Risto Savolainen sai aivovamman pudottuaan katolta: Työkyvyttömyyden myöntäminen vei elämältä merkityksen

Jaa kaverilleTilaa Seura
© suvi elo
Kuntoutuksen aikana tapahtui ratkaiseva asia: Risto näki omat aivokuvansa.

Vielä viimeiset ruuvit kiinni harjapeltiin ja kattoremontti on valmis. Näin Risto Savolainen ajatteli, kun hän kiipesi katolle keittiön ikkunan edessä nojaavia tikkaita pitkin. Sisällä vaimo Heli oli laittamassa ruokaa: perunat kiehuvat ja lohi kypsyi. Oli aurinkoinen elokuun perjantai, kesäloman viimeinen päivä.

Pöydän kattaminen jäi kuitenkin kesken, kun pihalta yhtäkkiä kuului kummallinen tömähdys. Vaimo Heli osasi aavistaa jotain pahaa tapahtuneen. Hän ja perheen poika löysivät nurmikolta tajuttoman Riston. Riston, joka ei vastannut kysymyksiin ja joka ei pystynyt liikkumaan.

Perhe sai kännykällä nopeasti yhteyden hätänumeroon. Heli vastaili puhelimessa esitettyihin kysymyksiin. Ei, miehellä on silmät kiinni. Kyllä, hän on elossa, koska reagoi vaimeasti kosketukseen.

Heli pystyi toimimaan ohjeiden mukaan siihen asti, kunnes ambulanssi tuli ja Risto oli saatu tippaan. Kun ensihoitajista toinen pyysi häntä pitämään tippaa kädessään, Heliltä oli lähteä jalat alta.

Ambulanssi kiidätti Ristoa Savonlinnan keskussairaalaan, jonne oli lennätetty helikopteri. Risto piti kuljettaa Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan.

Teho-osastolla Kuopiossa selvisi, että Ristolta oli 4,5 metrin pudotuksessa murtunut ranne ja seitsemän kylkiluuta. Raskainta läheisille oli Riston pitkään jatkunut tajuttomuus. Sen syyksi selvisi aivovamma.

Aivovamma, muistiaukkoja ja kuntoutusta

Perheen helpotus oli suuri, kun Riston tila kolmen viikon tehohoidon jälkeen alkoi parantua.

Aivovamman takia hänen vasen puolensa oli halvaantunut ja kaksoisnäkö aiheutti näköhäiriöitä, mutta Risto tunnisti esimerkiksi vaimonsa. Mies oli väsynyt, puhe epäselvää ja muistihäiriöt hämärsivät todellisuutta. Perheen ja tuttavien vieraillessa sairaalassa Risto puhui silti kuin papupata.

”En muista putoamisesta ja seuraavista neljästä viikosta mitään. Enkä käsitä esimerkiksi sitä, miksi en saanut otettua katolla tikkaista kiinni, vaan olen sen sijaan puristanut kädessäni vielä maassakin porakonetta.”

Akuuttivaiheen jälkeen hidas kuntoutuminen aloitettiin Tyksin Raision vuodeosastolla. Syksyn mittaan Risto pääsi pyörätuolissa viikonloppuisin kotilomalle. Eräällä kotimatkalla Risto ja Heli pysähtyivät ruokakauppaan: Valot, tavaran paljous ja väkimäärä olivat kuitenkin Ristolle liikaa. Aivovammapotilaalle on tyypillistä heikko suurten tilojen ja hälinän sietokyky.

”Minun oli ja on yhä vaikea keskittyä useampaan asiaan samanaikaisesti ja hahmottaa kokonaisuuksia. Etenkin alussa jouduin hakemaan kovasti sanoja, joilla ilmaista ajatuksiani.”

Risto sanoo, että omaa terveydentilaa oli vaikea hahmottaa siksikin, että hänelle aivovamma ei aiheuttanut kipua. Esimerkiksi vesijumpassa hän oli varma, että osaa edelleen uida. Mutta vasen puoli ei altaassa totellutkaan käskyjä. Onneksi Riston jalat ylettyivät pohjaan.

