Sijaisvanhempien tehtävä tuntui välillä mahdottomalta: ”Raadollisuus astui kasvatusihanteiden tilalle – enää ei välittänyt, mitä muut ajattelivat”
Kun perhe päätti ottaa sijaislapsen, alkoi heidän elämässään hurja taival, joka vei vanhempien voimat äärimmilleen.
Kokemukset sijaisvanhempina laittoivat parisuhteenkin koetukselle, mutta Jyrki ja Saija tekivät ääneen sopimuksen, että eivät eroa. Sen ääneen sanominen tuki ja kannatteli.
Jyrki 60, ja Saija, 59, olivat neljän lapsen vanhemmat, kun he noin kaksikymmentä vuotta sitten päättivät, että haluavat antaa vielä yhdelle lapselle hoivaa ja huolenpitoa. Saija oli lukenut, että sijaisvanhemmista on huutava pula ja ajatteli, että pariskunta voisi auttaa yhtä lasta.
Perhe lähti pitkän harkinnan jälkeen Pelastakaa Lapset -järjestön tuleville sijaisperheille tarkoitettuun valmennukseen.
”Erityisen opettavaista oli kuunnella toisena kouluttajana ollutta, sijaisvanhempana työskentelevää äitiä. Sijaisperheen arki realisoitui silmien eteen todellisena. Hyvää oli myös se, että koko perhe osallistui valmennukseen.”
Valmennuksen jälkeen kului kaksi vuotta sopivaa lasta odottaessa. Lopulta Saija ja Jyrki saivat Pelastakaa Lapsilta viestin, että kolme ja puolivuotias Mikko tarvitsee sijaisvanhemmat.
Mikko oli päätynyt asumaan lastenkotiin. Lastenkodissa Mikko vietti puoli vuotta ennen kuin tuli uuden perheensä luokse.
Ensitapaaminen oli raju.
”Mikko oli pelokas, pieni ja vanttera poika. Hän heitteli tavaroita, käytti rumaa kieltä ja kiroili. Emme olleet ajatellekaan, että sen ikäinen tietää kaikki kirosanat”, Saija sanoo.
Tapaamisen jälkeen sijaisvanhemmat ajoivat autolla kotia kohti ja olivat pitkän aikaa hiljaa. Jyrki epäili, jaksaako pariskunta kasvattaa pojan aikuiseksi saakka.
”Ajattelin, että olemme kuusikymppisiä, kun hän on autokouluiässä. Ehdin jo kertaalleen päättää, että emme jaksa, mutta lopulta päätöksemme oli myönteinen”, Jyrki kertoo.
Mikko kävi uudessa kodissaan kolme kertaa tutustumassa, ennen kuin jäi pysyvästi.
On erittäin tavallista, että pieni lapsi saa juuri noin neljävuotiaana kiukkukohtauksia, mutta Mikon kohdalla kyse oli aivan jostakin muusta.
”Kun hän tuli meille ensimmäisen kerran, hän puhui monesti tekevänsä meille julmia juttuja ja tarttui helposti esineisiin niillä lyödäkseen tai saattoi heittää vaikkapa kivellä.”
Kasvatusihanteet karisivat
Kun 3,5-vuotias Mikko tuli perheeseen, pariskunnan biologiset lapset olivat 17-, 15-, 13- ja 8-vuotiaita.
Sekä Jyrkillä että Saijalla on pedagoginen koulutus ja neljän lapsen vanhempina heillä oli siis mitä parhaimmat lähtökohdat alkaa sijaisvanhemmiksi.
Saija ja Jyrki saivat Pelastakaa Lapset ry:ltä vuosien varrella paljon tukea ja koulutusta.
”Elämä Mikon kanssa oli vain sellaista, ettei siihen pystynyt täysin mikään valmennus tai koulutus valmistamaan”, Saija sanoo.
Mikko sai kiukkukohtauksia, joiden aikana hän paitsi kiroili, yritti myös raapia ja lyödä sijaisvanhempiaan.
Kun Jyrki sellaisina hetkinä otti Mikon viltin sisään ja piti sylissään, poika viimeisenä protestointikeinonaan saattoi jopa oksentaa.
Vauva-ajan harjoitteet olivat jääneet vähiin ja vielä neljävuotiaana hän saattoi tuhria paikkoja kakalla tai pissata sänkynsä. Onneksi nämä puutteet saatiin nopeasti korjattua oikeille raiteille.
