Se ”kullanhuuhtojatyttö” Anne Rothin voitti maailmanmestaruuden jo 8-vuotiaana – Tankavaarassa legendojen kultamailla konkarin mieli yhä lepää

Asuntoautoja, savunhajua, countrymusiikkia, partasuu-ukkoja, kurahousunaisia ja hatunreuhkoja, jotka ovat täynnä pinssejä ja kisapasseja.

Tällaista on Lapin Tankavaarassa elokuussa 2019. Menossa ovat kullanhuuhdonnan SM-kilpailut, joiden perään pidetään vielä MM-kisat. Kilpailijoita on saapunut Etelä-Afrikasta ja Uudesta-Seelannista asti.

Mutta nyt alkaa karsinta. Naiset seisovat kaukaloissa edessään kahdeksan kilon hiekkaämpärit. Jokaiseen ämpäriin on piilotettu kultahippuja, joiden lukumäärän tietää vain kisan tuomari. Se, joka löytää kaikki hiput nopeimmin, on paras.

Summeri soi, ja kisa alkaa. Oululaisen Anne Rothin, 44, otteet ovat ripeät ja napakat. Hän tarttuu ämpäriin, kaataa osan hiekasta vaskooliin ja alkaa huuhtoa.

”Elä hötkyile tahi hätiköi”, sanoisi varmaan kullankaivajalegenda Nipa Raumala, jos hän olisi näkemässä oppilapsensa kisaamista.

Saako silittää partaa?

Risupartaisen kullankaivajan ja kirkassilmäisen lettipäätytön ystävyys sai alkunsa 1979, kun nelivuotias Anne tuli Tankavaaraan vanhempiensa kanssa.

Tankavaara oli syntynyt Niilo ”Nipa” Raumalan ja toisen kullankaivajan Yrjö ”Karhu” Korhosen ideasta. Molemmat olivat päätyneet sotien jälkeen Lapin kultamaille. 1960–70-lukujen taitteessa he päättivät perustaa lisätienestiä saadakseen pienen turistibisneksen – huuhtomon, jossa kuka tahansa voisi huuhtoa kultaa maksusta.

”Muistan, kun tapasin Nipan ensimmäistä kertaa. En ollut koskaan nähnyt ketään, kellä olisi parta. Istuin Nipan vieressä huuhtomon tulilla ja kysyin, saanko silittää hänen partaansa. Nipa antoi luvan, kunhan en tukistaisi.”

Jostain syystä Anne leimautui Nipaan. Joka kesä, kun perhe tuli Tankavaaraan kultaa huuhtomaan, Anne kulki Nipan perässä kuin varjo – eikä Nipa koskaan hätistänyt häntä pois. Heidän välilleen muodostui lämmin ja kiinteä ystävyys.

”Nipa oli minulle kuin isoisä, ja minä Nipalle kuin lapsenlapsi. Jos ihmiset erehtyivät luulemaan meitä sukulaisiksi, Nipa ei oikaissut asiaa.”

Nipa oli se, joka hankki Annelle pienen vaskoolin ja opetti tyttöä vaskaamaan. Hän näytti, miten vaskoolia ravistetaan, pyöritellään, miten hiekkaa päästetään pois ja kuinka hiput lopuksi noukitaan sormenpäällä.

Anne oppi myös käärimään sätkiä Nipalle. Nykyäänhän sellainen ei vetelisi, mutta 80-luvulla siinä ei ollut mitään kummallista, että seitsemänvuotias tyttö oli sätkävehkeet kädessä. Joskus Nipa saattoi tokaista, että nyt Tankavaaran tupakkilaitos tekee liian tiukkoja tupakoita.

Pikkutyttönä Annea eivät kiinnostaneet kultahiput, vaan punaiset granaatit. Niitä hän keräsi putkeensa ja heitti hiput takaisin puroon. Kotialbumi

Suuren Vaskaajan kutsu

Syksyllä 1982 kävi ilmi, että Nipa sairasti keuhkosyöpää. Syöpä oli levinnyt kaikkialle keuhkoissa.

