Suru toi runoille siivet – Seppo Hyvärinen ryhtyi runoilijaksi, kun puoliso kuoli: ”Suru iski kuin henkinen moukari”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Suru iski kun Seppo Hyvärisestä tuli leski
Outokummussa asuvasta Seppo Hyvärisestä tuli leski neljä vuotta sitten. Kulttuuria ja urheilua laajasti harrastanut mies löysi uutta elämänsisältöä runojen kirjoittamisesta ja kansanmusiikista. © Matias Honkamaa
Kun Seppo Hyvärinen menetti puolisonsa, hän tiesi tarvitsevansa jotain, jolla täyttää elämään syntynyt aukko. Apuun tuli sanojen maailma.

Viimeinen puoli vuotta oli vaikeaa. Sitä ennen Seija Hyvärinen oli sairastanut jo kaksi vuotta, mutta hän oli voinut viettää Seppo-puolisonsa kanssa melkein normaalia eläkeläisen elämää.

Kun syöpä oli levinnyt vatsaan, lääkitys päätettiin lopettaa. Molemmat tiesivät, että loppu oli lähellä.

Pariskunnan välillä vallitsi hiljainen myötäelo ja yhteisymmärrys. Seija otti asian tyynesti ja oli ehkä tavallistakin vaiteliaampi. Mutta Seppo mietti, että jotain pitäisi ehkä sanoa ääneenkin.

Hän oli lukenut niin monta kertaa siitä, miten se tärkein asia voi jäädä iäksi sanomatta.

Toisinaan sanat ovat vain sanoja. Joskus suuretkin puheet ovat pelkkää sanahelinää. Mutta toisinaan sanat ovat kuin täysiä valtamerilaivoja, vaikka ne lausuttaisiin hiljaisella äänellä tavallisen suomalaisen kerrostaloasunnon olohuoneessa.

”Sinä olet ollut minulle yli viisikymmentä vuotta tärkein ja rakkain”, Seppo sanoi Seijalle yhtenä niistä viimeisistä päivistä, kun vaimo vielä oli kotona.

Ne ovat tärkeimmät sanat, jotka hän on eläessään suustaan päästänyt.

Teinirakkautta, joka kesti

Sepon ja Seijan tarina alkoi pikkujouluista, jonne Kuopion yhteiskoulun lukion tytöt kutsuivat juhlijoita vain pojille tarkoitetusta lyseosta. Seppo kävi lyseon toista, Seija yhteiskoulun ensimmäistä luokkaa.

Sepon silmä poimi Seijan heti juhlijoiden joukosta.

”Katsoin, että tuossa on luokan kaunein tyttö”, Seppo sanoo.

Hän haki Seijaa tanssimaan ja huomasi, ettei tytölläkään ollut mitään häntä vastaan. Onnekkaasti he sattuivat asumaan samalla suunnalla, joten Sepon oli luontevaa ehdottaa, että hän saattaisi Seijan kotiin. Matkalla hän ehdotti treffejä jo seuraavaksi päiväksi. Niistä Seija kuitenkin kieltäytyi vedoten siihen, että hänen täytyi lukea kokeisiin.

Seppo ehti jo ajatella, että ei tyttö tainnutkaan tykätä. Mutta sitten hän kuuli Seijan kyselleen hänen puhelinnumeroaan.

Kun luokan kaunein tyttö viimein soitti, Seppo ei esittänyt vaikeasti tavoiteltavaa.

”Lähdin kiivaasti siltä istumalta kaupungille. Sen jälkeen me oltiin erottamattomat. Meillä synkkasi yhteen asiassa kuin asiassa.”

Seija oli paitsi kaunis myös hiljainen tyttö, joka ei tehnyt numeroa itsestään eikä halunnut olla esillä. Ensi silmäyksellä syttynyt teinirakkaus kesti yli viisikymmentä vuotta.

”Sen arvaa sitten, miten raskasta…”

Sepon lause jää kesken, mutta kuulijan on helppo se täydentää.

Joskus sanat löytyvät sanomattakin.

Seija ja Seppo ensimmäisenä yhteisenä kesänään. Seppo on abiturientti, Seija menossa lukion toiselle luokalle.

Seija ja Seppo ensimmäisenä yhteisenä kesänään. Seppo on abiturientti, Seija menossa lukion toiselle luokalle. © Matias Honkamaa

Ei halunnut kielipoliisiksi

Sanat kiehtoivat Seppo Hyväristä jo lapsena. Sitä voi pitää jonkinlaisena verenperintönäkin, sillä sekä hänen isänsä että isoisänsä työskentelivät Savon Sanomain kirjapainossa.

