Sairaus ja ero romuttivat Tiinan unelmat – Mummin tarina auttoi eteenpäin: ”Minulla on ollut oma sotani, hänellä omansa”
Oululaisella Tiina Kilposella oli lupaava kilpatanssiura ja tie auki unelmiin, mutta kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Synkän ajan jälkeen Tiina löysi mumminsa jalanjäljille.
”Kun sairastuin, olin todella synkissä tunnelmissa ja arki oli raskasta. Olin tanssinut aina, pienestä lähtien. Se on ollut tapani olla olemassa, kuin hengittäminen”, Tiina Kilponen kertoo.
Vauva heräili sängyssään. Myös vanhempi sisarus, parivuotias taapero, hääräili touhukkaana, vaikka aamu oli aikainen. Oululainen Tiina Kilponen heräsi ja yritti nousta sängystä, mutta tunsi polvessaan viiltävää kipua ja jähmettyi paikoilleen.
Polvi oli jäykistynyt koukkuun, eikä Tiina saanut jalkaa suoraksi. Erityisen vaikean tilanteesta teki se, että Tiina oli yksin lasten kanssa. Takana oli raskas eroprosessi ja polvileikkaus, jonka oli pitänyt helpottaa pitkään jatkuneita nivelkipuja.
”Tuo aamu oli synkkä. Tuntui, että olen täysin yksin ilman iloa ja toivoa. Koska lasten takia oli noustava, sisuunnuin että hemmetti ja pyörähdin istualleni lattialle. Raahauduin pitkin lattiaa keittiöön, jossa jotenkin sain tiskipöydästä kiinni pitäen itseni suoraksi ja keitin puuron.”
Tiina oli käynyt läpi vaikeaa ajanjaksoa, jonka kivulias aamu tuntui huipentavan. Parisuhde oli päättynyt eroon, minkä keskellä Tiina oli huomannut olevansa raskaana. Edessä oli siis jaettu vanhemmuus ja sellainen perheen arki, josta hän ei ollut haaveillut. Myös kilpatanssi, joka oli ollut Tiinan elämän henkireikä ja unelma, oli nivelkipujen vuoksi tauolla.
”Osallistuin yksiin kisoihin vielä synnytyksen jälkeen niin, että vauva oli mukana. Halusin niin kovasti tanssia. Myöhemmin polvi turposi ja kipeytyi hurjasti. Tanssit loppuivat siihen paikkaan ja keskityin seuraavat kuukaudet lähinnä selviytymään”, Tiina muistelee.
Sellainen hän on, selviytyjä. Yrittäjäsuvun tytär, hieman kapinallinen ja erityisen luova – oman tiensä kulkija.
Tiina huomasi tuolloin, että hänen oli vaikea ottaa apua vastaan. Kaupungin sosiaalityöntekijä kävi hänen luonaan, kun vauva oli pieni, mutta Tiina kertoo silloin vain höpötelleensä ja keitelleensä kahvia, vaikka häntä oli tultu auttamaan.
”Olen kasvanut sellaiseen ajatukseen, että pitää pärjätä, vaikka mitä tulisi.”
Se malli tuli suoraan mummilta.
”Mennäänkö pommisuojaan vai tehdäänkö nämä kiharat ensin?”
Kun Tiinan mummi Kirsti Virho perusti 1940-luvulla sodan vuosina Ouluun kampaamon, naisten yrittäjyys ei ollut tavallista. Sitkeä nainen ponnisteli ja hämmästytti saamalla yritykselleen lainan.
Ei ollut tavallista, että lainoja myönnettiin yksinäisille, eronneille, naisille. Lisäksi Kirsti työskenteli nahkatehtaalla, ja keräsi itselleen ja yritykselleen pääomaa. Luovuttaminen, unelmasta irti päästäminen, ei ollut vaihtoehto.
