Seija Bäckman yritti rakastaa poikansa Kallen raittiiksi: ”Meni vuosia ennen kuin tajusin ja myönsin, että poikani on juoppo”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Suvi Elo
Äidinrakkaus oli koetuksella, kun Seijan poika joi itsensä alkoholistiksi. Vuosia jatkunut huoli, häpeä ja pelko ovat vaihtuneet Kallen raitistumisen myötä ylpeydeksi ja kiitollisuudeksi.

Tänään Seija Bäckman, 73, ja Kalle Lähde, 50, voivat tavata kuin kuka tahansa äiti ja aikuinen lapsi. Kalle tulee äitinsä luo Naantaliin suoraan kuntosalilta, Seija on leiponut aamupalalle sämpylöitä. He istuvat pöydän ääreen juttelemaan.

Toista oli silloin, kun poika joi. Saattoi mennä viikkoja, ettei äiti tai kukaan muukaan kuullut Kallesta mitään.

Kesällä 2013 vuosikymmeniä jatkunut piina loppui. Kalle meni hoitoon ja raitistui. Siitä alkoi uusi elämä hänelle ja myös läheisille.

Onnellinen lapsuus

Kalle syntyi vuonna 1967 raumalaisperheen esikoispojaksi. Veljet Tommi ja Lauri syntyivät 1970 ja 1976.

Seija: Kalle oli tosi fiksu vauva. Yksivuotiaana hänellä oli jo 30 sanaa. Luin hänelle paljon kirjoja pienestä pitäen.

Myöhemmin hänen sanallinen ja kirjallinen lahjakkuutensa näkyi koulussakin muun muassa ainekirjoituksessa.

Kalle oli normaali, kiltti ja hyväntahtoinen lapsi, jolla ei ollut esimerkiksi vaikeuksia jakaa lelujaan veljiensä tai muiden lasten kanssa.

Kalle: Minulla oli hyvä perhe ja lapsuus. Se että aloin ryypätä, ei johtunut onnettomasta lapsuudesta. Suvussa kylläkin oli juoppoja. Geenit päätyä alkoholistiksi olivat siis otolliset.

Nuori Seija-äiti sylissään 1-vuotias Kalle-poika laivan kannella Englannin rannikolla. Sittemmin Kalle seilasi merillä työskennellessään laivakokkina. © Suvi Elo

Humalassa kotiin 15-vuotiaana

Kalle tuli ensimmäisen kerran humalassa kotiin 15-vuotiaana. Hän alkoi juoda perjantaisin kaljaa kavereidensa kanssa.

Kalle: Alkoholin avulla juttu luisti ja tyttöjä oli helppo lähestyä.

Seija: Pitkään ajattelin, että Kallen juominen oli normaalia teini-ikää, rajojen kokeilua. Että se menisi ohi.

Kalle: Menin ammattikoulun merikouluun. Sain siellä huomautuksia opettajilta, että vanha viina haisee taas. Join viikollakin. Alaan liittyi myytti, että kunnon merimiehellä on hyvä viinapää ja kuppiin ei syljetä. Minä harjoittelin sitä ahkerasti ja tulinkin hyväksi. Viinan sietokyky kasvoi.

Seija: Rankkoja juttuja alkoi tapahtua. Kerran koulusta soitettiin, että Kallea oli puukotettu baarikahakassa.

Tai kun Kalle pyysi punaista sitikkaani lainaksi, ja annoin. Pian hän soitti putkasta, että oli kännissä ajanut auton ruttuun. Oli kamalaa, kun hän ei putkasta päästyään tullutkaan kotiin vaan häipyi. Näitä katoamisia tapahtui sittemmin monta kertaa.

Minä ja Kallen isä tai hänen veljensä haimme Kallea kapakoista ja kyselimme, oliko kukaan nähnyt häntä.

Kalle: Kerran isä sai minut lähtemään baarista kotiin peseytymään ja syömään. Näin teinkin, mutta jonkin ajan kuluttua lähdin taksilla takaisin.

Seija: Tunsin, että poika luisuu käsistäni, enkä tiennyt mitä tehdä.

”Pohdin, missä olin tehnyt väärin, kun poikani käyttäytyy näin”

Kalle: Kyllä äiti niin kuin moni muukin yritti puhua minulle. Sanoin, että joo joo, älkää vouhottako, enhän ole kännissä edes väkivaltainen. Välillä olin sitä paitsi juomatta parikin kuukautta. Ei tässä ongelmaa ole.

Seija: Sitä halusi uskoa ja luottaa toiseen, kun toinen sentään yritti: oli katkolla ja juomatta. Lupasi muuttua. Pohdin, missä olin tehnyt väärin, kun poikani käyttäytyy näin. Mietin myös, sysäsikö avioero Kallen isästä pojan juomaan entistä enemmän.