Kotoa Seppo sai evääkseen avaran maailmankatsomuksen ja kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin. Koulussa äidinkieli oli ehdoton suosikkiaine, historian ja yhteiskuntaopin ohella.

”Lukiossa jo ajattelin, että haluan semmoiseen ammattiin, jossa pääsee kirjoittamaan.”

Haaveeksi muodostui toimittajan työ, johon Seppo pääsi kiinni kesätyöläisenä Savon Sanomissa. Hän aloitti myös suomen kielen opinnot Helsingin yliopistossa, mutta vaihtoi pääaineen kansanrunouden tutkimukseen tajuttuaan, ettei halunnut opettaa äidinkieltä.

”Siinä joutuu olemaan kielipoliisina. Se ei minua kiehtonut, koska kieli kehittyy. Miksi olisin jarruttamassa sitä kehitystä?”

Seijan valmistuttua sairaanhoitajaksi Kuopiosta pariskunta asui muutaman vuoden Helsingissä, ja Seppo päätyi töihin Kauppalehteen. Kansanrunouden opiskelijasta sukeutui taloustoimittaja, ja se leimasi uraa jonkin aikaa.

Hyväriset saivat kaksi lasta ja muuttivat takaisin Kuopioon. Perhe-elämä oli Sepon mukaan harmonista ja sopuisaa. Rauhallisen Seijan kanssa oli ylipäänsä vaikeaa saada riitaa aikaiseksi, vaikka Seppo joskus räiskähtelikin.

Seppo työskenteli Savon Sanomissa sekä parissa viikkolehdessä, kunnes vaihtoi tiedottajan hommiin Kelalle. Sieltä hän jäi eläkkeelle 62-vuotiaana. Seija oli jäänyt pois työstään vanhustenhoidossa jo aikaisemmin.

Koska tytär oli perheineen asettunut Polvijärvelle, Seppo ja Seija päättivät muuttaa puolen tunnin ajomatkan päähän Outokumpuun. Siitä oli sopiva matka sukuloimaan myös Kuopioon ja Joensuuhun, ja vanhassa kaivoskaupungissa oli sekä edulliset neliöt että riittävät palvelut.

Seija keskittyi lastenlasten hoitamiseen ja Seppo rakkaimpaan harrastukseensa eli lukemiseen. Kirjoittamisen hän oli päättänyt jättää kokonaan, olihan sitä tullut tehtyä koko työuran ajan.

Teinisydänkäpysistä asti yhdessä ollut pariskunta vietti Sepon sanoin ”kerrassaan herttaista eläkeläisten elämää”.

Sitten Seijan vatsa tuli kipeäksi.

Seppo Hyvärinen

Seppo Hyvärinen sanoo usein pohtivansa, onko runojen kirjoittamisessa mitään järkeä, kun niillä on niin vähän lukijoita. Toisaalta kirjoittaminen antaa lohtua ja pienikin myönteinen palaute kannustaa. “Ja voisin sen kirjoittamiseen käyttämäni ajan käyttää johonkin turhempaan.” © Matias Honkamaa

Suru kuin moukari

Sairaanhoitajana Seija tiesi, että vatsakivut olivat sappivaivoja. Hänellä oli ollut niitä aiemminkin. Siksi hän suotta hiukan viivytteli lääkärille menoa.

Sappirakko oli niin tulehtunut, että se jouduttiin poistamaan. Poistettu elin päätettiin tutkia tarkemmin syöpäsolujen varalta. Sitä Seija ei Sepolle kertonut – ei, ennen kuin oli varmistunut, että kyseessä todella oli syöpä.

Se todettiin keväällä 2014. Seija kuoli 68-vuotiaana joulukuussa 2016.

Tytär hoiti Seijaa viimeiset kuukaudet, ja lopulta hän oli saattohoidossa terveyskeskuksessa vain ­lyhyen ajan. Seppo ja tytär nukkuivat vuodeosastolla vuorotellen.

Viimeinen yö sattui Sepon vahtivuorolle. Hän heräsi hoitajan sanoihin: Seija on kuollut.

Siitä lähtien kaikki lauseet, jotka Seijasta saattoi sanoa, oli muutettava imperfektiin.

”Seija oli lyhyesti sanottuna kaunis, fiksu ja hellä. En voi kuvitella parempaa puolisoa”, Seppo sanoo.

Vaikeimpia olivat ne kuolemaa ja hautajaisia seuranneet päivät, kun Seppo alkoi hiljalleen ymmärtää, että puoliso todella on pysyvästi poissa.

”Suru iski kuin henkinen moukari, kun olin yksin tässä. Kyllä siinä konjakkiakin meni mulla”, Seppo myöntää mutta huomauttaa, että on aina pysynyt kohtuuden rajoissa.