Kun pommit putoilivat ilmahälytykset soivat, Kirsti Virho kääri tyynenä papiljotteja ja kysyi: mennäänkö pommisuojaan vai tehdäänkö nämä kiharat ensin?
”Olen kuullut mummilta, että naiset jonottivat hänen luokseen istuen katukäytävällä kivijalkaliikkeen edessä. Niin suosittu hän oli, vaikka maailmantilanne oli kauhea”, Tiina muistelee.
Myöhemmin, kun Tiina oli nuori aikuinen, kampaamo siirtyi Tiinan äidille, Liisa Virho-Kilposelle. Perheyrityksessä olisi ollut Tiinallekin töitä, niin sanotusti valmis tie kuljettavaksi, mutta tytär ei halunnut pysähtyä valmiiseen pöytään. Kivuliaana aamuna vuoteessa hän mietti, olisiko sittenkin pitänyt.
”Ja sitten kuitenkin tiesin, että en olisi voinut valita toisin. Kampaamo oli vähän liian tarjottimella minun makuuni, ” Tiina naurahtaa.
”Minun oli kuljettava oma tieni ja ensin tavoiteltava omia unelmiani.”
”Elämä oli pelkkää selviytymistä päivästä toiseen”
Lukion jälkeen Tiina työskenteli vaatemyyjänä, opiskeli meikkaaja-maskeeraajaksi ja aloitti myöhemmin myös tanssinopettajan opinnot. Hän teki kyllä töitä kampaamossa kesäisin ja koulun jälkeen, ja opiskeli oppisopimuksella äidin opissa myös parturi-kampaajaksi, mutta ei halunnut vieläkään pysähtyä.
”Tanssin aina ja kaikkialla. Se on ollut tapani olla olemassa. Ajauduin sitä kohti enemmän ja enemmän.”
Ensimmäiset muistot tanssista liittyvät musiikkikanava MTV:hen. Michael Jacksonin Scream vangitsi varhaisteini-ikäisen Tiinan huomion ja hän tapaili askelia olohuoneessa.
Välillä Tiina hiippaili salaa veljensä huoneeseen, kun veli oli poissa, ja laittoi cd-levyt soimaan, sillä veljellä oli talon ainoa cd-soitin.
Tiina otti tavoitteekseen unelmiensa jahtaamisen. Menestyminen antoi tunteen, että se kannatti. Hänestä kypsyi vuosien mittaan latinalaisten tanssien kilpatanssilupaus. Hän kiersi kisoja ympäri Suomen ja voitti palkintoja.
Esikoisen syntymän aikaan Tiina pääsi Antti Tuiskun taustatanssijaksi ja esiintyi artistin mukana neljä vuotta. Vaikea vaihe, kivut, raskaus ja ero päättivät lopulta myös nämä esiintymiset.
”Tuntui kuin olisin menettänyt puhekykyni ja iloni, kun menetin kykyni tanssia. Elämä oli pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Olin vähän tuuliajolla sen suhteen, että mihin seuraavaksi tarttuisin.”
”Mitä vaikeampaa oli, sitä enemmän löysin sisukkuutta”
Polvikivut piinasivat Tiinaa vuosia. Hän vaihtoi lääkäristä ja lääkereseptistä toiseen, mutta syytä nivelvaivoille ei tahtonut löytyä. Sekin kuormitti.
Aluksi vaivojen luultiin johtuvan kulumasta.
”Päädyin leikkaukseen, mutta se ei auttanut. Muutkin nivelet alkoivat oireilla, ja tulehdusarvoni olivat korkealla.”
Lopulta verikokeiden ja oireiden perusteella sairaudeksi diagnosoitiin harvinainen nivelpsoriasis. Paraneminen lähti käyntiin biologisen lääkkeen avulla, ja hän saattoi pari vuotta sitten palata vielä hetkeksi kilpatanssin pariin. Tuntui siltä, että elämä taas hymyili. Ehkä unelmista ei tarvitsisikaan luopua.