Meni vuosia ennen kuin tajusin ja myönsin, että poikani on juoppo.

Kalle: Alkoholisti kyllä keksii syitä juomiselleen, syistä ei ole pulaa. Saatoin päivän mittaan juoda laivalla kopallisen nelosolutta, enkä ollut näkyvästi humalassa. Hoidin työni kokkina hyvin, ruoka tuli ajallaan ja keittiö oli tip-top. Ei ollut varaa mokata, jotta työpaikka säilyisi ja voisin jatkaa juomista. Silmätipat, pastillit, partavedet – kaikki peittelykeinot olivat käytössä.

Seija: Muistan erään joulun, kun Kallen piti lähteä kavereidensa kanssa risteilylle juhlapyhiksi. Sitten joku vieras ihminen soitti meille ja kertoi, että Kalle on sammunut erään kerrostalon rappukäytävään. Sieltä hänet haimme. Hän ei ollut päässyt kotikulmien kapakkaa pitemmälle.

Pohjalla

Seija: Meni vuosia ennen kuin tajusin ja myönsin, että poikani on juoppo. Kaikki tunteet olivat vuorotellen pinnassa, myös häpeä ja viha. En voinut puhua Kallesta sukujuhlissa. Muiden kunnolliset lapset olivat tehneet sitä ja tätä, omani oli aivan pohjalla.

Koetin ymmärtää, huolehtia ja hyysätä. Yritin rakastaa Kallen raittiiksi, mutta ymmärsin vasta jälkeen päin, ettei alkoholistia voi rakastaa terveeksi.

Vaikka kannoin huolta Kallesta, minun oli pakko jatkaa omaa elämääni.

Asuin välillä ulkomailla, joten emme tavanneet usein. Joskus Kalle soitteli meriltä, aivan sikakännissä. Puheluista jäi kauhea olo.

Kallen veljet ja vaimo Katri myös säästivät minua, minulle ei kerrottu kaikkea. Esimerkiksi kuulin vasta jälkeen päin, että Kallella oli ollut haimatulehdus ja hengenlähtö lähellä.

Anteeksi-sana kärsi inflaation vuosina, jolloin Kalle joi. Nykyään hän yrittää pienin teoin osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen. ”En lupaa mitään, mitä en pysty varmasti pitämään”, Kalle Lähde kertoo. © Suvi Elo

Käännekohta

Kesällä 2013 Kallen vaimo, joka oli jo jättämässä miehensä, sai tämän Minnesota-hoitoon Rymättylään.

Kalle: Olin todella huonossa kunnossa. Join, söin rauhoittavia ja unilääkkeitä. Aiemmin olin yrittänyt viinalla ja lääkkeillä myös itsemurhaa.

Mikään ei enää pysynyt sisällä, paska oli vettä. Olin täysin kyllästynyt salailuun, valehteluun ja selittelyyn.

Hoitojakson päätteeksi omaiseni kertoivat minulle kasvotusten, miltä juomiseni oli heistä tuntunut. Minä en saanut puhua, minun piti vain kuunnella. Se oli kova paikka.

Seija: Yritin kuvata sitä tuskaa, jota äitinä olin tuntenut. Kun ei voi luottaa omaan poikaansa. Kun joutuu pelkäämään, löytyykö tämä Aura-joesta hukkuneena vai mistä. Kun häpesin häntä. Ja kun lopulta tuskani ja epätoivoni oli niin suurta, että ajattelin: Kuole sitten pois, niin tämä loppuu.

Parasta aikaa

Kalle on ollut raittiina 4,5 vuotta. Hän ei juo, koska haluaa elää. Raitistuminen tervehdytti myös läheisten elämän.

Seija: Kallen hoitojakson jälkeen poikani Tommi soitti minulle ja sanoi, että hänellä on ollut minua ikävä. Niin minunkin oli ollut häntä ikävä. Kallen tila oli etäännyttänyt meitä kaikkia toisistamme. Oli ollut niin paljon peittelyä, salailua, epätoivoisia yrityksiä. Vielä pitkään raitistumisen jälkeenkin pelästyin, jos Kalle tai veljet eivät vastanneet soittooni: ei kai vaan…

Olin rukoillut vuosia Kallen puolesta, ja se kannatti. En tiedä, olisinko selvinnyt, jos olisin menettänyt hänet. Onneksi säästyin siltä tuskalta. Nyt olen ylpeä Kallesta ja hänen selviämisestään. Hän on kirjoittanut kaksi kirjaa, jotka ovat olleet menestyksiä. Tiesin aina, että jätkästä on vaikka mihin! Ennen kaikkea olen kiitollinen, että sain pitää poikani.

Juttu on julkaistu ensi kerran Vivassa 3/2018.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X