Sari Suvanto neuloi tiensä sukujuurilleen evakkoisoäitinsä käsitöiden innoittamana

Sari Suvanto katsoi vanhaa liinavaatekaappia setänsä varastossa. Siinä oli kaksi ovea ja lukko.

Kun Sari avasi kaapin vuonna 2015, muistot vuosikymmenten takaa heräsivät hänessä.

Lempi Suvanto, Sarin edesmennyt isoäiti oli jättänyt jälkeensä henkilökohtaisia tavaroita, jotka nyt odottivat kaapissa: nappikokoelman, perheraamatun, keinutuolin peiton, käspaikkoja.

Käspaikka on karjalainen arkinen pyyheliina, tehty pellavasta ja usein koristeltu kuvioilla.

Kaappi oli ollut isoäidin kuolemasta asti Sarin sedän hallussa. Sitä sanottiin mummon museokaapiksi. Nyt isoäidin lapset halusivat jakaa muistoesineet keskenään. Sari kiinnostui isoäidin käsitöistä.

”Olin miettinyt, että haluaisin käsitellä sukuani neulesuunnittelun kautta. Kun näin sen kokoelman ja sivelin vanhoja tekstiilejä, palaset loksahtivat paikoilleen.”

Neulominen on kulttuurisihteerinä työskentelevälle Sarille ”ajanvietettä ja elämäntapa”, ja hän oli kiinnostunut karjalaisista sukujuuristaan. Lempi Suvannon suku on lähtöisin Laatokan Karjalasta.

Sari alkoi suunnitella sukkamallistoa, jossa olisi nimikkomallit hänen sukulaisilleen.

Lempi Spiridonoff ja hänen vanhempansa Ivan ja Paraskeva perhepotretissa. © Suvannon kotialbumi

Heinäntekoa Suvantojen maatilalla Polvijärvellä. © Suvannon kotialbumi

Mummo oli suvun matriarkka

Sarin lapsuusmuistoissa Lempi Suvanto oli puhelias karjalaismummo, joka kestitsi mielellään vieraita. Heitä riitti, sillä Suvannoilla on iso ja tiivis suku. Isoäiti asui leskenä kaupunkiasunnossa Joensuussa.

Kerran kerrostaloyksiöön ahtautui nelisenkymmentä henkeä Lempin syntymäpäiville. Sari oli serkkuineen alkovissa ja kurkki verhojen takaa, mitä aikuiset tekivät. Tädit istuivat kahvipöydässä ja puhuivat yhteen ääneen, miesväki seurusteli parvekkeella tai pihalla.

Tilaisuudesta on säilynyt ryhmäpotretti, jossa osallistujilla on hymy herkässä.

”Mummolla oli kyky pitää ihmiset ympärillään ja säilyttää lämpimät välit kaikkien kanssa”, Sari sanoo.

Hän oli kouluikäinen, kun isoäiti kuoli vuonna 1980.

”Ne olivat isot hautajaiset. Hänen poismenonsa oli suvulle käsittämättömän iso menetys.”

Yhdestä asiasta isoäiti oli vaiennut aina: Sari ei muista hänen koskaan puhuneen evakkoaikojen tapahtumista – ainakaan suvun nuorimpien kuullen.

Mitä kaikkea mummo oli kokenut sotavuosina ja niiden jälkeen? Kuka hän oikeastaan oli ja mistä tuli?

Kysymykset nousivat Sarin mieleen, kun hän tutki isoäitinsä tavaroita. Hän kävi läpi suvun vanhoja valokuvia, selasi Kansallisarkiston digitaalisia arkistoja, haastatteli serkkujaan ja isoäitinsä elossa olevia sukulaisia – tiristeli tietoja, hän sanoo.

Sukkamalliston suunnittelusta tuli Sarille matka hänen omille sukujuurilleen.

Ilja ja Lempi Suvanto Lapualla vuonna 1945. © Suvannon kotialbumi

Suvantojen perhe kulotustöissä Impilahdella. © Suvannon kotialbumi

Kauppiasperhe Sortavalasta

Lempi Suvanto, omaa sukuaan Spiridonoff, syntyi kauppiasperheeseen Sortavalan Möntsölässä 1902. Hänen isänsä Ivan piti jauho- ja kivikauppaa ja kuskasi kiveä laivateitse muun muassa rakennustyömaille Pietariin.