Lokakuun alussa kävely pitkin sairaalan käytäviä alkoi onnistua, ja Risto pystyi luopumaan pyörätuolistaan. Tasapainokin koheni. Eräänä aamuna Risto heräsi viideltä aamulla: vasemman käden sormet liikkuivat vähän. Hyvin vähän, mutta Ristolle paljon.

Se antoi puhtia ja voimia kuntouttamiseen.

”Etappini oli koko ajan päästä takaisin töihin. Minua hoitaneet toppuuttelivat alusta asti, mutta reilun vuoden kuluttua tapaturmasta istuin taas työpöytäni takana. Neuropsykologini ohje oli mennä kokeilemaan työntekoa muutamana päivänä viikossa, mutta omasta mielestäni olin täydessä iskussa. Menin täysipäiväiseen työhön.”

Töihin paluu sujui takkuisesti

Todellisuudessa Risto unohteli asioita, mutta menetti malttinsa, jos asiasta huomautettiin.

Ensimmäisenä työpäivänä hän unohti tietokoneen kotiin. Illalla hän laittoi läppärinsä ovensuulle, mutta siirsi koneen aamulla lähtiessään sujuvasti tieltään ja jätti taas kotiin. Työpaikalla nolotti.

Yksinkertaiset työtehtävät sujuivat kyllä, joten onnistumisen tunteitakin töissä toisinaan tuli.

”Esimieheni oli hyvin kärsivällinen. Hänen, terapeuttini ja minun kuukausipalavereissa kaikki muut olivat kartalla tilanteestani paitsi minä. Uskottelin itselleni olevani entiseni.”

Tilanteen ratkaisi tammikuussa 2010 alkanut kuuden viikon Insure-kuntoutus Helsingissä, johon Risto oli hakenut. Kuntoutukseen osallistui kuusi suurin piirtein Riston ikäistä aivovammapotilasta.

”Ensimmäisen kahden viikon ajan sanoin vaimolle, että tulen kotiin. Olin sitä mieltä, että mitään ei tapahdu, koska kuntoutuksessa vain puhutaan vammautumisesta. Vaimo sai kuitenkin minut taivuteltua vielä jäämään.”

Kuntoutuksen aikana tapahtui kuitenkin ratkaiseva asia: Risto näki omat aivokuvansa.

”Meille sanottiin maallikkokielellä, että jos kuvissa näkyy valkoista, se tarkoittaa, että aivoissa on jotakin vikaa. Minulla valkoista näkyi vaikka kuinka paljon. Se hätkähdytti.”

Havaintonsa jälkeen Risto vietti monta unetonta yötä. Pikkuhiljaa hän alkoi ymmärtää, etteivät aivot palaa koskaan entiselleen. Keskustelut neuropsykologin kanssa saivat uuden tason. Kuntoutuksen jälkeen Risto jäi ensin pitkälle sairauslomalle ja sen jälkeen helmikuussa 2011 työeläkkeelle.

Työkyvyttömyyden myöntäminen sai masentumaan

Vaikeimmat kuukaudet onnettomuuden jälkeen olivat juuri keväällä 2010. Risto oli menestynyt työurallaan hyvin ja reissannut myyntipäällikkönä ympäri Pohjois-Eurooppaa. Maatalon lapsena hänen kädessään oli pienestä asti pysynyt vasara. Risto oli rakentaneet perheelleen talon omin käsin.

”Työkyvyttömyyden myöntäminen tuntui samalta kuin olisin myöntänyt, ettei minusta ole enää kenellekään mitään hyötyä tai iloa. Ajattelin, ettei edes vasara pysy enää koskaan kädessäni. Masennuin.”

Vaikka Risto ei juuri puhunut pahasta olostaan, koko elämä tuntui merkityksettömältä. Välillä tuli itsetuhoisia ajatuksia. Pinna paloi helposti. Muu perhe eli varpaillaan.

