Apua tarvinneesta tuli rinnalla kulkija – Sirkan seurassa surukin on helpompi kantaa: ”Joskus tarvitaan toivoa ja luottamusta ulkoapäinkin”
Raahelainen Sirkka Saaristo sairastui vuosia sitten masennukseen ja ajautui psykoosiin. Nyt hän tekee vapaaehtoisena mielenterveystyötä ja osoittaa omalla esimerkillään, että puhuminen todella auttaa.
Hyötyä ja huvia, tietoa ja visoja. Sirkan ryhmissä käydään läpi vaikeita asioita, mutta myös leikitään ja pelataan.
Taivaan lahja. Aito. Sydämellinen. Ei koskaan tuomitse. Ei puhu muista pahaa. Näin kuvailevat raahelaista Sirkka Saaristoa Ilon ja toivon vertaisryhmässä tutustuneet Marjatta Kallio ja Ritva Haataja. Naiset ovat saapuneet kahville Sirkan ja hänen puolisonsa Teemu Raution luokse Pattijoelle.
Tänään ei tosin kokoonnu virallinen keskusteluryhmä, vaan naiset ovat koolla Sirkan kutsumana vaihtamassa kuulumisia.
”Yleensä kotiin ei tulla, mutta me olemme varmaankin ylittäneet sellaisen kohtaamisen kynnyksen, että näin voimme toimia,” Sirkka Saaristo sanoo ja hymyilee.
Sirkka on ohjannut vapaaehtoisena erilaisia mielen hyvinvointia tukevia vertaisryhmiä pian 20 vuotta, ensin päivätyön ohessa ja nyt muutamia vuosia täysipäiväisesti eläkkeelle jäätyään. Ilon ja toivon ryhmät kokoontuvat kaksi kertaa tai kerran kuukaudessa välillä yhteistyökumppanien tarjoamissa tiloissa, välillä retkipaikoilla, kuten laavuilla.
Ryhmiin saapuvilla on taustallaan usein mielenterveyden haasteita, kuten uupumista, yksinäisyyttä, ahdistusta tai masennusta. Moni on kokenut surua ja menetyksiä, eikä löydä esimerkiksi julkisen terveydenhuollon parista itselleen nopeasti apua.
Tällä hetkellä Raahen alueella kokoontuu viikoittain lähes kymmenkunta ryhmää ja lisää on luvassa.
”Niin kauan minä haluan ohjata vertaisryhmiä, kun minä jaksan, ja minä aion jaksaa kauan”, Sirkka sanoo ja kaataa kahvia suuriin kolmen desilitran mukeihin.
Vaikeuksista voittoon
Toisinaan sanotaan, että ihminen, joka on käynyt läpi raskaita asioita, pystyy ymmärtämään aidosti myös muita. Sirkallakin on ollut omat synkät vaiheensa.
Pitkän työuransa aikana Sirkka työskenteli myös työyhteisössä, jossa hän koki työpaikkakiusaamista: vähättelyä, ulkopuolelle jättämistä, nälvimistä. Kiusaaminen ja ahdistavat tilanteet jatkuivat lähes vuoden.
”Esihenkilöni ei halunnut tai osannut puuttua tilanteeseen, joten se jatkui. Minä elin kahta elämää. Tein työni kunnialla, yritin enemmän ja paremmin. Kotona luhistuin aina vähän enemmän ja enemmän, kunnes lopulta masennuin ja ajauduin jopa psykoosiin.”
Synkimpinä hetkinä Sirkka ajatteli lähes päivittäin kuolemaa. Hän suunnitteli, miten päättäisi elämänsä ja miltä kaikki se, ja sen jälkeen, tuntuisi.
”En pystynyt siihen kuitenkaan itse, joten pyysin ystävältäni apua: Tapa sinä minut. Tapa ja vie jätesäkissä metsään – toistelin hänelle.”