Tiina uskoo, että vaikea parisuhde ja ero osaltaan edistivät nivelsairauden tai tulehdustilojen syntymistä. Sydänsurut, ahdistus ja jatkuvat kivut synnyttivät noidankehän, jota keho ei enää kestänyt.
”Mutta en ole katkera. Olen mennyt kohti unelmiani ja kokenut sen, mitä koettava on ollut En olisi voinut valita toisin,” hän sanoo.
”En synkimpinäkään hetkinä ajatellut, että luovuttaisin. Mitä vaikeampaa oli, sitä enemmän löysin sisukkuutta.”
Mummi ohjasi oikealle tielle vielä palvelutalossakin
Omien vaikeuksien hälvettyä Tiina huomasi ajattelevansa toistuvasti mumminsa sinnikkyyttä. Oliko heissä jotakin samaa? Ehkä hänkin selviäisi, kun mummikin oli selvinnyt.
Hänhän oli ollut yhtä päättäväinen niin omien unelmiensa seuraamisessa, oman elämänpolkunsa rakentamisessa kuin vaikeuksienkin keskellä.
”Minulla on ollut minun sotani, hänellä omansa.”
Jälkeenpäin Tiina on muistellut myös mummin ohjeita. Vielä viimeisinä vuosinaan palvelutalossa mummi oli halunnut ohjata tyttärentytärtä ”oikealle tielle”.
”Lopeta tuo höpötys ja mene auttamaan äitiäsi kampaamoon, mummi totesi suoraviivaiseen tyyliinsä, kun kerroin haluavani tanssia”, Tiina nauraa.
”Jokin viisaus noissakin sanoissa oli. Ja kaikesta huolimatta minusta tuntuu, että mummi oli ylpeä minusta joka tapauksessa, kaikesta siitä, mitä itse sain itselleni aikaan. Siitä, että uskalsin luoda oman elämäntarinani, vaikka tarjolla olisikin ollut se niin sanottu valmis tie ja ura.”
”Olin valmis astumaan mummin saappaisiin”
Kivulias aamu johti Tiinan konkreettisesti mummin jalanjäljille töihin kampaamoon ja muutama vuosi sitten myös kampaamon yrittäjäksi äidin jäätyä eläkkeelle. Nyt Tiina johtaa Salon Virhoa yhdessä veljensä kanssa.
”Äiti oli jo sen ikäinen, että toivoi voivansa vähän höllätä työntekoa. Hän taisi ehdottaa, että siirtäisi yritystä minulle ja veljelleni. Näin mahdollisuuden kasvulle. Olin valmis astumaan mummin saappaisiin, sillä olin saanut elää ensin oman elämäni”, Tiina sanoo.
Nyt kun omaa yrittäjyyttä on takana muutamia vuosia, Tiina tuntee ylpeyttä ja hyvää oloa.
Näin elämän on kuulunutkin mennä: omat kokemukset, kivut ja unelmien tavoittelu ovat kasvun paikkoja, joista hän nyt, yrittäjänä ja monessa paineessa olleena, voi ammentaa sitkeyttä.
”Yrittäjyys ei ole helppoa. Ymmärrän nykyään eri tavalla myös äitiä ja mummia.”
Tiina on myös mukana ranskalaisessa hiusalan taiteilijoiden Haute Coiffure Francaise -huippujärjestössä, jonka Suomen osaston perustaja mummi aikanaan oli. Tämäkin tehtävä tuntuu tärkeältä – lähes johdatukselta.
”Luulen, että mummi on hyvillään elämäni polusta, vaikka en ensin taipunutkaan hänen tahtoonsa. Olen tehnyt aina niin kuin sydän sanoo ja päättänyt puskea eteenpäin kohti uusia unelmia silloinkin, kun elämä on näyttänyt nurjat puolensa. Nyt haluan kehittää tätä alaa, edistää naisten mahdollisuuksia yrittää ja menestyä ja kehittyä johtajana. Elämä on hyvää juuri nyt.”