Viimeisenä talvenaan Nipa vieraili usein Annen kotona, sillä häntä hoidettiin Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Anne lintsasi koulusta, jotta sai viettää aikaa ystävänsä kanssa.

Sana kiiri myös Annen kaveripiirissä, ja kaikki tulivat ihmettelemään aitoa kullankaivajaa.

Toukokuisena päivänä 1983 Anne kuuli suru-uutisen äidiltään. Kuten kullankaivajat sanovat, Suuri Vaskaaja oli vieraillut Nipan luona.

”Sain hurjapäisen raivokohtauksen. Aikani riehuttuani menin äidin syliin ja aloin itkeä. Sitten sanoin, että ei enää itketä äiti – onhan meillä vielä Yrjö.”

Yrjö otti Nipan paikan Annen elämässä. Kun Annen vanhemmat erosivat tytön ollessa teini-ikäinen, Yrjöstä tuli Annelle kuin varaisä.

”Yrjön ja minun suhde oli lämmin ja toverillinen. Hän opetti minulle paljon luonnosta. Hän oli viisas, rauhallinen ja kannustava. Hänellä oli tapana sanoa ”kyllähän se Anne osaa”. Nuo sanat saavat minut edelleen uskomaan itseeni.”

Toisin kuin ikätoverinsa Nipa, Yrjö sai elää pitkän elämän. Yrjö oli mukana silloinkin, kun Anne maistoi menestystä.

Annen oppi-isä Niilo ”Nipa” Raumala oli kullankaivajan perikuva. Kauko Launonen / kultamuseon kokoelmat

Se kuuluisa huuhtojatyttö

”Joskus sen hipun hoksaa, joskus ei.” Näin otsikoi Seura-lehti vuonna 1984. Kuvaan on taltioitu saparopäinen Anne vanhempiensa kanssa punnitsemassa hippusellista kultaa.

8-vuotias Anne oli voittanut nuorten kullanhuuhdonnan maailmanmestaruuden Kanadassa käydyissä kisoissa, ja Seura halusi tietysti haastatella kultatyttöä.

Nipalta oppimillaan nikseillä näppäräsorminen ja tarkkasilmäinen Anne oli päihittänyt kilpakumppaninsa. Erityistä ihmetystä herätti se, että voiton oli napannut kisojen ainut tyttö.

Kuusi vuotta myöhemmin Anne voitti uudestaan nuorten maailmanmestaruuden.

”Voittojen myötä alkoi hullunmylly. Minusta tuli ”se kullanhuuhtojatyttö”, jota kaikki toimittajat halusivat haastatella. Olihan se toki erikoista, että teini-ikäisenäkin lähdin mieluummin Lappiin vaskaamaan ja rännäämään kuin jäin Ouluun viettämään aikaa kavereiden kanssa.”

Kultakuumetta Anne ei kokenut. Toki löytämisen ilo koukutti, vaikkei hän koskaan edes löytänyt mitään hippuja suurempaa. Tankavaaran tenho oli muualla: Se oli Annesta yksinkertaisesti paras paikka maailmassa, sillä siellä olivat muistot Nipasta sekä Yrjö ja muut ihanat ystävät. Siellä oli kaunis luonto ja outoa taikaa.

”Tankavaraa edusti minulle perusturvallisuutta. Olin siellä aina onnellinen – ja olen edelleen. Vaikka elämä toisi eteen millaisia myllerryksiä, Tankavaara rauhoittaa ja asemoi minut takaisin paikoilleni.”

Anne näyttää ranteensa poikki kulkevaa arpea. Arpi tuli, kun Anne kuusivuotiaana kaatui juostessaan tyhjän limpparipullon kanssa – vaikka Nipa oli häntä juuri hetki sitten varoittanut.

Pullo rikkoutui ja leikkasi ranteen auki valtimon yläpuolelta. Anne menetti tajunsa ja paljon verta, ennen kuin haava saatiin tikattua Ivalon sairaalassa. Käsi sidottiin tiiviisti ja laitettiin kantositeeseen. Nipa kevensi tunnelmaa tokaisemalla, että niinkö pahasti se meni, että koko käjen veivät.