Perheeseen kuului kaikkiaan viisi lasta, äiti Paraskeva hoiti lapset ja kodin. Kauppiasperhe kuului yhteiskunnan parempiosaisiin, ja Lempi esimerkiksi kävi venäjänkielisen yksityiskoulun. Perhe oli ortodoksinen.

Lempin lapsuusajasta ei ole säilynyt juuri tietoja. Tiedetään kuitenkin, että Lempin ollessa lapsi Ivan Spiridonoffin bisnekset kokivat pahimmanlaatuisen takaiskun.

Hän oli kuljettamassa marmorikiveä Laatokan halki Pietariin, kun hinauksessa olleet proomut upposivat syysmyrskyssä ja vetivät koko laivan Laatokan pohjaan. Kallis lasti ja laiva menetettiin, mutta miehistö pelastui.

Tuon ajan yrittäjällä ei ollut vakuutuksia. Menetys oli niin suuri, että tiettävästi perhe vajosi väliaikaisesti köyhyyteen, kunnes kauppias pääsi taas jaloilleen.

Lempille kokemus opetti varmasti, kuinka kovat ajat voivat yllättää kenet tahansa.

Intohimo neulomiseen kulkee Suvantojen suvussa. © Harri Mäenpää

Karjatilan emännäksi

Lempi päätyi avioliiton kautta 19-vuotiaana vanhan sukutilan emännäksi Impilahteen Laatokan pohjoisrannalle.

Spiridonoffeilla oli sukujuuria seudulla, ja Impilahden Sumeriassa kyläillessään Lempi oli tavannut Ilja Suvannon, Sari Suvannon ukin. Ilja oli Lempiä viisi vuotta vanhempi.

Virallisten tietojen mukaan maatila oli ollut suvun hallussa ainakin 1730-luvulta asti, tuolloin kaksisataa vuotta. Maata oli kaikkiaan 300 hehtaaria.

”Avioliiton solmimisen jälkeen Lempin anoppi jätti navettatyöt miniälleen. Se on ollut kauppiaan tyttärelle iso muutos, mutta Lempi sopeutui hyvin. Hänellä oli selviämisen taito”, Sari sanoo.

Tuon ajan henkeen kuului omavaraisuus. Lempi ompeli perheelle vaatteet, Ilja puolestaan teki suutarintaitoisena kengät. Perheenjäsenet heräsivät joskus yöllä rukin ääneen tai sukkapuikkojen kilinään – Lempi neuloi kuunvalossa, kun päivän työt oli tehty.

Impilahdessa Lempistä tuli suurperheen äiti. Talvisodan syttyessä vuoden 1939 lopulla hän odotti perheen kymmenettä lasta.

Lempi Suvannon 60-vuotisjuhlat. © Suvannon kotialbumi

Herätys evakkomatkalle

Lähtö tuli itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 1939 aamuviideltä. Sotilaat olivat käyneet aamuyöllä kertomassa siviilien evakuoinnista.

Suvannon perhe ahtautui kiireesti parirekeen ja otti mukaansa sen, minkä ehti pakata. Evääksi oli leipää ja voita.

Tie oli täynnä evakkoja ja vastaan tulevia sotilaita. Neuvostoliiton kahdeksas armeija hyökkäsi idästä ja eteni Laatokan pohjoisrantaa pitkin. Impilahti jäi sodan jalkoihin.

Lempi muisteli myöhemmin, kuinka taivaanranta leimusi punaisena heidän takanaan – suomalaiset polttivat vetäytyessään kunnan itäiset kylät.

Ilja Suvanto oli vapautettu asepalveluksesta sydänvian takia.

Perheen ensimmäinen evakkomatka vei Pohjois-Karjalaan Outokummun seudulle, jossa he majoittuivat tyhjillään olleissa taloissa. Karja menetettiin lähes viimeiseen elikkoon: lehmät oli lähetetty karjavaunuissa rautateitse Nivalaan, mutta vain yksi niistä löytyi.

