Hiljaiset puukoniskut paksun jään alta kuuli vain koira - Näin täpärästi sukeltajat Kari Kankkunen ja Juha Laakso pelastuivat hyisestä Kallavedestä
Kun Kari Kankkunen eksyi sukellusreissulla jään alle, hän uskoi, että Kallavedestä tulisi hänen hautansa. Niin olisi todennäköisesti käynyt, ellei jään pinnalla olisi juoksennellut yksi valpas pystykorva.
Tapahtumapaikalla. Tässä kohdassa, tuolla alhaalla, Kari Kankkunen uskoi kuolevansa. Hän ja toinen sukeltaja, Juha Laakso, eksyivät metrin paksuisen jään alle.
Lampun valokeilassa avautuva maisema oli kaikkea sitä, mitä kuopiolainen Kari Kankkunen oli oppinut rakastamaan. Ympärillä avautui mystinen hiljaisuuden temppeli, jonka kattona ääneti lepäävä jääkansi oli kaikkivaltias ja järkähtämätön kuin taivas.
Hänen maanpäällinen elämänsä kodinkonealan yrittäjänä, stressi, vastuu, kiireet ja unettomat yöt – kaikki oli pyyhkiytynyt pois. Paksun lumipeiton alla talviuniaan lepäävä Kallavesi oli kaunis ja kirkas.
Hartaan tunnelman rikkoi vain hengityslaitteen ääni ja vaimea koputus, kun Karin sukellustoveri Juha Laakso nakutti puukolla jäätä: kolme lyhyttä, kolme pitkää, kolme lyhyttä.
Se on kansainvälinen SOS-merkki.
Kari vilkaisi kelloa ja ilmamittaria. Heidän elämänsä oli päättymässä noin kymmenen minuutin kuluttua. Olo tuntui silti kumman rauhalliselta.
Paineilman vähittäisen loppumisen tunnistaisi siitä, että ilmaa olisi koko ajan vaikeampaa vetää. Kari kertasi mielessään suunnitelmaa.
”Kun tulee aika päästää irti, en tyhjennä keuhkoja kokonaan. Sitten vedän kylmän veden keuhkoihin. Eloton ruumiini nousee pintaan, lähelle nolla-asteista vettä.”
Joskus kylmään veteen hukkuneita oli elvytetty puolenkin tunnin elottomuuden jälkeen ilman aivovaurioita. Kari päätteli, että se olisi hänen viimeinen toivonsa.
Kylmän päivän ilta
Oli helmikuun alkuilta vuonna 1982. 26-vuotias Kari Kankkunen ja hänen ystävänsä Juha Laakso olivat lähteneet työpäivän jälkeen auttamaan Kallaveden rannalla asuvaa Osmo Miettistä.
Järvestä vedetty vesijohto imi mutaa, sen pää täytyisi oikaista kohti puhdasta vettä.
Siinä kohdassa vettä oli maltillisesti, viidestä kahdeksaan metriä. Kokeneina sukeltajina Kari ja Juha kuitenkin tiesivät, että jään alle sukeltaminen oli riskialtista. Päällä oli paksu katto, pintaan ei päässyt kuin avannosta.
Jään alle sukellettiin aina turvaköyden kanssa, sukeltajia yhdisti kolmemetrinen väliköysi, ja jään päälle pidettiin yhteyttä merkinantoköyden avulla. Mukana oli asianmukaisesti myös kaksi pintamiestä, Pentti Räsänen ja Tapio Hänninen.
Oli kunnon pakkastalvi. Avannon aikaansaamiseksi oli kaivauduttava lumen ja jään läpi yhteensä noin metrin verran.
Miehet sukelsivat avantoon neljän ja viiden välillä, kun päivä oli jo painumassa mailleen. Pakkasta oli yli 20 astetta, ja muutaman asteen lämpöinen järvivesi tuntui Karin kasvoilla lämpimältä.
Avannon suulta loitontuessaan hän ei huomannut, että oli kiinnittänyt turvaköytensä huonosti. Sukeltajat olivat tuskin ehtineet kadota tummaan veteen, kun Pentti ja Tapio huomasivat köyden nousevan pintaan.
”Kari ja Juha ovat sukeltaneet niin paljon, että tulevat varmaan yhdelläkin narulla toimeen”, miehet päättelivät.