”Kun tyttäremme kuoli onnettomuudessa, olin turvautunut mielialalääkkeisiin. Kun suostuin aloittamaan lääkkeet uudelleen, mieleni alkoi vähitellen tasoittua.”

Apua toi myös vertaistuki. Risto löysi Varsinais-Suomen Aivovammayhdistyksestä muita aivovamman saaneita, joiden kanssa omia kokemuksia pystyi jakamaan.

Nikkarointi ja remontointi ovat toimineet Risto Savolaisen terapiana.

Nikkarointi ja remontointi ovat toimineet Ristolle terapiana. Hän iloitsee siitä, että vasara pysyy taas kädessä. © SUVI ELO

Vasara takaisin käteen

Nykyään Risto tuntee elämänsä jälleen merkitykselliseksi, mutta elämänhalun löytäminen ja eläkkeellä olon hyväksyminen on ollut hidasta. Koville on joutunut myös parisuhde. Mutta juuri vaimon, poikien ja muiden läheisten tuen Risto nimeää tärkeimmäksi selviytymiskeinokseen. Tärkeää on ollut myös sitoutuminen pitkäjänteiseen kuntoutukseen.

Tärkeältä Ristosta tuntuu myös se, että vasara pysyy taas kädessä.

”Kolme vuotta sitten sain perheeltä joululahjaksi turvavaljaat, koska olimme päättäneet tilata luhtiaitan rakennuspaketin Savonlinnaan. Poikien ja vaimon kanssa saimmekin rakennettua mökille aitan.”

Epäonnistuneitakin remontteja on kuntoutumisaikaan mahtunut. Eläkkeelle jäätyään Risto epätoivon vimmalla tapetoi ja maalasi Savonlinnassa pintoja. Myöhemmin jäljet on korjattu uudella remontilla. Kotona Maskussa Risto on uusinut taitavasti esimerkiksi keittiön ja pesuhuoneen.

”Nikkarointi ja remontointi ovat minulle kuin terapiaa. Kun näen kätteni jäljen, tunnen, että elämää on sittenkin vielä edessä. ”

Eteenpäin pääsemisessä Ristoa on auttanut myös se, että hän ei ole katkeroitunut.

”En voi syyttää onnettomuudesta ketään muuta kuin itseäni. Keräsin itse turvaköyden pois ennen aikojaan ja ajattelin, että käväisen katolla nopeasti ja poraan viimeiset ruuvit. Tuuriakin onnettomuudessa silti oli: jos olisin pudonnut toista lapetta myöten, olisi vastassa ollut kivilouhikko.”

Arkiset unohdukset – vakava aivovamma vaikuttaa loppuelämän

Risto on nykyään aktiivisesti mukana Varsinais-Suomen Aivovammayhdistyksessä aivovamman saaneiden vertaistukitoiminnassa ja on kouluttautunut Tyksin kokemusasiantuntijaksi.

”Oletin onnettomuuden jälkeen, että vammani hoituu kuntoon samalla tavalla kuin murtunut jäsen korjaantuu ajallaan. Vakava aivovamma vaikuttaa kuitenkin ihmisen loppuelämään. Tämän hyväksyminen on ollut itselleni monen vuoden läksy.”

Senkin Risto on oivaltanut, että oman tilanteen ymmärtäminen eli niin sanottu oiretietoisuuden puute on tyypillistä etenkin vakavan aivovamman saaneelle.

Melkein aina kauppaan lähtiessä Ristolta unohtuu edelleen jotakin: automatkan päämäärä, ostoskassi, lompakko, kauppalista tai vähintään kaupassa maito, vaikka se lukisi listassa.

”Jotenkin vain onnistun kulkemaan maitohyllyn ohi ottamatta maitoa kärryyn, vaikka olisin juuri lukenut listasta, että tätä minun piti ostaa. ”

Oleellinen muutos on kuitenkin se, että nykyään asiasta sietää jo huomauttaa Ristolle. Eikä huomauttaminen enää ärsytä – siitä on tullut niin tavallinen osa arkea, että sille voi jo melkein hymyillä.

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X