Ei tiedetä tarkalleen, miten Suvannot tulivat toimeen ensimmäisellä evakkomatkallaan. Todennäköisesti he elivät säästöillään sekä luonnon antimilla. Sodan alettua elintarvikkeita säännösteltiin ja ruokaa sai ostettua kortilla.

Näissä olosuhteissa moni evakkoperhe teki vaikean päätöksen ja lähetti lapsiaan sotalapsina Ruotsiin. Tätä mahdollisuutta tarjottiin myös Suvannoille.

Lempi kieltäytyi jyrkästi. ”Olen nämä lapset synnyttänyt ja kasvattanut tähän asti, eikä heitä laiteta mihinkään”, hänen kerrotaan vastanneen sosiaaliviranomaiselle. Se päätös piti.

Talvisodan aikana Suvantojen lapset kävivät koulua. Perheen kymmenes lapsi, tytär, syntyi evakkoaikana maaliskuussa 1940, ja joulukuussa 1941 perheeseen syntyi jälleen tytär.

Sukkaprojekti sai Sari Suvannon ymmärtämään, miten sukujuuret ovat vaikuttaneet hänen ajatteluunsa ja arvoihinsa. © Harri Mäenpää

Vangit söivät samassa pöydässä

Jatkosodan aikana, keväällä 1942, Suvannot palasivat Impilahteen. Elettiin asemasotavaihetta, jossa Suomi oli vallannut talvisodassa menetetyt alueet takaisin, ja rintamalinja oli taas kauempana idässä. Suur-Suomi-aate oli voimissaan.

Suvantojen maatalo Sumerian kylässä oli säilynyt ehjänä. Perhe aloitti heti peltojen kulotuksen ja kasvimaiden teon. Perheeseen syntyi sota-aikana vielä yksi tytär helmikuussa 1944.

Sumerian maatilalla oli töissä venäläisiä sotavankeja metsätöissä ja pellolla. Lempi ja Ilja korostivat lapsilleen, että vankeja oli kohdeltava tasavertaisina.

”Vangit söivät perheen kanssa samassa ruokapöydässä. Setäni sai 11-vuotiaana saattaa heidät töihin, ja Lempi puhui heille venäjää”, Sari kertoo.

Jatkosodan lopulla, heinäkuussa 1944, Suvantojen oli lähdettävä taas, tällä kertaa lopullisesti. Neuvostoliiton suurhyökkäys oli murtanut suomalaisten puolustuslinjat, ja Viipuri oli menetetty. Suomi valmistautui rauhanneuvotteluihin.

Toiselle evakkomatkalle lähdettiin paremmin valmistautuneena. Ilja taittoi matkan hevosmiehenä ja ajoi karjaa. Mukana olivat perheen 17-vuotias tytär ja 12-vuotias poika. Kaikki Sumerian kylän noin 200 lehmää ja vasikkaa ajettiin kerralla halki Suomen.

Lempi ja nuorimmat lapset matkustivat junalla karjavaunussa Pohjanmaalle. Junamatkalla annettiin ilmahälytys, ja matkustajat komennettiin metsän suojaan.

”Karjavaunussa naiset ulvoivat kauhusta. Lempi ojensi heitä ja sanoi, että älkää huutako, elossahan tässä vielä ollaan. Tapaus kuvaa hyvin hänen luonnettaan”, Sari sanoo.

Sumerian kylä. ”Tiedän, ettei sukutilasta ole jäljellä kuin kivijalka. Mutta minun täytyy saada kokea se tunne, kun seison isovanhempieni maaperällä.”

Suvantojen perhekunta evakkomatkalla Outokummussa 1940 tai -41. © Suvannon kotialbumi

Uusi elämä Pohjois-Karjalassa

Osa valtaväestöstä suhtautui ennakkoluuloisesti evakkoihin, etenkin Laatokan pohjoispuolisen Raja-Karjalan ortodokseihin. Ryssittely oli yleistä.

