Kun isä puukotti pienen lapsensa Porvoossa, Seppo Ijäs hälytettiin paikalle – Järkyttävä rikos jätti jäljet poliisiinkin

Marraskuun 13. päivä vuonna 2017 oli maanantai.

Seppo Ijäksen, 45, työpäivä Porvoon poliisiasemalla oli käynnistynyt aamupalaverilla, tavalliseen tapaan.

Kahvi höyrysi kupissa ja Seppo mietti edessä olevaa viikkoa. Tälle päivälle olisi tiedossa partiointia kenttäjohtajan kanssa.

Palaverin keskeytti hälytys.

Partioauto starttasi kohti Lyseonpuistoa suorittamaan tehtävää, joka aluksi ilmoitettiin ’pariskunnan välisenä nahisteluna’.

Kohta tuli tieto, että tehtävä oli muuttunut kiireelliseksi: Isä on kaapannut lapsen äidiltään.

Ja jälleen uusi tieto: Isällä on teräase ja väkivallan kohteena on pieni lapsi.

Seppo muistaa, kuinka kropassa kihelmöi huoli äidistä ja lapsesta. Oli kiire päästä paikalle.

Kun partio saapui puistoon, marraskuinen aamu oli hädin tuskin ehtinyt valjeta.

Kaikki oli ohi nopeasti, mutta Seppo ehti nähdä, kuinka isä puukotti pientä tytärtään.
Tapahtuma puistossa piirtyi kirkkaaksi kuvaksi silmien eteen: tyttö makaamassa maassa hiekalla, hätääntynyt äiti vierellä – läsnä epätoivo ja lohduttomuus.

Seppo valvoi tilannetta uhrin ja äidin vierellä. Odotettiin ambulanssia saapuvaksi.
Muu ympärillä oleva sulkeutui pois mielestä.

”Kun näin tytön, laskin yhteen yksi plus yksi ja tiesin heti, että tästä ei ole paluuta. Sen tiedän, että me poliisina teimme kaiken voitavamme”, Seppo kertoo.

Tehtävä upposi syvälle

Seppo palasi partionsa kanssa poliisiasemalle, kun hälytyksestä oli kulunut neljä tuntia. Ensimmäistä kertaa hänellä oli aikaa miettiä, mitä oli tapahtunut.
Vastassa asemalla olivat esimies ja läheiset työkaverit.

”Omat tunteet purkautuivat itkuna. Siinä hetkessä ymmärsin, että tämä tehtävä meni syvälle.”

Esimies ilmoitti Sepolle ja muulle partiolle, että työvelvoite olisi ohi siltä päivältä.

Kenelläkään ei kuitenkaan ollut lupaa poistua, ennen kuin ensimmäinen purkukeskustelu olisi käyty.

Oma arki muuttui

Kun ensimmäiset ajatukset tapahtumasta oli käyty läpi, Seppo lähti töistä suoraan kotiin.
Puoliso osasi heti lukea miehen kasvoista, että jotakin oli tapahtunut.

”Olin uhrin äidin kanssa tilanteessa niin pitkään, että ajatukset karkailivat hänen suuntaan koko ajan. Omalle perheelle se näyttäytyi niin, että tuijotin tyhjyyteen ja olin poissaoleva. Parina ensimmäisenä päivänä mielessä pyörivät myös ’mitä jos’ ja ’entäs jos’ -ajatukset.”

Seppo palasi töihin yövuoroon heti seuraavana päivänä. Kaikki eivät pystyneet palaamaan.

”Halusin heti takaisin arkeen. Samalla tuntui ristiriitaiselta kohdata työkavereita, jotka olivat olleet mukana tehtävässä. Kelasimme yhdessä vielä monta vuoroa tätä tapahtumaa.”

Puhuminen helpotti jonkin verran, mutta Seppo ei osannut aavistaa, että asian käsittely hänen kohdallaan oli vasta alussa.

Järkyttävä rikos jätti jäljet poliisiinkin. ”Jos herään huomaamaan, että en ole nauranut ääneen pitkään aikaan, se on itselleni hälytysmerkki.” Pekka Nieminen / Otavamedia

Kuva ei jättänyt rauhaan

Siinä se oli jälleen, kirkkaana silmien edessä – teräväpiirtoinen kuva tytöstä makaamassa hiekalla. Taas.

