Kaisa Juntusen sisar kuoli Imatran kolmoissurmassa: ”Suru on käsiteltävä pieninä annoksina”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Oman siskon väkivaltainen kuolema järkytti Kaisan perusturvallisuutta. Jos mikä vain on mahdollista, uskaltaako enää edes haaveilla mistään, hän miettii. @MIKKO NIKKINEN
Kaisa Juntusen pikkusisko sai surmansa Imatran kolmoissurmassa viime joulukuussa. Kaisa on huomannut, että surussa on monta kerrosta. Hän itse on selviytynyt menemällä suoraan surua kohti.

Tässä imatralaisessa kahvilassa Kaisa Juntunen, 49, tapasi usein pikkusiskoaan Katri Ikävalkoa. Siskoksilla oli tapana vaihtaa kuulumisia lattekupin äärellä.

Katrin tavatessa sisar tiesi aina, ettei nyt veisata mitään valitusvirsiä. Katri oli joka kerran innoissaan jostakin: uudesta käsilaukusta, kirjasta, jota oli lukemassa tai jostakin, mitä lapset olivat tehneet.

Sisarukset olivat hyvin läheisiä. Tiivis side syntyi jo lapsuudessa, kun yksitoista vuotta vanhempi Kaisa hoiti ja hoivasi pikkusiskoaan. Heitä yhdisti myös sama työ: Kaisa työskentelee toimittajana Etelä-Saimaan toimituksessa Lappeenrannassa, Katrin työpaikka oli Etelä-Saimaan ja Uutisvuoksen yhteistoimituksessa Imatralla.

Kahvilan ikkunasta näkyy suoraan ravintola Vuoksenvahtiin. Sen edustalla elämää pulppuava Katri ammuttiin kuoliaaksi viime joulukuussa. Koko Suomea järkyttäneessä kolmoissurmassa menehtyi Katrin lisäksi kaksi muuta imatralaista naista.

Latte tuoksuu lohduttavana. Kaisa kertoo, että hän tulee usein kahvilaan muistelemaan Katria, joskus yksin, joskus äitinsä kanssa.

”Katrin haudalla tuntuu liian kolkolta. Täällä kahvilassa on eläviä muistoja Katrista. Se on ollut keinoni selvitä – menemällä suoraan kohti.”

Katri oli lämmin ja elämäniloinen. Kuva on hänen kuolemaansa edeltävältä syksyltä. @KAISA JUNTUSEN KOTIALBUMI

Loman karu loppu

Kaisa Juntunen oli perheensä kanssa lomalla Teneriffalla, kun Jori Juhani Lasonen ajoi autonsa Imatran keskustaan kävelykadulle, otti auton takakontista metsästyskiväärin ja ampui Katrin, Katrin kollegan, toimittaja Anne Vihavaisen ja Imatran kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Tiina Wilén-Jäppisen.

Murhat tapahtuivat lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sunnuntaiaamuna Kaisa luki hotellilla uutista nettilehdestä ja naputteli järkyttyneenä viestin äidilleen, että ei kai sentään tuttuja ollut kuolleiden joukossa.

Äidiltä tuli takaisin viesti: ”Katri on yksi uhri.” Ja heti perään: ”En mie tajuu.”

Kaisa ajatteli, että äidin täytyy olla jotenkin sekaisin. Eihän Katri voi olla kuollut!

Kaisa soitti äidilleen, ja karmiva totuus alkoi selvitä. Äiti oli juuri kuullut asiasta Katrin mieheltä. Tieto iski siskoon kuin sähköisku. Hän tippui polvilleen hotellihuoneen lattialle ja alkoi täristä.

Juntuset saivat siirrettyä paluutaan Suomeen päivää aikaisemmaksi maanantaille. Sunnuntaina he kulkivat Teneriffan häikäisevässä auringonpaisteessa ja etsivät tuliaisia Katrin 5-, 9- ja 12-vuotiaille lapsille.

”Olimme shokissa, aivan sekopäisiä kaikki.”

Siitä päivästä alkoi painajainen, joka ei ole päättynyt vieläkään.

Liljojen tuoksu

Katri oli Kaisan kuopuksen sylikummi. Miljan kastajaisia vietettiin vuonna 2000. @KAISA JUNTUSEN KOTIALBUMI

”Ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä sumua ja poikkeustilaa. Kuljin oman kodin, Katrin perheen kodin ja äidin kodin väliä. Ihmisiä tuli ja meni, läheisiä, ystäviä, pappeja, kriisityöntekijöitä”, Kaisa kertoo.

