Sarin poika kuoli, tuli avioero ja velkahelvetti: ”Nyt autan muita, koska tiedän, mitä menettäminen on”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Sari Ekorre-Nummikari
Joulun odotetuimmat vieraat ovat täällä! Sari Ekorre-Nummikari (punaisessa puserossa vasemmalla), Katja Hietala (edessä keskellä) ja Emilia Hämäläinen (oik.) saivat Jokirinteen perhekodissa iloisen vastaanoton. Milla Ahava iloitsee lahjasukista © Jyrki Nikkilä
Kemiläinen Sari Ekorre-Nummikari menetti pienen poikansa ja kävi läpi velkahelvetin. Nyt hän vie jouluiloa lastenkoteihin yhdessä ystäväporukkansa kanssa.

Marraskuinen perjantai-ilta on jo pitkällä, mutta pienen mäen päällä sijaitsevan talon jokaisesta ikkunasta paistaa valo. Kun tarkkaan katsoo, voi ikkunan läpi nähdä vaaleanpunapaitaisten naisten hahmoja. Siellä täällä vilahtelee tonttulakkeja.

Lähempänä taloa korviin kiirii hersyvä nauru ja puheensorina. Kemiläisen urheilujoukkue Pesäpirkkojen pinkkiin pukeutuneet naiset ne siellä käärivät yöpukuja ja barbienukkeja paketteihin, liimaavat koodeja pakettien päälle ja napostelevat joulutorttuja.

Naisten bravuurilajeja ovat suopotkupallo, kesähiihto ja umpihankipallo – MM-tasolla. Nyt naiset eivät kuitenkaan potki palloa, vaan valmistautuvat vuoden tärkeimpään tapahtumaan: lahjoittamaan joululahjan noin 400:lle vähävaraiselle ja lastenkodissa asuvalle lapselle.

Tänä iltana täällä Katja Hietalan kotona on tarkoitus kääriä pakettiin ja lajitella tähän mennessä saapuneet lahjapaketit, joita on kasoissa pöydällä ja valkoisissa muovipusseissa eri puolilla asuntoa.

Pakkaustalkoisiin on kerääntynyt seitsemän naista ja muutama pikkutonttu. Osa naisista on mukana ensimmäistä kertaa, osa taas on ollut mukana siitä asti, kun porukan valmentaja Sari Ekorre-Nummikari käynnisti paikallisen keräyksen kuusi vuotta sitten.

Hän lainasi idean keräykselle Facebookista.

”Alun perin tarkoitukseni oli vain osallistua itse Facebookissa näkemääni keräykseen. Halusin muistaa lahjallani 15-vuotiasta poikaa. Sen ikäinen olisi oma Riku-poikani ollut silloin, ellei olisi kuollut yli kymmenen vuotta aikaisemmin.”

Parin kuukauden rutistus

Pakkaustalkoiden jälkeisellä viikolla Sari istuu kahviossa asuntonsa lähellä ja näyttää hieman väsyneeltä. Uni ei ole viime aikoina tullut helposti, ja Sari on valvonut paljon. Keräys on pitkälti hänen harteillaan, vaikka tänä vuonna hän on saanut delegoitua töitä luottonaiselleen Katja Hietalalle.

Aina se kuitenkin hieman huolettaa, saadaanko lahjat kerättyä kaikille niitä toivoneille.

”Laitan hyvissä ajoin syksyllä pyynnön lahjan saajista lastenkoteihin ja sosiaalitoimistoihin. Loppusyksystä listoja alkaa sitten tipahdella. Tänä vuonna listalla on yli 400 lasta.”

Sari on tällä hetkellä opiskelija ja hänen Noora-tyttärensä on jo täysi-ikäinen. Siksi hänellä on aikaa päivisinkin vastailla ihmisten viesteihin ja pitää yhteyttä paikallisiin yrityksiin. Moni niistä on lähtenyt mukaan talkoisiin lahjoittamalla pakkaustarvikkeita tai lahjaksi sopivia tuotteita.

Sari vakuuttaa, että parin kuukauden tiiviin rutistuksen jaksaa, koska asia on tärkeä.

”Lasten hyvinvointi on minulle ykkösasia. Niin sen pitäisi olla kaikille. Varmasti omaan ajatusmaailmaani vaikuttaa se, että olen joutunut hautaamaan oman pienen lapseni.”

Sari nojaa taaksepäin tuolilla ja pyyhkii silmäkulmansa kahvion karheaan servettiin. Itku on herkässä edelleen. Suru on haalentunut, mutta koskaan se ei kuole.

Elämä romahtaa

Riku oli vain nelivuotias, kun hänellä todettiin vaikea ja harvinainen maksasyöpä. Puoli vuotta hän jaksoi taistella. Hän selätti syövän, mutta menehtyi lopulta leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin.