Eräänä aamupäivänä postilaatikolla elämä kuitenkin yllätti. Naapurissa asunut pienten lasten äiti oli kävelyllä ja pysäytti Sirkan.
”Hän otti minua olkapäästä kiinni, katsoi silmiini ja sanoi, että Sirkka, minä näen, että sinä et voi hyvin. Nyt pitää hakea apua. Se kohtaaminen pelasti elämäni.”
Sen jälkeen kun toipuminen mielenterveyspalveluiden avulla alkoi, Sirkka päätti, että haluaa auttaa muita.
”Autan niin kauan kuin minua tarvitaan, sillä tiedän, miten tärkeää aito kohtaaminen on.”
Sirkka kävi kiusaamista läpi ja ymmärsi, ettei kiusaaja edes tiennyt mitä teki.
”Silloin annoin hänelle anteeksi. Vapauduin masennuksesta.”
”Sirkka elää unelmaansa”
Aivan tyhjästä Sirkka ei osaamistaan ihmisten kohtaamiseen ole tempaissut. Hän on tehnyt elämäntyönsä sosiaalialalla vanhusten, kehitysvammaisten sekä mielenterveyskuntoutujien parissa. Lisäksi hän on käynyt useita mielenterveysalan koulutuksia ja kursseja. Hän on toiminut myös kouluttajana esimerkiksi uusien ja jo toimivien vertaisryhmien ohjaajien kursseilla.
”Minusta tuntuu, että nyt Sirkka elää unelmaansa”, Marjatta sanoo.
”Hänellä on uskomaton kyky saada meidät avautumaan, ja samalla hän luo sellaisen ilmapiirin, jossa kuka tahansa uskaltaa kertoa mitä tahansa.”
Marjatta asuu Kotirannan palvelutalossa Pattijoella. Puhelias nainen myöntää, että päivät ovat usein yksinäisiä.
”Pienessä yksiössä elämä puristuu välillä myttyyn ja sydämeen hiipii ahdistus. Välillä iskee erakko-olo. Joskus käy hoitaja, joskus tytär. Se helpottaa, kun ilmoitustaululle tulee viesti Sirkan kerhosta tai keskusteluryhmästä. Menen heti mukaan. Minulle ei pelkkä ristikkolehden täyttäminen riitä.”
Ensimmäinen kohtaaminen ei unohdu
Ritva tutustui Sirkkaan toisenlaisessa ryhmässä, Raahen Psyyken kokoontumisessa, kaksi vuotta sitten.
”Minulla oli elämässä vaikea tilanne. Tarvitsin apua ja ihmisten yhteyttä. Huomasin paikallislehdessä ilmoituksen keskusteluryhmästä. Osallistumisen kynnys oli korkea. Ei psyykkisistä asioista ole helppo puhua, ne ovat yhä vähän tabu ja ajattelin pitkään, että voinko mennä.”
Ritva muistaa yhä ensimmäisen kohtaamisen.
”Onneksi kuitenkin menin. Teemu tuli minua portaille vastaan, että uskalsin tulla peremmälle. Sirkka ja koko ryhmä otti minut vastaan tavalla, jota en unohda koskaan. Tuntui niin hirveän hyvältä puhua ja huomata, että en ole yksin.”
Myös Ritvan mielestä Sirkan tekemä vapaaehtoistyö on ainutlaatuista.
”En usko, että ainakaan mikään virallinen taho pystyisi luomaan samanlaista ilmapiiriä.”
Huolien kantaja
Vapaaehtoistyö vaatii onnistuakseen luotettavia yhteistyökumppaneita, ja niitä sydämellinen Sirkka on onnistunut saamaan mukaan viljalti.
”Olen todella kiitollinen kaikille toimivasta yhteistyöstä. Työmme mahdollistavat muun muassa ihanat hoitajat vanhustenhoitoyksiköissä. Olemme kaikki yhteisellä hyvällä asialla,” Sirkka sanoo.