”Kaikissa kolmessa talossa tuoksuivat liljat niin, että niiden haju yököttää minua vieläkin.”

Jälkeenpäin hän on miettinyt äitinsä kanssa, miten he kaikesta selvisivät.

”Ilman läheisten, ystävien ja työkavereiden apua siitä ei olisi selvittykään.”

Ruumishuoneella omaiset jättivät Katrille viimeiset hyvästit. Katrin kasvot oli peitetty liinalla, mutta hiuksia sai silittää ja kädestä pitää kiinni.

”Olimme samassa sairaalassa, jossa olin nähnyt Katrin 36 vuotta sitten vastasyntyneenä. Nyt Katrin lapset itkivät siinä äitinsä ruumiin vieressä. Se oli liikaa”, Kaisa sanoo.

”Olin niin täynnä pyhää vihaa, että jos murhaaja olisi tullut paikalle, olisi voinut käydä huonosti.”

Surussa on monta kerrosta, Kaisa miettii. Sen ytimessä on suru siitä, että on menettänyt rakkaan siskon.

Mutta siihen kerrostuu myös paljon muuta: Suru Katrin lasten puolesta, joille äiti oli kaikki kaikessa. Suru äidin puolesta, joka on menettänyt tyttärensä. Suru Katrin miehen puolesta, joka on menettänyt puolisonsa.

Suru omien lasten puolesta, jotka ovat menettäneet ihanan tädin. Suru Katrin puolesta, jolta jää elämä elämättä ja joka ei saa nähdä lastensa kasvavan.

Kaisa kertoo, että hiljalleen hän alkoi tajuta myös sen, miten poikkeuksellisen järkyttävä Imatran tapahtuma oli ollut. Ihmiset surivat kaikkialla maassa.

Murhaaja silmästä silmään

Elokuun lopussa Lasonen astui tuomareiden eteen Imatran käräjäoikeudessa. Oikeussalissa istui myös Kaisa.

”Olin paikalla, koska halusin tietää tapahtumat kaikessa raadollisuudessaan. Halusin myös nähdä, miltä murhaaja näyttää. Muuten olisin luonut hänestä mielikuvan, jota olisin pyöritellyt mielessäni.”

Kun Lasonen tuli oikeussaliin huppariinsa verhoutuneena, oli Kaisan ensimmäinen ajatus, että eihän mies näytä murhaajalta, vaan reppanalta ja raukalta. Lasonen oli poissaoleva, aivan kuin oikeussalissa käsitellyt asiat eivät olisi koskeneet häntä. Silmien katse oli tyhjä.

Oikeudenkäynnin lopputuloksessa uhrien omaisilla oli sulattelemista. He kokivat, että oikeus ei toteutunut. Syyttäjä vaati Lasoselle tuomiota kolmesta murhasta, mutta oikeus päätti jättää hänet syyntakeettomana tuomitsematta. Lasonen passitettiin pakkohoitoon vankimielisairaalaan.

Kun päätös tuli, Lasonen kääntyi asianajajansa puoleen ja sanoi hymyillen kiitos. Se oli hänen ainoa reaktionsa koko aikana.

Tuomitsematta jättäminen kuulostaa Kaisasta teon mitätöimiseltä. Oli puistattavaa nähdä Lasosen hymy ja kuulla hänen kiitoksensa.

”Ymmärrän, että mies on sairas, mutta en voi tuntea sääliä. Tunnen vihaa, ei siitä pääse mihinkään. Olkoon miten sairas vain, mutta itse hän on hakenut sen kiväärin isänsä asekaapista ja painanut liipaisinta.”

Lasoselle määrättiin maksettavaksi isot korvaukset henkisestä kärsimyksestä uhrien omaisille. Koska Lasonen on varaton, eivät uhrien omaiset saa mitään. Aiemmin Valtiokonttori maksoi edes osan omaisten korvauksista, mutta ei enää vuoden 2006 lakimuutoksen jälkeen.

”Raha ei tuo takaisin rakkaitamme. Eihän mikään voi korvata tällaista tekoa, että ampuu kolme ihanaa naista. Mutta raha olisi ainoa laillinen keino näyttää kärsimyksemme tekijälle.”

