä sukulaisiinsa.

”Koin nuorena ettei sukuun ole suhdetta, jonka varaan identiteettiä voisi rakentaa.”

Jokainen uusi kohtaaminen sukulaisten kanssa tuo uutta tietoa, mutta voi aiheuttaa myös uusia kysymyksiä.

Äiti oli sisarparven toiseksi nuorin, ja Näreen mukaan selviytyjäluonne, vaikka kärsi jossain määrin yksinäisyydestä ja vihanpurkauksista.

”Lapsuuden kovat olosuhteet kehittivät äidille lujan oikeustajun ja herkän vaiston. Hän paikkasi maatalon tyttären hajotettua identiteettiä puurtamalla materiaalisen turvallisuuden eteen.”

”Äidiltä puuttui lapsena turvallinen aikuinen. Hän oli taloissa lapsityövoimaa. Yksi sisaruksista joutui piikomaan setänsä talossa. Veli joutui korjaamaan ruumiita rintamilta, mikä vaurioitti hänet henkisesti loppuelämäkseen. Osa orposisaruksista rakensi suojamuurin ympärilleen uskonnollisuudesta, mikä erotti heidät muista lähimmäisistä. Parilla oli työ- narkomania ja yksi lähti heti nuorena Yhdysvaltoihin malliksi.”

Tähän tätiinsä Näre tutustui vasta viime keväänä. Hän asuu juutalaisessa hoitokodissa New Yorkissa Manhattanilla.

”Aivan ihana persoona, hauska ja auvoisasti dementoitunut.”

Näre näkee, että tädillä menee olosuhteisiin nähden hyvin.

”Hoitokulttuuri, eli hoitajien välitön ja rento suhde toisiinsa ja hoidettaviin antaa turvaa. Jos hän palaisi tunneilmastoltaan kylmempään hoitokulttuuriin Suomeen, en voisi luottaa siihen, että hän saisi täällä yhtä hyvää hoitoa ja huolenpitoa osakseen. Tätini lähti maantieteellisesti etäälle, mutta saa nyt vanhoina päivinään lämpöä.”

X