Suvannoilla oli onni myötä, sillä Lapualla asutuslautakunnan puheenjohtaja oli luvannut majoittaa suurimman evakkoperheen maataloonsa. Sijoituspaikasta jäi Suvannoille lämpimät muistot.

Lempi tuli hyvin toimeen talon emännän kanssa. Perheiden lihat pidettiin samassa suolatiinussa.

”Setäni mukaan perhe hyväksyttiin, ja he olivat talossa kuin kotonaan.”

Perhe ei täysin välttynyt syrjinnältä, sillä joitakin Suvantojen lapsista kiusattiin koulussa. He ehtivät käydä Lapualla koulua vajaan lukuvuoden, ja heitä oli lähes jokaisella vuosiluokalla.

Tilanne helpottui, kun perhe muutti toukokuussa 1945 Pohjois-Karjalaan Polvijärvelle, josta heille osoitettiin kylmä tila. Perhe asettui sinne pysyvästi.

Pohjois-Karjalassa Suvannot olivat enemmän omiensa joukossa. Naapureissa oli sekä siirtokarjalaisia että kantaväestöä, luterilaisia ja ortodokseja. Sari Suvannon mukaan ketään perheenjäsentä ei syrjitty uskonnon tai evakkotaustan takia.

Sen sijaan sukutilan menettäminen oli Ilja Suvannolle raskas paikka. Hän kuoli sydänkohtaukseen viisikymppisenä vuonna 1946, noin kaksi vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Epäselväksi jää, vaikuttivatko menetyksen trauma tai aliravitsemus Iljan ennenaikaiseen kuolemaan. Suomessa kärsittiin jatkosodan aikana pahenevasta elintarvikepulasta, ja myös Suvannon perhe oli tiukilla.

Leskeksi jäänyt Lempi jatkoi maatilan emäntänä vanhimpien lastensa ja heidän perheidensä tuella.

”Mummo sanoi ukin kuoleman jälkeen, että on niin kiire, ettei ehdi edes itkemään.”

Lopulta tilan pyörittäminen kävi Lempille liian raskaaksi. Tila siirtyi vanhimmalle pojalle 1960-luvulla, ja Lempi muutti kaupunkiin.

Lempi 17-vuotiaana. © Suvannon kotialbumi

”Mummo oli voimanainen”

Lokakuussa 2021 Sari Suvanto katselee ympärilleen Kontiolahden kirjaston näyttelytilassa. Katse kiertää seinillä, hymyilyttää.

Seinillä on Suvannon sukugalleria villasukkien muodossa, kaikkiaan 16 paria.

Ilja Suvannon nimikkosukat ovat vihreät, ”kuin Karjalan kuuset, koivut ja katajat”. Lempi on saanut valkoiset, kuvioin koristellut sukat. Värit ja kuviot ovat peräisin hänen nuorena kirjomastaan kirjankannesta.

Sukkien neulomisohjeet ja tarinat on kerrottu Suvannon Sukkaset suureksi iloksi -kirjassa, joka julkaistiin syyskuussa. Julkaisija on Moreeni-kustannus, joka kuuluu samaan Otava-konserniin kuin Seura-lehti.

Kuva isoäidistä on muuttunut, Sari miettii. Se on nyt kokonaisempi.

”Se määrätietoisuus, millä hän vei ison perheen läpi vaikeiden aikojen ja sai asiat järjestymään. Ja samalla lempeys, millä hän kohteli aina muita. Todellinen voimanainen!” hän pohtii.

”Lempi ei koskaan takertunut katkeruuteen, vaikka kaiho kotiseudulle oli varmasti kova. Katse oli aina eteenpäin.”

Lempi Suvanto ei koskaan palannut Karjalaan. Evakkojen matkat synnyinseuduilleen yleistyivät vasta hänen kuolemansa jälkeen, Neuvostoliiton romahdettua.

Sari Suvannon piti tehdä kirjaansa varten reissu Impilahteen, mutta se peruuntui koronan takia. Mutta joskus vielä.

”Tiedän, ettei sukutilasta ole jäljellä kuin kivijalka. Mutta minun täytyy saada kokea se tunne, kun seison isovanhempieni maaperällä.”