Tapahtumasta oli kulunut jo useampi kuukausi, mutta kuva ei ollut jättänyt Seppoa rauhaan. Se piirtyi silmien eteen sattumanvaraisissa hetkissä, kun Seppo ajoi partiossa ollessaan puiston ohi. Tai nousi mieleen, jos eteen osui työtehtävä, joka muistutti hitusenkin marraskuista tapahtumaa.

Vielä tässä vaiheessa hän halusi uskoa, että häiritsevä mielikuva kuului ikään kuin työn kuvaan – ja toivoi, että se häviäisi itsestään.

Seppo yritti elää kuvan kanssa. Samalla hän kamppaili pahaa oloa vastaan, jonka mielikuva sai aikaan. Kuva nosti pintaan surua – olihan tapahtuma tosi ja kuvassa oli mukana pieni lapsi.

Lopulta alkoi olla selvää, että jotakin oli tehtävä – elämä ei voinut jatkua näin.

Tapahtumasta puistossa oli nyt kulunut vuosi.

Lue myös: EMDR- eli silmänliiketerapia auttaa selviytymään psyykkisestä traumasta

Epäilyksiä

Pian tämän jälkeen Seppo ajautui keskustelemaan tilanteestaan hyvän työkaverinsa kanssa. Ystävä suositteli Sepolle posttraumaterapian työpajaa, josta oli itse saanut apua samankaltaiseen ongelmaan.

Kiinnostus syttyi heti, vaikka Sepolla oli tuolloin omat epäilyksensä, joita hän kutsuu ’hölmöiksi argumenteiksi’ olla hakematta apua.

”Olin skeptinen, eli mielestäni ihan tavallinen suomalainen mies, joka ei puhu eikä pussaa. Tällaiset traumajutut olivat täysin uutta. Että minäkö alkaisin nyt puhua tunteistani ja kävisin kallonkutistajalla?”

Luottamus hyvään työkaveriin sai jääräpäisen miehen harkitsemaan asiaa uudestaan.

Ensikosketus terapiaan

Seppo katsahti ympärilleen luokkahuoneessa, jossa istui kaksikymmentä toisilleen tuntematonta ihmistä. Hän kertoi heille kuvasta, joka ei suostu lähtemään mielestä ja kuinka se häiritsee koko hänen elämäänsä. Sen jälkeen oli hänen vuoronsa kuunnella, kun muut puhuivat.

Seppo huomasi, kuinka työroolien pystyttämät suojapanssarit alkoivat murtua jo heti ensimmäisessä pienryhmäkeskustelussa. Joidenkin kollegojen kohdalla Seposta tuntui, kuin Pandoran lipas olisi auennut: mieltä vaivanneet työ- ja siviiliasiat sekoittuivat päällekkäin.

”Ei ole salaisuus, että poliisin ammatissa on vaara kyynistyä. Meille kertyy paljon kuormaa ja kuonaa. Poliisi ei ole kone eikä tunteeton kivi”, Seppo sanoo.

Ensimmäisenä päivänä työpajassa Seppo tapasi myös terapeutin. Tämä suositteli Sepolle silmänliikeisiin perustuvaa EMDR-hoitoa, joka voisi helpottaa traumaoireita.

”Olin epäileväinen, mutta kuitenkin päättänyt lähteä työpajaan takki auki -asenteella. Ajattelin, että otetaan vastaan kaikki mitä tarjotaan. Minulla ei ollut mitään hävittävää.”

Kuva karkasi

Istunnon alussa terapeutti pyysi Seppoa palauttamaan häiritsevän kuvan mieleensä. Tämä oli helppo tehtävä: kuva oli jo valmiina silmien edessä, teräväpiirtoisena.
Seuraavaksi terapeutti pyysi Seppoa seuraamaan tämän sormenliikkeitä omalla sormellaan.

Pian alkoi nousta pintaan tunteiden kirjo: surua, iloa ja vihaakin uhrin isää kohtaan. Tämä yllätti Sepon – hän oli tähän saakka pitänyt uhrin isää itselleen täysin yhdentekevänä hahmona tapahtumien ketjussa.