Perheen biologiset lapset olivat sen verran Mikkoa vanhempia, etteivät lapset kovin usein leikkineet yhdessä. Kun Mikon impulssikontrolli petti ja hän sai voimakkaita kiukkukohtauksia, muut lapset vetäytyivät omiin huoneisiinsa.
”Kaikki kasvatusihanteet karisivat matkan varrella. Raadollisuus astui tilalle, eikä enää välittänyt, mitä muut ihmiset ajattelivat, kun lapsi huusi tai kiroili julkisella paikalla, kuten vaikkapa uimarannalla”, Jyrki sanoo.
Rikkonainen koulupolku
Mikon koulupolku oli vaikea. Päiväkodissa hän raapi työntekijöitä ja kävi esikoulun kahteen kertaan, koska ensimmäisen vuoden jälkeen hänen ei vielä katsottu olevan koulukypsä.
Alakoulun hän aloitti kotipaikkakunnallaan, ja kävi lähikoulua ensimmäiset viisi vuotta.
”Joskus hän innostui toisen kaverin kanssa kivittämään katulamppuja tai koulun vieressä sijaitsevan saunan ikkunaa, mutta jotenkuten koulunkäynti sujui. Kun hän aloitti viidennen luokan, homma repsahti, eikä koulu enää luonnistunut”, Saija kertoo.
Kuudennen luokan hän aloitti naapurikunnan erityiskoulussa, jossa pääsi pienryhmään.
”Hän ei kuunnellut, mitä hänelle sanoi, ja jos kuunteli, niin sanoma ei mennyt perille”, Saija kertoo.
Koulumaailmassa yhteenottoja tuli sekä toisten oppilaiden että opettajien kanssa.
”Yläasteella niin sanotut kaverit alkoivat teettää hänellä kaikkea hölmöä. Mikolla muun muassa ostatettiin kaupasta karkkia ja hän joutui näin poistumaan luvatta koulun alueelta. Hän oli aivan vietävissä ja oli kuitenkin lopulta se, joka sai syyt niskoilleen.”
Kun Mikko ei voinut olla enää toisten kanssa samassa luokassa, hän opiskeli kahdestaan ohjaajan kanssa. Tästäkään ei lopulta tullut mitään.
Yläasteen kevätlukukaudeksi hänet kyydittiin jokaisena koulupäivänä taksilla 100 kilometrin päähän ja takaisin psykiatrisen sairaalan vieressä olevaan erityiskouluun.
”Se oli hänen koulupolkunsa parasta aikaa. Ei ollut kiusaamista eikä tappeluita. Koulussa kaikki toimi lähtökohdat huomioiden hyvin ja hän tykkäsi taksimatkoista ja taksinkuljettajasta. Jos koulupolusta suurempi aika olisi hoitunut näin, ei tiedä mitä se olisi tehnyt Mikon itsetunnolle ja tulevaisuudelle”, Saija miettii.
Haastavassa arjessa rutiinit tärkeitä
Jyrkin ja Saijan mukaan Mikkoa ei voinut missään elämänvaiheessa jättää muutamaa tuntia pidemmäksi aikaa yksin kotiin. Jos kukaan ei katsonut hänen peräänsä, hän muun muassa penkoi talon kaikki kaapit, kun etsi joko syötävää tai mielenkiintoisia esineitä. Tietokoneen käyttöäkin oli syytä valvoa.
”Analogista kelloa hän ei ymmärtänyt ja laskutoimituksistakin luonnistuivat vain kaikkein yksinkertaisimmat. Tietokonetta ja kännykkää hän sen sijaan osasi käyttää hyvinkin nokkelasti. Useasti hän löysi jollakin keinolla itselleen verkkoyhteyden, ja kaverit tietysti vielä neuvoivat”, Jyrki kertoo.
Rutiinit olivat Mikolle äärimmäisen tärkeitä. Niiden noudattaminen auttoi säilyttämään järjestystä paitsi perheen arjessa, myös Mikon omassa mielessä. Mutta jos rutiineja ei noudatettu, kaaos oli valmis.
Perheen iltaelämää helpotti se, että yleensä Mikko meni aikaisin nukkumaan ja nukkui varsin sikeästi ja häiriintymättä.
”Hänellä hyrräsi niin kovilla kierroksilla päivisin, että illalla hän vain simahti.”
Kaikenlaiset koneet, pärinä, pakokaasut ja työkalut kiinnostivat Mikkoa.
