Köyhien auttajat – Sini Hursti jatkaa isovanhempiensa ja Heikki-isänsä jalanjäljillä: ”Kun isä sairastui, olinkin ainut, joka tarjosi apuaan”

Kun köyhien auttajana tunnettu Veikko Hursti kuoli, tuli Veikon pojasta Heikistä työn jatkaja lähes kylmiltään, ilman valmistautumista. Samaa kohtaloa hän ei halunnut omalle tyttärelleen, Sinille.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Heikin ja Sinin kanssa työskentelee tavallisesti noin 40 vapaaehtoista, mutta korona-aikana tekijöitä on vähemmän. Useat vapaaehtoisista ovat löytyneet juuri avuntarvitsijoiden joukosta.

Kun köyhien auttajana tunnettu Veikko Hursti kuoli, tuli Veikon pojasta Heikistä työn jatkaja lähes kylmiltään, ilman valmistautumista. Samaa kohtaloa hän ei halunnut omalle tyttärelleen, Sinille.
Teksti: Katriina Lundelin

Heikki Hursti, 66, vilkuilee olkansa yli halliin, jossa ruokarullakot vaihtavat kolisten paikkaansa. Välillä hän nousee ja käy hoitamassa jonkun askareen. Avustustyötä ei tehdä julkisuuden vuoksi, ja pöydän ääressä istuttu aika on pois työnteosta.

Heikin tytär, Sini Hursti, 36, istuu rennommin paikallaan. Hän on ollut nyt vuoden ajan vastuussa Veikko ja Lahja Hurstin laupeudentyö ry:n toiminnasta.

”Haluaisin nähdä, kun joku yritysjohtaja yrittäisi johtaa tätä taloa. Meidän vapaaehtoisemme karkaisivat varmaan pois. Tämä työ vaatii silmää sille, keitä täällä on töissä. Pitää olla suurta kärsivällisyyttä ja hellyyttä”, Sini Hursti kertoo.

”Toisaalta täytyy osata pitää kiinni niistä säännöistä, joista on sovittu. Vapaaehtoisia ei voi johtaa kuin palkkatyöntekijöitä. Heille ei voi sanoa, että tee tämä. Täytyy kysyä, tekisitkö”, Heikki Hursti jatkaa.

Sini ja Heikki tekevät työtään vanhassa pankin talossa Helsinginkadulla, Kallion kaupunginosassa Helsingissä. Alue on vanhaa työläisaluetta ja vaikka siellä viihtyvät nykyään myös luovan luokan boheemit nuoret aikuiset, alueella on aina ollut laitapuolenkulkijoita ja lukemattomista eri syistä vähävaraisuuteen ajautuneita ihmisiä.

Heikki Hursti jatkoi Veikko-isän perintöä

Lokakuussa 2005 sairauskohtaus vei Heikin isän Veikko Hurstin. Hän kuoli kotonaan. 80 vuoden iästä huolimatta työt jäivät kesken.

”Suljin isän silmät, siunasin hänet ja sanoin, että nyt on minun vuoroni jatkaa”, Heikki Hursti sanoo.

Pian media jo kyseli Heikiltä, ovatko Veikon saappaat liian isot.

”Minulla on omat saappaat. Teen tätä työtä omalla tavallani.”

Isä oli joskus maininnut, että Heikki voisi tulla työhön avuksi, mutta aina kun hän oli sitä yrittänyt, isä oli vetäytynyt. Veikko, katujen apostoli, oli yksinäinen susi ja järjestönsä itsevaltainen päällikkö.

Heikki löysi Veikon kuoleman jälkeen isänsä muistiinpanoja, joissa tämä ennusti Heikistä jatkajaa. Silti Veikko ei eläessään kyennyt luopumaan elämäntyöstään edes osittain.

”Iloitsen siitä, että meillä on ollut Sinin kanssa tällainen pehmeä kapulanvaihto.”

Siksi ehkä Sinin onkin ollut helpompi tarttua johtajan rooliin. Hän ehti olla yhdistyksen työssä mukana seitsemän vuotta ennen kuin hänestä tehtiin yhdistyksen virallinen toiminnanjohtaja.