Jouduttuaan aikuisena käsileikkaukseen Anne pyysi, ettei vanhaa arpea korjattaisi näkymättömiin. Hän halusi kantaa Nipan ja Tankavaaran muistoa kehossaan.

Kilpaillessaan Anne keskitty etsimään hippuja ja laskemaan mielessään sekunteja. Erät ovat nopeita – vain muutaman minuutin mittaisia. Otto Ponto

Perinne jatkuu

Side Tankavaaraan säilyi, vaikka elämä heitti Annen välillä Tampereelle asti. Hänen jokakesäiseen ohjelmaansa kuuluu edelleen matkustaa Tankavaaraan kullanhuuhdonnan SM-kisoihin. Monista terveysongelmista kärsinyt Anne kokee, että erityisesti vaikeina aikoina Tankavaara ja sen ihmiset ovat kannatelleet häntä eteenpäin.

Alkaessaan kirjoittaa kirjaa Tankavaaran historiasta Anne oivalsi, miten syvät jäljet Nipa oli häneen jättänyt.

”Vaikka ehdin tuntea Nipan vain neljä vuotta, hän oli hyvin merkittävä ihminen minun elämässäni. Taustatyötä tehdessäni kuuntelin muun muassa vanhoja nauhoja, joilla Nipa puhuu. Tajusin, että häneltä olen oppinut tavan käyttää kieltä värikkäästi. Hänellähän oli poikkeuksellisen rikas kieli. Hanki oli lumilakana, hyvä ruoka ihmissapuskaa ja nukkumaan käydessään hän ilmoitti menevänsä katsomaan painajanaisia.”

Kun Anne täytti 18 vuotta, hän sai äidiltään lahjaksi kehystetyn valokuvan Nipasta. Se kuva on edelleen Annen kodin seinällä. Ja kun Anne sai poikansa Josen vuonna 2006, hän antoi tälle toiseksi nimeksi Niilo, Nipan mukaan. Perinne jatkuu, sillä nyt myös Jose huuhtoo kultaa äitinsä ja mumminsa kanssa.

Anne naurahtaa, että jopa hänen miesmakunsa on saanut vaikutteita kullankaivajista. Miehen tavatessaan hän miettii ensin, pärjäisikö tuo Tankavaarassa, osaisiko tarttua lapioon?

”Tankavaarassa asutaan vaatimattomissa olosuhteissa lautamökeissä, joihin ei tule vettä, ja käydään ulkohuussissa. Jos mies kokisi sellaisen hankalaksi, ei meillä olisi yhteistä tulevaisuutta. Pitäisi sanoa, että sä olet ihan kiva kaveri, mutta kun et sä osaa tehdä tulia.”

Annen nykyinen miesystävä selvitti Tankavaara-testin heti.

Tankavaara on oululaisen Anne Rothin henkinen koti. Sinne hän palaa joka kesä. Otto Ponto

Viesti Nipalta ja Yrjöltä

Linnut toivat viestin – siitä Anne oli varma.

Oli kuulas pakkasaamu syksyllä 2018, kun Anne seisahtui Tankavaarassa sijaitsevan Kultamuseon pihaan. Häneen oli iskenyt epäilyksen hetki: Syntyisikö hänen kirjaprojektistaan mitään? Pystyisikö hän tuomaan kirjalla kunniaa Tankavaaralle, Kultakylälle ja sen ihmisille?

Yhtäkkiä kesy lapintiainen istahti Annen pään päälle. Ja toinen käsivarrelle.

Vaistomaisesti hän heristi linnut pois. Tiaiset lentelivät ympärillä ja laskeutuivat uudelleen hänen päälleen.

Annea alkoi itkettää ja naurattaa.

”Pikkulinnut kertoivat minulle, että hyvin menee tyttö – jatka vain. Olkoon taikauskoa, mutta olen varma siitä, että viesti oli Nipalta ja Yrjöltä.”

Anne Rothin kirjoittama Tarunhohtoinen Tankavaara (Docendo) on omistettu Nipan ja Yrjön muistolle.