Sen jälkeen mikään ei ole ollut Sarin elämässä niin kuin ennen.

Kun Riku kuoli, Sarille tuli suuri tarve toteuttaa suuri unelmansa lasten toimintakeskuksesta. Hän otti suuren lainan ja avasi paikan kotiseudulleen Poriin. Keskuksen nimeksi tuli Rikuliini.

”Kunnioitin keskuksella Rikun muistoa. Työ lasten hyväksi oli minulle parasta terapiaa. Se on edelleen arvokkain työkokemus mitä minulla on.”

Vain puoli vuotta myöhemmin elämä kuitenkin romahti jälleen. Tuli avioero, ja Rikuliini oli pakko sulkea. Eron aikana paljastui, että Sari oli raskaana. Sitä lasta Sari ei koskaan saanut syliin asti, sillä vauva kuoli kohtuun.

Sari oli yhtäkkiä eronnut yhden lapsen yksinhuoltaja, joka oli menettänyt kaksi lastaan ja oli korviaan myöten veloissa.

Kaiken sen läpikäyneenä hän uskaltaa nyt sanoa, että osaa myötäelää autettavien perheiden ahdingon.

Lahjakortteja ja yllätyksiä

Marraskuun viimeisenä viikonloppuna Pesäpirkkojen aktiiviporukka on jälleen kerääntynyt yhteen, nyt jouluavajaisiin Kemin keskustaan. Tyhjien liikehuoneistojen paikalle on kasattu pöytiä, joilla paikalliset käsityöläiset ja yrittäjät saavat myydä tuotteitaan.

Sari Ekorre-Nummikari istuu tonttulakki päässään pöydän takana ja ottaa vastaan ihmisten tuomia lahjoja. Niitä on tullut mukavasti. Sari näyttää helpottuneelta. Silloin tällöin joku käy kyselemässä keräyksestä ja nappaa toiveen naisten askartelemasta toivomuskuusesta.

Piia Turunen ja Annemari Myllykoski käärivät lahjoja papereihin ja varmistavat, että paketit menevät oikeisiin pusseihin. Pussien päällä on koodit, joiden mukaan Sari ja aputontut jakavat lahjat myöhemmin oikeille vastaanottajille.

”Kuuden vuoden kokemuksella homma alkaa jo sujua”, Annemari sanoo ja sujauttaa viereisen vaatekaupan lahjakortin muovipussiin.

Lahjakortit ovat olleet tänä vuonna toivotuimpia lahjoja, mutta pienemmät ovat toivoneet lisäksi barbeja, legoja, äänteleviä autoja, nukketarvikkeita ja Little Petshop -hahmoja. Lahjan arvoksi on sovittu 25 euroa. Pienempiä lahjoja yhdistellään tarpeen mukaan.

Yllätyksiäkin lasten toivelistalle on mahtunut.

”Moni isommista lapsista on toivonut ihan vain alusvaatteita tai lämpimiä kintaita. Villasukkiakin toivotaan valtava määrä joka joulu”, Sari sanoo.

Häntä on koskettanut alusta asti paitsi se, miten pienestä lapset tulevat iloisiksi, mutta myös tavallisten ihmisten auttamisen halu. Erityisesti nuorten opiskelijoiden ja itsekin pienituloisten perheiden osallistuminen keräykseen on tuntunut hyvältä.

”Minuun on ottanut yhteyttä sellaisia nuoria aikuisia, jotka ovat itse saaneet aikoinaan joululahjan meidän kauttamme. He muistavat, kuinka hyvältä saatu lahja on tuntunut vaikeassa elämäntilanteessa ja haluavat nyt laittaa hyvän kiertämään”, Sari kiittelee.

Nyt väkijoukosta astuu Sarin pöydän eteen Jarkko Pennanen. Mies muistelee osallistuneensa keräykseen joka vuosi. Tällä kertaa hän kaivaa kassistaan mukavasti helisevän paketin. Lahja on osoitettu viisivuotiaalle tytölle.

”Minulla on kotona samanikäinen tyttö, joten sopiva legopaketti oli helppo valita. Lapsille on kiva antaa. He ovat tyytyväisiä jo pienestä muistamisesta”, Jarkko Pennanen sanoo ja huikkaa hyvät joulut.

Sari merkitsee lahjan vastaanotetuksi läppärillä auki olevaan Excel-taulukkoon ja hymyilee.

”Juuri tällaisten kohtaamisten takia tätä on niin ihana tehdä. Taas yksi pieni tyttö saa tuntea, että joku aivan tuntematon ihminen on ajatellut juuri häntä ja halunnut tehdä hänet iloiseksi.”