Tunteet tulivat ja lähtivät.

Kun hoitoa oli kulunut kymmenisen minuuttia, jotakin tapahtui.

”Huomasin, että kuva alkaa karata minulta. Yritin kelata sitä takaisin, mutta en kyennyt. Olo tuntui melkein siltä, kun terapeutti olisi huijannut minua.”

Puolen tunnin kuluttua Seppo astui ulos terapeutin huoneesta ja yritti käsittää, mitä oli juuri tapahtunut.

”Olo oli helpottunut, lähes euforinen. Tuntui, että leijuin ilmassa. Halusin vain ihmetellä olotilaa.”

Kevyet askeleet

Posttraumatyöpajasta Seppo palasi kotiin kevyin askelin.

”Olo oli yhtä juhlaa. Kotiväkikin huomasi muutoksen minussa. Mies on palannut siksi tyypiksi, joka se oli parhaimmillaan joskus ollut.”

Seppo kertoo, että muutos on ollut pysyvä. Kuva ei enää vaivaa häntä. Se on muuttunut ’suttuiseksi kuvaksi kilometrin päässä’, josta hän ei saa enää kiinni.

Avun saajasta auttajaksi

Posttraumatyöpaja sai hänessä aikaan täyskäännöksen. Kun Seppoa pyydettiin mukaan työpajan toimintaan, hän ei harkinnut hetkeäkään. Nyt hän toimii itse yhtenä keskusteluryhmän ohjaajista.

Työpajapäivät ovat pitkiä, mutta toisten auttamisesta saa voimaa omaan elämään.

”Hienoimpia hetkiä on nähdä omin silmin, kuinka moni saa helpotusta elämäänsä – ryhti oikenee ja ilo palaa kasvoille, kun kuormat kevenevät.”

Työpajoihin olisi tulossa enemmän osallistujia kuin mitä kursseilla on tilaa. Seppo toivoo, että poliisien työhyvinvointiin voitaisiin satsata tulevaisuudessa enemmän.

Poliisin työ on Sepolle kutsumusammatti. ”Ihmisten kohtaaminen on tämän työn suola.” Pekka Nieminen / Otavamedia

Kiire tehtävästä toiseen

Sepolla on nyt takanaan 13 vuoden kokemus poliisin työstä. Tänä aikana hän on huomannut asiakkaiden toimintatapojen muuttuneen kärkevämmiksi ja suoraviivaisemmiksi.

Myös kansainvälistymisen lieveilmiöt vaikuttavat työn arkeen.

”Ei tarvitse kuin katsoa länsinaapuriin Ruotsiin, niin näemme, mitkä haasteet odottavat meitä Suomessa. Esimerkiksi Tukholman luona on tällä hetkellä noin kymmenen haastavampaa aluetta, joihin polisi lähtee ainoastaan isommalla joukolla. Voisimmeko ottaa tästä opiksi ennen kuin meillä käy vastaavaa?”

Seppo ajattelee, että puhumalla voi voittaa paljon.

”Meidän ammatissa on liian vähän aikaa kohdata ihmisiä. Aina on kiire tehtävästä toiseen, mikä on todella kuormittavaa. Poliisina minä voin olla jonkun ihmisen ensimmäinen kuuntelija vuoteen. Lyhytkin viiden minuutin kohtaaminen voi olla jollekin asiakkaalle ne tärkeimmät viisi minuuttia pitkään aikaan.”

Avain jaksamiseen

Marraskuun 2017 tapahtumien jälkeen Seppo heräsi huomaamaan, kuinka tärkeää poliisin työssä on pitää huolta mielen hyvinvoinnista.

”Jos kuvaa ei olisi hoidettu pois, olisin ollut vaarassa kyynistyä. Huomasin jo itsessäni merkit – olin alkanut sulkeutua muilta ihmisiltä ja kääntyä sisäänpäin. Nykyään kysyn itseltäni säännöllisesti, miten minulla menee ja miltä minusta tuntuu. Pystynkö iloitsemaan? Kykenenkö suremaan tai itkemään?”

Seppo ei ole ollut kontaktissa tytön äitiin.

”Jos kadulla näkisin hänet, saattaisin pysäyttää ja kysyä, mitä kuuluu.”