”En muista enää, pyysikö isä minua vai ehdotinko minä. Ensin heitimme siitä läppää, mutta sitten se muuttui vakavammaksi. Totesin, että kyllä minä tätä jaksaisin tehdä, ja tämä voisi olla minun juttuni.”

Auttamis- ja lähetystyö perheen arkea

Perheessä on eletty aina auttamis- ja lähetystyön ehdoilla. Sini oli neljä, kun perhe pakkasi laukkunsa ja lähti Espanjaan perustamaan helluntaiseurakuntaa. Heikki oli toiminut viisi vuotta Lapin alueella ensin helluntaiseurakunnan työntekijänä ja sitten koulutyöntekijänä, joten tukirahaa eli kannatusta maksavat seurakunnat oli helppo löytää.

Ensimmäiset pari kolme kuukautta Pohjois-Espanjan Logroñossa olivat sokki. Kieltä oli opiskeltu vasta vähän, ja Heikin vaimo Eija tankkasi sanakirjan kanssa lasten läksyjä. Perheen kaksi vanhempaa lasta, Ruth ja Ari, olivat jo yläasteella ja ala-asteen viimeisillä luokilla. Ystävät jäivät taakse ja uudet oli löydettävä Espanjasta.

”Sini varmasti sopeutui nuorimmaisena helpoimmin. Kun hän meni nunnakouluun, ensimmäiset kuukaudet siellä oltiin huolissaan, kun Sini ei puhu ja jos puhui, se oli pelkkää siansaksaa. Kun hän sitten alkoi puhumaan, nunnakoulun opettajat sanoivat, että nyt sieltä tulee niin paljon espanjaa, että he joutuvat toppuuttelemaan”, Heikki nauraa.

”Oli nöyryyttävää, että jouduimme välillä kaivamaan ruokaa roskiksista ja lainaamaan rahaa”

Hurstit lähetettiin matkaan ilman tietoa lopullisesta sijoituspaikasta. Heidän oli tarkoitus etsiä kaupunki, jossa ei ollut helluntaiseurakuntaa ja perustaa sellainen. Tukena oli espanjalainen helluntaijärjestö. Onneksi tuttu suomalainen pariskunta majoitti heidät ja auttoi löytämään asunnon sen jälkeen, kun Logroñossa kohdatut nuoret vakuuttivat, että siellä Heikin työlle olisi tarvetta.

Espanjan aikanaan Hurstit joutuivat itsekin kokemaan puutetta. Kotimaan lähetysjärjestö ei nimittäin hoitanut rooliaan: Heikin kannatusmaksut tulivat jatkuvasti myöhässä, eikä raha riittänyt elämiseen edes Suomea halvemmassa Espanjassa.

”Silloin oli sellainen ajatus, että kyllä Jumala palkan maksaa”, Heikki kertoo.

”Jos sanon ihan suoraan, tilanne oli perseestä. Espanja oli ihana, eikä isän työssä ollut mitään vikaa, mutta oli nöyryyttävää, että jouduimme välillä kaivamaan ruokaa roskiksista ja lainaamaan rahaa, että selvisimme”, Sini muistelee.

Niin paljon tilanne Heikkiä sapetti, että Suomeen palattuaan hän jätti helluntaikuviot taakseen ja liittyi takaisin luterilaiseen kirkkoon.

”Kun palasimme Suomeen, yksikään seurakunta ei ottanut meihin yhteyttä kysyäkseen onko meillä kaikki hyvin tai tarvitsenko töitä. Vasta kun sain avustustyöstäni julkisuutta, minulle alettiin soitella. Onneksi minulla oli varaa sanoa, että en tule puhumaan yhteenkään heidän tapahtumaansa. Olen sanonut nämä asiat heille suoraan, ja toivon, että nykyisillä läheteillä on asiat paremmin”, Heikki kertoo.

Heikki ja Sini Hursti

Heikin mukaan Sini ei koskaan ollut kovin tahtovainen tai vaativa lapsi, mutta teini-iässä hänellä oli teinin hankaluudet. Enempää Heikki Hursti ei kuitenkaan suostu paljastamaan. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Epäonninen sysäys

Sini Hursti muistaa yhä päivän, joka käynnisti hänen matkansa Hurstin Avun johtoon. Kuin eilisen. Mummi oli juuri kuollut, ja Sini oli lähtenyt Espanjaan tätinsä kanssa.