Aivan kuin silmäkulmassa kiiltelisi taas.

Päivä joulupukkina

Viikko ennen sovittuja lahjan luovutuksia Sari päivittää hätääntyneenä Facebook-sivulleen: Lisää lahjoittajia tarvitaan. Toiveita on tipahdellut viikon aikana lisää ja kolmisenkymmentä lasta on vielä ilman lahjaa.

”Näin käy joka vuosi. Mutta meillä on hyvä suojelusenkeli. Uskon että Riku vähän katsoo meidän perään. Tästäkin selvitään”, Sari sanoo.

Sari on oikeassa. Jo samalla viikolla ensin yksi isompi yritys lähtee mukaan isommalla summalla, sitten toinen. Luovutusta edeltänä päivänä lahjat ovat kasassa, ja Sari voi viimein huoahtaa.

Joulukuisena torstai-iltana Sari, Katja ja Emilia Hämäläinen pakkaavat lahjasäkit Sarin äidin auton takakonttiin. Ensimmäinen osoite on perhekoti Jokirinne Torniossa.

Perhekodin olohuoneessa tuoksuu glögi ja kymmenkunta 9–18-vuotiasta lasta kihisee sohvilla ja nojatuoleilla.

Osa lapsista on naisille tuttuja jo vuosien takaa. 18-vuotiaan Millankin lahjat Sari muistaa joka vuodelta.

Lapset kertovat innokkaina kuulumisiaan. Jutustelun ohessa perhekodin oma tytär Amanda ottaa esiin huilun ja soittaa vieraille Heinillä härkien kaukalon. Yksi perhekodin pojista jatkaa omalla räpillään, jossa osansa saa myös valokuvaaja.

Esitysten jälkeen Sari ottaa esiin lahjasäkin. Hän kertoo, kuinka joulupukki on pyytänyt häntä toimittamaan lapsille erityiset ennakkolahjat. Lapsia naurattaa.

Yksi kerrallaan naiset lukevat paketin päältä lahjan saajan nimen ja luovuttavat paketin. Kukaan nuorista ei unohda halata heitä kiitokseksi, ei se haituvaviiksinen nuorimieskään.

Isommat nuoret saavat toivomansa vaatekaupan lahjakortit, ja hymyt ovat leveitä. Yhden paketissa on pyyhkeitä, jotka nuori aikoo säästää omaan kotiinsa. Pienempien paketeista paljastuu legoja, palapelejä ja päiväkirja. Kaikki saavat myös toisen paketin, jossa on villasukat.

Kymmenessä minuutissa legot on levitelty olohuoneen sohville, ja leikit ovat täydessä käynnissä.

Sari, Katja ja Emilia hymyilevät. Lasten iloa on joka kerta ihana katsella.

”Tämän takia me tätä teemme. Tämä saa unohtamaan kaiken kiireen ja väsymyksen”, Sari sanoo.

Ystävät pelastivat

Matkalla seuraavaan paikkaan Saria itkettää taas. Hän kertoo, kuinka kymmenen vuoden velkahelvetti ja suru lasten menettämisestä olivat välillä käydä liian raskaaksi kantaa.

Ystävät olivat ne, jotka tulivat ja nostivat hänet pohjalta. Kerta toisensa jälkeen.

”Olen varma siitä, etten olisi selvinnyt ilman ystäviäni. Perhekin on tärkeä, mutta he käyvät läpi sitä samaa surua. Ei heistä ole samalla tavalla tukemaan.”

Hän sanoo oppineensa vuosien aikana, että mitä avoimemmin hän kertoo kokemuksistaan, sen avoimempaa on myös suru. Jaettuna suru tuntuu helpommalta kestää.

Pesäpirkot ja monet muut ystävät eivät ehtineet koskaan tavata Rikua, mutta Sarin kertomusten kautta hekin ovat oppineet tuntemaan hänen ensimmäiset sanansa ja nähneet sielunsa silmin hänen ensimmäiset haparoivat askeleensa. He tietävät mistä leikeistä Riku piti ja kuinka läheinen hän oli siskonsa Nooran kanssa – kuin paita ja peppu.

Kaikella tällä on Sarille valtava merkitys.

”Edelleen on päiviä, etten todellakaan hyväksy Rikun kuolemaa. Se, että saan auttaa tällä porukalla muita lapsia edes pienellä panoksellamme, tekee kuitenkin surunkin helpommaksi hyväksyä.”

Kun lapset seuraavassa osoitteessa vilkuttavat jo ovelta, Sarin ilme kirkastuu jälleen. Aivan kuin Riku hymyilisi hänelle jostain pilvenreunaltaan.

X