Pelastajien viisi ensimmäistä avantoa olivat osuneet viidestä kahdeksaan metrin etäisyydelle jään alle eksyneistä miehistä. Pimeässä vedessä se on liian pitkä matka. Matias Honkamaa
Eksyksissä
Kari ja Juha löysivät vesiputken pään nopeasti. He huomasivat paksun puukepin, joka painoi putken suuta kohti pohjaa. Juha sahasi sen poikki, ja miehet ryhtyivät nostamaan putkea. Samassa pohjasta pöllähti mutapilvi, joka samensi näkyvyyden kokonaan.
Juha otti irti ranteessaan kiinni olevan merkinantoköyden aikomuksenaan sitoa sen kiinni puukeppiin, mutta samaan aikaan narun toisessa päässä oleva pintamies yritti antaa merkin. Nykäisy sai Juhan otteen kirpoamaan, ja naru katosi hetkessä näkyvistä mudasta sameaksi puuroutuneessa vedessä.
Samassa miehet huomasivat, että myös turvaköysi oli kadonnut.
Molemmat tiesivät, mitä se tarkoitti. Ilman köyttä he olivat eksyksissä, tappavassa loukussa jään alla.
Kun sukeltaessa tapahtuu jotakin odottamatonta, vaarallisinta on hätääntyä. Paniikki tappaa. Sukeltaja saattaa reagoida siihen kuin halvaantumalla: ihminen ei enää pysty toimimaan järjestelmällisesti, silmät laajenevat kauhusta ja koko keho jähmettyy.
Jos paniikkia ei saada rauhoittumaan, se voi päättyä traagisesti. Yhdessä silmänräpäyksessä kaikki on ohi: regulaattori kirpoaa sukeltajan suusta ja hän on poissa.
Joku taas lähtee hädissään pelastautumaan ja pyrkii nopeasti kohti pintaa, jolloin syvissä sukelluksissa vaarana voi olla keuhkojen repeäminen.
Jään alle eksyessä pahin virhe on lähteä etsimään avantoa. Jään alla ilmansuunnat katoavat yhdessä silmänräpäyksessä. Sukeltaja ajautuu todennäköisesti vain kauemmas avannosta, kohti ulappaa.
Kari ja Juha katsoivat toisiinsa lampun valossa. Heidän olisi pysyttävä aloillaan; se oli heidän ainoa mahdollisuutensa selviytyä. He halasivat toisiaan pitkään. Se oli viesti kaverille: tässä ollaan ja tässä pysytään. Voit luottaa minuun.
Kari Kankkunen näyttää sukelluksella käytettyä lamppua, jossa on moottorisahan terän jättämä jälki muistona täpärästä pelastuksesta. Matias Honkamaa
Taistelu jäällä
Jään päällä oli meneillään kiivas taistelu. Pintamiehet olivat tajunneet sen samalla hetkellä, kun he havaitsivat merkinantonarun irronneen Juhan kädestä: nyt oli kiire.
Miehet olivat olleet jään alla kymmenisen minuuttia, aikaa heidän pelastamisekseen oli alle tunti. Hätäkeskukseen soittaminen oli turhaa, sillä palolaitoksen pelastussukeltajat eivät ikinä ehtisi ajoissa. Osmo-isäntä oli hälytetty paikalle moottorisahoineen.
Miehet lapioivat raivokkaasti lunta pois jään päältä, moottorisaha huusi, ja Osmo leikkasi kädet paleltuneina tuskaisen paksua jäätä, puhkaisi siihen reiän toisensa jälkeen.
Vesi helmeili jään alta vastaan kolmannen, neljännen ja vielä viidennenkin kerran pahaenteisen mustana ja hiljaisena.
Samaan aikaan jään alla lampun lyijyakku antoi periksi neljäasteiselle vedelle. Tuli pilkkopimeää.
Karin mieltä kalvoivat ennen lähtöä tiuskaistut sanat vaimolle. Vaimo oli jäänyt kotiin 2- ja 4-vuotiaiden tytärten kanssa ja penännyt, oliko olemattoman vähäinen vapaa-aika todella pakko käyttää sukeltamiseen.
”Saatpahan hyvät vakuutusmarkat, jos jään sinne avantoon”, Kari muisti ärähtäneensä.
Onneksi vaimo oli hyvä ja huolehtiva äiti, joka pitäisi varmasti tytöistä huolta, hän mietti nyt katuvaisena.
