Sodan äänet muistanut pikkutyttö pelkäsi kolahduksia Suomessakin – Bosniasta paennut Hermina asettui Visulahteen

Jaa kaverilleTilaa Seura
Hermina
Enkelinkiharainen Hermina on muuttunut Suomessa nopeasti avoimemmaksi. © Kari Santala/OM-arkisto
Mustasta pörssistä ostettu paperi auttoi Jakupovicin perheen Suomeen.

Hermina keimailee puolitoistavuotiaan pikkutytön itsetietoisin elein. Hän lähestyy suloisine hymyineen luottavaisesti vieraitakin ihmisiä. Herminaa on vaikea ajatella samaksi vakavailmeiseksi, araksi lapseksi, jonka tapasimme vain muutamaa kuukautta aiemmin Karlovacin alakuloisella pakolaisleirillä Kroatiassa.

Vanhemmat, Bosnian muslimit Firzetta ja Fikret Jakupovic, kertovat, että kotimaan tapahtumat, ampumiset ja muutot paikasta toiseen, heijastuvat vielä Herminan käytöksessä.

Kun perhe tekee lähtöä neuvolaan tai kaupungille, tyttö huolestuu ja pelkää, että taas ollaan vaihtamassa paikkaa. Tai kun suojasään raskas lumi tömähtää katolta maahan ja tuuli ulvoo hormeissa, äänet pelottavat Herminaa. Tyttö syöksähtää karkuun, sillä hän tottui, että kun ammutaan, on juostava suojaan kellariin.

Pikkusisko, puolivuotias Elvira, ei vielä ymmärrä, mitä hänen ympärillään on tapahtunut. Kun Elvira syntyi, isä oli serbien vangitsemana keskitysleirillä. Fikret sai viestin, että vaimo on synnyttänyt, muttei tiennyt, kumpaa sukupuolta lapsi oli.

Kotikylä tuhottu

Jakupovicit kehuvat Visulahden-asuntoaan. Kahdelle pienelle tyttärelle on oma yhteinen lastenhuone ja vanhemmille makuuhuone. Naapuriasunnon kanssa on yhteinen olohuone, jonka nurkkauksessa on keittiö. He saavat asua mökissä kevääseen asti.

Jatkosta ei ole vielä tietoa.

”Luulin Suomeen tullessamme, että meidät sijoitetaan johonkin suureen halliin. Ajattelin, että meitä käsitellään vain numeroina”, Firzetta sanoo.

Hänellä on vain hyviä kokemuksia Suomesta ja suomalaisviranomaisista.

Kupeissa höyryää turkkilainen kahvi, ja lautasilla on Firzettan leipomia herkullisen makeita leivoksia. Ulkona on pimeää, märkää ja liukasta. Jakupovicien kotipaikkakunnallakin oli talvisin lunta, mutta kesät ovat pitkiä ja lämpimiä.

”Nostalginen olotila vaivaa. Olemme nyt turvassa ja meillä on aikaa ajatella. Mieleen tulee asioita, joita on menettänyt ja joita ei koskaan saa takaisin”, Jakobovicit kertovat.

Heidän kotikylästään ei ole enää juuri mitään jäljellä. Kaikki on tuhottu, ammuttu ja jyrätty matalaksi.

Fikret näyttää kirjettä, jonka hänen itävaltalainen ystävänsä yritti lähettää kesällä Bosniaan. Serbien valtaamassa postitoimistossa kirjeeseen oli lyöty leima: Paikkaa ei ole enää olemassa.

TUSKAISTA ODOTTELUA

Visulahdessa naapurihuoneistossa asuu Fikret Jakupovicin veli Senad, joka odottelee yhä perhettään Suomeen. Odotuksesta on tullut pitempi kuin luvattiin. YK:n pakolaisviranomaiset eivät ole löytäneet vaimoa ja nelivuotiasta poikaa Bosniasta.

Senadin olo on tuskainen, vaikka hän yrittääkin peittää levottomuuttaan hillittyyn olemukseensa.

”Näin viime yönä unta, että olin jo palaamassa Bosniaan”, Senad sanoo.