Yhdistys uhrien muistolle

Imatran kolmoissurma jätti ilmaan monta kysymystä, kuten sen, miksi vakavista mielenterveysongelmista kärsinyt Lasonen ei ollut hoidossa.

Oikeudenkäynnin julkisessa osassa Lasosen äiti kertoo yrittäneensä saada pojalleen apua mielenterveyspuolelta, mutta Lasonen ei halunnut apua, eikä häntä voinut väkisinkään viedä hoitoon.

Aiemmin Lasonen oli kärsinyt vankilatuomion tapon yrityksestä.

”Lentoturmien jälkeen kaivetaan esiin musta laatikko vaikka meren pohjasta, jotta saataisiin tietää, mitä tapahtui, ja voitaisiin välttää vastaavat onnettomuudet jatkossa. Tällaisissakin tapauksissa pitäisi olla se musta laatikko, joka tutkittaisiin. Viranomaisten pitäisi käydä Lasosen tapaus läpi vaihe vaiheelta, että tästä voitaisiin oppia jotakin”, Kaisa huomauttaa.

”Turun iskun jälkeen lähti iso pyörä pyörimään. Luvattiin uusia lakeja ja lisää urkintamahdollisuuksia. Mutta, kun suomalainen mies tappaa, yhteiskunta vain kohauttaa hartioitaan, että tällaista sattuu.”

Imatran kolmoissurman uhrien omaiset eivät ole jääneet toimettomiksi. Jo Teneriffalla Kaisa mietti, että kauheudesta on synnyttävä jotain hyvää. Samaa oli miettinyt Anne Vihavaisen leski Jukka Leminen.

Tammikuussa uhrien omaiset perustivat Valon Vuoksi -yhdistyksen, joka vaalii Annen, Katrin ja Tiinan muistoa edistämällä mielenterveystyötä. Yhdistys muun muassa kerää rahalahjoituksia ja lahjoittaa rahaa ennaltaehkäisevään työhön.

”Katri, Anne ja Tiina olivat yhteiskunnan tukipilareita, lämpimiä, elämäniloisia naisia. Emme halua, että ihmiset muistavat vain tekijän. Haluamme, että uhritkin muistetaan.”

Unessa Katri nauraa

Kaisa Juntusen sisar Katri Ikävalko kuoli Imatran kolmoissurmassa.

Lenkit Jami-koiran kanssa ovat antaneet Kaisalle voimia. @MIKKO NIKKINEN

Oikeudenkäynti palautti Kaisan nollapisteeseen. Kaikki kauheudet revittiin taas esiin. Mutta sekin oli kohdattava.

”Jos vedän peiton korville ja suljen silmät, korvat ja suun, olen tässä tuskassa ja ahdistuksessa kiinni koko elämäni. Surua on kuitenkin annosteltava. Aivan kuin suru olisi pullossa, josta suhauttelen sitä ulos pieninä annoksina.”

Jossittelun Kaisa on lopettanut, eikä kysymykseen ”miksi” löydy vastausta.

”Sen tiedän, että mitään oikeudenmukaisuutta ei elämässä ole. Paha ei saa palkkaansa, eikä hyville ihmisille tapahdu hyviä asioita. Kun tällainen kauheus osuu kohdalle, siitä on vain selvittävä. Ehkä hyvä voi voittaa sitä kautta, että me jatkamme elämäämme. Sitä Katrikin olisi toivonut.”

Katri on Kaisan mielessä ensimmäisenä aamuisin ja viimeisenä iltaisin. Öisin hän herää edelleenkin puristavaan kauhuun.

Mutta, jos Katri tulee uniin, ovat ne valoisia unia.

”Tuoreimmassa unessa Katri tuli meille synttäreitäni juhlimaan. Meillä oli ihmeellisen valoisaa ja aurinkoista. Katri pyyhälsi iloisena ja tarmokkaana keittiöön, antoi minulle ison lahjapaketin, istui suoraan pöytään ja kysyi nauraen, onko kahvi jo valmista, kun niin kahvittaa.”

Lue myös:

Imatralla surmattujen toimittajien kollega ja ystävä: Merkillinen kylmyys nousi ruumiiseen aavistuksen varmistuessa todeksi

Sokea kirjailija järkyttyi kotikaupunkinsa ampumasurmista – Jonna Mononen lahjoittaa kirjansa tulot Imatran etsivälle nuorisotyölle

X