Yhteistyökumppanit tarjoavat tilat ja mahdollisuuden koota ryhmä ihmisiä keskustelemaan tai viettämään aikaa yhdessä. Sirkka tulee paikalle ilmaiseksi kuuntelemaan huolet, tarjoamaan ajatuksille mittakaavan ja olemaan läsnä.
Hän sanoo, että tärkeintä on kohdata kaikki osallistujat kunnioittaen jokaisen ainutkertaisuutta. Ryhmässä oleva keskinäinen luottamus mahdollistaa kipeidenkin asioiden jakamisen ja vertaistuen saamisen.
Ilon ja toivon ryhmissä työparina on mukana myös Sirkan aviopuoliso Teemu Rautio.
Sirkka ja Teemu ovat olleet naimisissa vajaan vuoden mutta tunteneet toisensa jo kymmenisen vuotta.
”Pysäköin huoltoasemalla vähän liian lähelle Teemun autoa, ja siitä keskustellessamme päätimme mennä kahville,” Sirkka nauraa.
Kun Sirkka pyysi Teemua osallistumaan mielenterveysalan ohjaajan kurssille ja tulemaan mukaan keskusteluryhmiin, puutarhurina elämäntyönsä tehnyt Teemu oli heti valmis.
”Mikäpä sen tärkeämpää kuin olla osa yhteisöä, tukea ja auttaa. En voi kuvitella merkityksellisempää tehtävää”, hän sanoo.
Palkintona hymy
Sirkka on auttanut montaa ihmistä ja kokee, että saa samalla hyvää mieltä myös itse. Kyse on koulutetun kokemusasiantuntijan vapaaehtoisesti tarjoamasta vertaistuesta.
”Kun menen lähelle esimerkiksi muistisairasta ihmistä ja saan kontaktin, vaikka hymyn, tiedän, että tätä kannattaa tehdä. Tai kun näen keskusteluryhmissä, miten ihmisten olo helpottuu, miten ensin itketään ja sitten nauretaan ja miten taakka kevenee, tiedän, että minulla on merkitystä. Samalla saan myös itse voimaa. Kaikilla on murheita ja ne helpottavat jakamalla.”
Sirkka ei pelkää kertoa ryhmissä omia kokemuksiaan elämän varrelta. Myös se lisää hänen kokemuksensa mukaan yhteistä luottamusta. Tärkeintä Sirkalle on kuitenkin, että jokainen tulee ryhmässä tasavertaisesti kuulluksi ja nähdyksi.
”Välillä ihmettelen, miten Sirkka jaksaa kantaa kaikki muiden murheet”, Marjatta huokaa ja toivoo, että Sirkan kaltaisia olisi enemmän.
Sirkka ymmärtää huolen ja myöntää, että toisen ihmisen kertomat murheet toki koskettavat, mutta ne eivät jää liikaa painamaan.
”Nostan keskusteluissa aina esiin ihmisen omia voimavaroja. Tuon esiin, mistä kaikesta ihminen on jo selvinnyt. Jokaisella on itsellään monia voimavaroja. Joskus ne voivat peittyä mielen varjoihin. Silloin tarvitaan toivoa ja luottamusta ulkoapäinkin. Aika monista asioista voi selvitä, ja sehän on hienoa. Yhtäkkiä vaikeat asiat voivatkin tuntua vahvuuksilta,” Sirkka sanoo ja naurahtaa.
Sirkka itse rentoutuu arjen askareissa, ajattelematta sen suuremmin mitään. Tai sitten hän istuu pöydän ääreen ja kirjoittaa.
”Leikkaan suuren kotipihamme nurmikon päältä ajettavalla leikkurilla. Siinä menee ainakin pari tuntia. En ajattele mitään, kuuntelen vain leikkurin hurinaa. Nautin kotipihamme rauhasta muutenkin. Ja parisuhteestani. Siitä olen kiitollinen.”