On kulunut yli puoli vuotta siitä, kun hän viimeksi sai yhteyden vaimoonsa. Sen jälkeen tulivat serbien keskitysleirit, Karlovacin pakolaisleiri Kroatiassa ja Suomi.

”En tiedä edes, onko vaimoni saanut sanan, että olen Suomessa. Ja miten he pärjäävät nyt, kun on talvi ja kylmää? Onko heillä ruokaakaan”, Senad huolehtii.

”Pahinta on vain odottaa. Kaikkein ikävintä, etten tiedä ollenkaan, milloin he ehkä tulevat. Tuntuu välillä kovin epätoivoiselta.”

Jakupovicit sanovat, että vaikka Suomessa on hyvä olla, heitä jäytää jatkuva huono omatunto. Itsellä asiat ovat hyvin, mutta niin monilla muilla Bosnian muslimeilla äärettömän huonosti. Jokaisella on ystäviä ja sukulaisia sodan raatelemassa Bosniassa.

Fikretin kaksi veljeä ovat serbien keskitysleireillä, yksi taistelee rintamalla ja yksi on todennäköisesti jo kuollut.

Asunnossa ei ole televisiota, mutta Radio Kölnin ja Radio Zagrebin kautta he seuraavat entisen Jugoslavian alueen uutisia.

MUSTA PÖRSSIN PAPERI AUTTOI

On oikeastaan hyvän onnen ja Firzettan ripeän toiminnan ansiota, että Jakupovicin perhe on yhdessä. Kun Firzetta kuuli iltauutisista lokakuun 2. päivänä, että kaikki Trnopolin keskitysleirivangit on vapautettu ja siirretty Kroatian puolelle Karlovaciin, hän päätti heti toimia.

”Ostin mustasta pörssistä paperin, jonka mukaan minut oli kutsuttu Saksaan. Pystyin sillä todistamaan, että olen vain kauttakulkumatkalla Kroatian halki, ja pääsin rajan yli. Sain paperin tupakka-askin hinnalla, mutta jotkut myivät niitä silloin 20–50 Saksan markalla. Nyt ne maksaisivat varmasti paljon enemmän.”

Firzetta kokosi nopeasti lapsensa ja joitakin henkilökohtaisia tavaroita sekä valokuvia ja lähti liikkeelle.

”Jos olisin odottanut päivänkin, en olisi ehkä päässyt enää rajan yli”, Firzetta arvelee.

Mikkelin Visulahdessa asuu kuutisenkymmentä Bosnian pakolaista. Muutama odottaa Senadin lailla yhä perhettään. Ikävää puretaan välillä yökaudet tulkille Pirjo Sehicille. Pirjo sanoo, ettei osaa muuta kuin kuunnella, mutta sekin on tärkeää.

”On hyvä ratkaisu, että meitä on niin paljon yhdessä ja olemme yhteisö. Puhumme keskenämme ongelmistamme. Käymme läpi pahaa oloa ja aikaa, jonka jouduimme olemaan serbien keskitysleirillä. Sitten kun opimme suomea, on helpompi laajentaa elämisen piiriä”, Jakupovicit sanovat.

Kielikurssille

Bosnian pakolaisista osa on Oulussa, muutama perhe Närpiössä ja Punkalaitumella, osa on muuttanut Ilomantsiin ja toiset ovat saaneet kevääseen asti kodin Mikkelin Visulahdesta, vahakabinetin tuntumaan rakennetuista mökeistä.

Suomen kielen viitisen kuukautta kestävä kurssi alkoi joulukuun alussa. Ensin sen käyvät miehet, sitten naiset. Kun kielitaito on hallinnassa, bosnialaiset voivat alkaa etsiä töitä.

Firzetta haaveilee jo nuorten äitien tapaan, että hänkin pääsisi pian oppitunneille ja katselemaan ulkomaailmaa. Kaksi pientä lasta ankkuroivat äidin tiiviisti kotiin.

Jakupovicien mukaan mikkeliläiset ovat suhtautuneet heihin iloisen uteliaasti.

”He katsovat meitä, me heitä. Jotkut kysyvät, mistä olemme. Toiset muistavat Dubrovnikin, jossa ovat ehkä käyneet.”

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 1/1993.

X