Hän alkoi heti kuitenkin myös miettiä sitä, miten voisi jatkaa elämää putoamatta kokonaan siihen aukkoon, jonka puolison poismeno oli maailmaan jättänyt.

”Aloin heti ravistella itseäni surusta eroon. Tiesin, että jos alan sitä aukkoa surulla täyttää, niin suru saa yliotteen. Surua ei saa kieltää, se on mulla taka-alalla koko ajan ja kuuluukin olla, mutta suremisen pitää olla kohtuullista.”

Seppo alkoi aktiivisesti etsiä itselleen tekemistä. Kansalaisopiston kurssitarjonnasta löytyi kansanmusiikkiryhmä, jonne Seppo meni bongorummut kainalossa. Siitä tuli uusi kiva harrastus.

Kirjoittaminen palasi elämään pari vuotta sitten, kun Kuopiossa tehtiin kirjaa Sepon lapsuuden kotikaupunginosasta. Oman lapsuusmuisteluksen lisäksi hän kirjoitti teokseen alkurunon, kun sellainen sattui puuttumaan.

Riimittely tuntuikin yllättävän luontevalta. Pian runoja alkoi syntyä lisää – ja alkoi löytyä uusia sanoja.

suru ja runous

”Surua ei saa kieltää, suru on mulla taka-alalla koko ajan ja kuuluukin olla, mutta suremisen pitää olla kohtuullista.” © Matias Honkamaa

Irmeli ja Sepukka

Toimittajuus ei liukene ihmisestä helpolla, ei edes eläkkeellä. Seppokin on miettinyt tälle jutulle otsikon valmiiksi: Suru toi runoille siivet.

Toimittajan työssä tuli pitäytyä faktoissa, ja etenkin uutistekstissä piti välttää epätarkkoja ilmaisuja. Suru avasi Sepolle toisenlaisen kielen ja herkkyyden, joka oli aikaisemmin jäänyt taustalle.

”Nyt faktojen tilalle ovat tulleet adjektiivit, tunnetta ilmaisevat sanat.”

Hän ei ollut kirjoittanut mitään kymmeneen vuoteen, mutta tekstiä syntyi nopealla tahdilla. Sanojen maailma lohdutti, vei ajatukset toisaalle ja lievitti tyhjyyden tunnetta.

”Olin suruni keskellä siitä ilahtunut. Ei siinä juuri ilonaiheita muuten ollutkaan.”

Sanojen maailma lohdutti, vei ajatukset toisaalle ja lievitti tyhjyyden tunnetta.

Seppo on koonnut runojaan kahteen niteeseen, joista ensimmäistä hän kutsuu harjoituskirjakseen. Tänä vuonna ilmestyi toinen kokoelma nimeltä Narrin naamio putoaa. Seppo on myös palannut lehtien sivuille, sillä hänen kolumnejaan julkaistaan Outokummun Seudussa.

Niin kolumnit kuin runot on julkaistu nimellä Seppo Ilmariini. Kirjoittajanimensä Seppo on vääntänyt toisesta etunimestään Ilmarista.

Seija sen sijaan väänsi Sepon toisen nimen Irmeliksi, erityisesti torues­saan miestään. Mutta helli­tellessä Seposta tuli Sepukka, Seijasta taas Herttileija tai Seijukka-keijukka.

”Meillä oli samanlainen huumorintaju”, Seppo sanoo. ”Meistä voi sanoa, että tiesimme jo pian, mitä toinen ajatteli ja mitä sanoisi.”

Ensimmäisenä vuonna Seijan kuoleman jälkeen Seppo puhui hänelle usein itsekseen, ja puhuu silloin tällöin yhä.

Rakkaan puolison läsnäoloa hän on kuvannut myös runoissaan.

…ei narise pakkaslumi askeltesi alla

ei läiskähtele lammikon seisova vesi

kaukaisena kumuna ajatuksesi kuulen

olet vasta vierestä viety…

Runo kokoelmasta Narrin naamio ­putoaa (BoD 2020).

Lue myös: Runoilija Anna-Mari Kaskinen: Mummin kuolema pelotti etukäteen, mutta opettikin jotain suurta 

Lue myös: Hiihtäjä Mona-Liisa Nousiaisen Ville-leski rakentaa elämää 10-vuotiaan tyttären kanssa: ”Puristava suru on muuttunut haikeudeksi”

Ville ja suru

Ville ei ole tarvinnut ammattiapua surun työstämiseen. ”Aina voin jutella jonkun läheisen tai ystävä kanssa, jos siltä tuntuu.” © Tommi Tuomi/Otavamedia

X