Karille ei jäänyt traagisesta tapauksesta kammoa. Sukellusharrastus on ollut tärkeä vastapaino kiireiselle yrittäjän arjelle. ”Veden alla olen aina löytänyt rauhan.” Kari Kankkusen kotialbumi
Viisas Turre
Karin ja Juhan ainoa elämänlanka, puukonterän koputus jäässä, oli kuin hiekanjyvien hiljaista ropinaa heidän elämänsä tiimalasissa.
Heillä oli aikaa reilut kymmenen minuuttia, mutta pelätä ei saanut – se saisi hengityksen tihentymään, ja nyt piti miettiä ilman säästämistä.
Tilanteen toivottomuus oli silti kummallekin päivänselvä. Jäässä oli puukonterän jäljiltä vain nyrkin kokoinen kuoppa. Ja kuka voisi kuulla henkäystäkin hiljaisemman rapinan paksun jään ja lumikerroksen alta?
Jään päällä oli yksi, jolle se oli mahdollista. Se oli juoksennellut jäällä miesten kanssa, ja nyt se näytti selvästi reagoivan johonkin.
Miesten katseet kääntyivät Osmon Turre-koiraan, joka alkoi kaivaa tassuillaan lunta jään päältä. Yrittikö se kertoa jotakin?
Miehet alkoivat tehdä kuudetta reikää Turren merkkaamaan kohtaan.
Kylmän kangistamat Kari ja Juha havahtuivat moottorisahan ääneen. Kun Kari näki terän puhkaisevan jään päänsä yläpuolella, hän nosti lampun terää vasten. Terän kirskahtaessa jään pinnalla tiedettiin, että miehet olivat löytyneet.
Olivatko he enää elossa?
Pian jään läpi suhahti tuuran terä. Kari työnsi kätensä avantoon ja näytti pinnalle ok-merkkiä.
Kari Kankkunen ja Juha Laakso tekivät tapauksestaan sukeltajien lajiliitolle läheltä piti -raportin ja sukeltajien turvatoimia parannettiin merkittävästi. ”Nykyisin jään alle mennään kahdennettujen narujen kanssa, ja turvasukeltaja on jään päällä valmiudessa. Se on todennäköisesti pelastanut monta ihmishenkeä”, Kari Kankkunen pohtii. Matias Honkamaa
Elossa
Seuraavana päivänä miehet palasivat avantoon saattamaan päätökseen aloittamansa työn ja hakemaan työkalujaan. Turre sai kunnon rapsutukset. Sen päivän jälkeen Kari ei ole siinä rannassa käynyt – mutta ehkä tänään on siihen hyvä päivä.
Kun auto kaartaa pihaan, talon emäntä Marjatta Miettinen on pihalla vastassa.
Tervehditään, vaihdetaan kiireettömästi kuulumisia – Savossahan tässä ollaan.
Ranta saa muistot tulvahtamaan Karin mieleen. Sen, miten leveäharteinen Juha jäi viime hetkellä jumiin, ja avantoa piti vielä suurentaa. Märkäpuvun riisumista, matkaa hypotermian rajalta saunan lämpöön. Marjatan itkun ja käden, joka tärisi kahvia kaataessa niin, että kahvi ei meinannut mennä kuppiin asti.
”Olin jo nähnyt mielessäni Savon Sanomien uutisen, että meidän rantaan on hukkunut kaksi sukeltajaa. Ajattelin, että jos jäätte sinne, en voi jäädä tähän asumaan, talo menee myyntiin. Mutta täällä me onneksi vielä ollaan”, Marjatta tuumailee.
”Niin. Täällä ollaan”, Kari hymyilee ja katsoo järvelle.
Tänä vuonna Karilla ei ole ollut asiaa Kallaveden ohuille jäille. Kun hän oli pikkupoika, hänen isänsä opetti hänet paitsi uimaan näissä vesissä, myös kunnioittamaan niitä. Mutta juuri tässä kohtaa on matalaa, jää kyllä kestää. Kolmisenkymmentä metriä rannasta käveltyään Kari pysähtyy.
Tuolla jossain alhaalla hän kerran odotti kuolemaansa. Nyt hän on kuitenkin tässä, tukevasti jään päällä. Ja se on hänen elämänsä suurin ihme.