”Kun hänelle näytti, miten vaikkapa ruohonleikkuri toimii, hän kykeni kyllä hyvin leikkaamaan nurmikon. Pienempänä, noin kymmenenvuotiaaksi saakka, hän osallistui mielellään myös pieniin remontti- ja rakennushommiin”, Jyrki kertoo.
”Mikko puhui ääneen kaiken, mitä ajatteli. Kun hän käveli tuolla tien viertä, niin hän saattoi samalla puhua itsekseen. Se tarkoitti myös, että hänen hereillä olleessaan ääntä oli aina ja runsaasti tarjolla.”
Kohti aikuisuutta
Aikuisiän lähestyessä Mikko harjoitteli itsenäistä asumista talon erillisessä vierashuoneessa. Syömässä ja peseytymässä hän kävi Jyrkin ja Saijan luona, mutta pysytteli entistä enemmän omissa oloissaan muun muassa internettiä tutkien. Se ei aina sujunut toivotusti, sillä kun hän oli onnistunut hankkimaan pankkitunnukset, Mikon rahankäyttö uhkasi aina välillä ryöstäytyä hallitsemattomaksi.
Kun Mikko täytti 18 vuotta alkoivat kokeilut tupakan ja päihteiden kanssa. Kotioloissa näihin kyettiin onneksi jonkin verran vaikuttamaan, mutta ei kuitenkaan täysin estämään juhlimisia ja ylilyöntejä kavereiden kanssa.
Kesän 2022 alussa Mikko muutti 20-vuotiaana omilleen toiselle paikkakunnalle.
Sijaisvanhemmat olivat tehneet sitoumuksen itselleen ja toisilleen, että Mikkoa ohjataan kaikesta huolimatta loppuun saakka kohti aikuisuutta ja ammattia.
Se onnistui.
”Jos hänet hylättäisiin ja jätettäisiin kylmästi yksin ongelmineen, niin mitä se tekisi hänelle? Olisin miettinyt sitä lopun elämääni, jos olisimme luopuneet hänestä.”
”Mikko on pohjimmiltaan hyväsydäminen ja lämmin ihminen”
Vaikka sukulaiset, ystävät ja kollegat sanoivat, että Mikon sijaisvanhemmat ovat jo tehneet kaikkensa ja saavat luovuttaa, silti Jyrki ja Saija yhä vielä jaksoivat.
Päämäärää kohti suunnattiin myös vaikeina hetkinä, mutta sitkeyttä se vaati.
Mikolla on nyt ammatillinen pätevyys työskennellä korjaus- ja kiinteistömiehenä ja hän asuu tuetusti tavallisessa kerrostaloasunnossa.
Vailla vastoinkäymisiä Mikon elämä ei ole senkään jälkeen vielä sujunut, mutta nyt niin Jyrki, Saija kuin Mikkokin kokevat, että vastuu elämästä on Mikolla itsellään ja hän saa tukea. Tuettu asuminen on varmistettu 25-vuotiaaksi saakka, samoin ruoka ja lääkkeet sekä edunvalvoja.
Sijaisperheessä Mikko sai parhaat mahdolliset eväät elämään. Mikko on ollut tiivis osa perhettä ja yhteys Mikon ja sijaisperheen sekä sijaissisarusten välillä jatkuu edelleen aikuisuudessa.
”Mikko on pohjimmiltaan hyväsydäminen ja lämmin ihminen”, Saija sanoo.
Erityisesti yksi asia on muuttunut parempaan suuntaan sen jälkeen kun Mikko muutti omaan asuntoonsa toiselle paikkakunnalle.
”Kun hän asui täällä, hän yritti aina peitellä tekemisiään. Nyt on ihanaa, että hän kertoo oma-aloitteisesti kaiken, mitä on tehnyt”, Saija sanoo.
Jyrki ja Saija kokevat, että kivikkoinen tie sijaisvanhempana kannatti kulkea loppuun saakka.
”Ydinajatuksena oli aina se, että jos hänet hylättäisiin ja jätettäisiin kylmästi yksin ongelmineen, niin mitä se tekisi hänelle. Olisin miettinyt sitä lopun elämääni, jos olisimme luopuneet hänestä”, Saija sanoo.
Jutussa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu sijaislapsen yksilönsuojan vuoksi.
Aamu ja ensimmäinen oma lemmikki, australianpaimenkoira Urpo heinäkuussa 2019. © Aino Vakkilainen