Puhelin soi. Se oli Heikki.

Ajatukset piti saada reissulla irti murheellisista uutisista, mutta niitä tulvikin lisää: Heikillä oli aggressiivinen virtsarakonsyöpä.

Heikki leikattiin lopulta viisi kertaa. Rumba kesti toista vuotta. Töitä oli hetkittäin mahdoton tehdä, koska toipuminen vaati aloillaan oloa.

”Ajattelin, että kyllähän noita Hursteja on. Sitten kun isä sairastui, minä olinkin ainut, joka tarjosi apuaan.”

Sini oli mieltänyt Hurstin putiikin pyörittämisen aina isän omaksi jutuksi, eikä hänen mieleensä ollut juolahtanut, että hänestä leivottaisiin joskus vielä yhdistyksen toiminnanjohtaja.

”Ajattelin, että kyllähän noita Hursteja on. Sitten kun isä sairastui, minä olinkin ainut, joka tarjosi apuaan.”

Alussa Sini auttoi toimistohommien kanssa. Pian isä antoi vastuuta lisää. Sini oppi pyörittämään sponsoritoimintaa. Organisoimaan ruokakassien täyttöä ja jakoa. Isä istui luurin toisessa päässä, ja parturi-kampaajan koulutuksen saanut Sini opiskeli isänsä kisällinä uuden ammatin.

Sille tielle Sini sitten jäi. Kampaajan työ jäivät. Avustusjärjestön johtajan taas veivät mukanaan.

”Olen miettinyt tämän”

Hurstien avustustoiminnan ehkä tunnetuin muoto on vähävaraisten ja yksinäisten joulujuhla, jota tasavallan presidentti Sauli Niinistö on kehunut Suomen hienoimmaksi jouluperinteeksi.

Tänä vuonna juhla on koronan vuoksi peruttu, joten Hurstitkin saavat ensimmäistä kertaa vuosiin leppoisan aattoillan. Tällä kertaa juhlia korvaavat runsaat joulukassit. Niiden järjestäminen käy juhlatilaisuutta helpommin.

Tavallisesti Sinin ja Heikin joulut ovat juhlavalmisteluiden vuoksi raatamista. Messuhallia kierretään hiki otsalla aamusta saakka. Mutta kun aattopäivä kääntyy iltaan ja tarvitsevat suut on ruokittu, saavat Hurstitkin käydä lopulta joulupöytään.

”Yhdistyksen vetäminen tarkoittaa sitä, että minulla on kaikki joulut kiinni. Mutta se oli minulle ok, kun lähdin tähän. Olen miettinyt tämän.”

Isä ja tytär ovat yksimielisiä siitä, että yhteinen työ on lähentänyt heitä. He tapaavat yhdistyksen tiloissa päivittäin ja kyläilevät lisäksi välillä viikonloppuisinkin. Siinä muodostuu erityinen yhteys.

Hurstien eräänlaiseen laajentuneeseen perheeseen kuuluvat myös yhdistyksen vapaaehtoiset, joille Sini ei esiinny pelkkänä johtajana, vaan myös ystävänä.

”Sitä en tiedä, pysyvätkö kaikki asiat näiden seinien sisällä, mutta porukka on niin lämminhenkinen, että uskallan kyllä puhua myös henkilökohtaisia asioitani.”

Sini kokee, että isän esimerkki on muovannut häntä ja vaikuttanut siihen, kuinka hän työtään hoitaa. Ihailu on molemminpuolista. Heikki uskoo tyttärensä pärjäävän hienosti siinäkin vaiheessa, kun hän vähitellen jää pois päivittäisestä avustustyöstä.

”Sinistä loistaa sellainen sitkeys, joka näkyy sekä perhe-elämässä että työnteossa. Hän jaksaa. Tekee toimistotöitä, pakkaa. Tarttuu joka hommaan. Sini on sydämellinen ja lempeä, ja välittäminen näkyy kaikessa, mitä hän tekee.”

Lue myös: Hurstin joulujuhla on peruttu, vähävaraisille jaetaan tänä vuonna jouluinen ruokakassi – Heikki Hursti kannustaa kaikkia hyviin tekoihin: ”Jokainen voi auttaa”

X