Sota-aika nuoren pojan silmin – Eero Kurkinen, 93, muistaa yhä pelon ja opettajan pysäyttävät sanat: ”Moni teistä lapsista voi menettää isänne”
Eero Kurkinen oli 11-vuotias, kun talvisota syttyi. Kuusi vuotta myöhemmin Lapin sodan päätyttyä hän oli kovia kokenut nuori mies, joka palasi poltettuun kotikyläänsä Kittilään.
Kittiläläinen Eero Kurkinen muistaa yhä sota-ajan kirkkaasti isänsä työnantajien nimiä myöten.
11-vuotias Eero Kurkinen jäi pohtimaan opettajan vakavia kasvoja – ja painavia sanoja:
’Moni teistä lapsista voi menettää isänne”, opettaja oli sanonut ja purskahtanut itkuun.
Siihen asti koulupäivä oli ollut tavallinen, huoleton. Aamulla Rovaniemellä oli ollut pakkasta, ja ensimmäiset oppitunnit olivat jo takana.
Koulupäivä oli ehtinyt puoleen väliin, kun opettaja kertoi lapsille, että talvisota oli syttynyt saman päivän aamuna.
”Se oli synkkä päivä ja synkkä tunne. Jokaiselle tuli huoli omasta isästä. Minäkin pelkäsin, että isä joutuu sotaan.”
Seuraavien vuosien ajan pelko oli läsnä joka hetki.
Eeron perhe kuvattuna Kittilän-kodin edustalla. Kuvassa Eero vasemmalla, vieressä äiti Aili, neljä vuotta vanhempi isoveli Kaarlo, isä Eljas ja kaksi vuotta nuorempi veli Eino. Saksalaiset polttivat rakennuksen Lapin sodan aikana. © Eero Kurkisen kotialbumi
Hiihtokenkiä rintamalle
Talvisodan sytyttyä 30. marraskuuta 1939 Eeron isä Eljas sai muiden ikäistensä tavoin määräyksen tulla Rovaniemen yhteiskoululle lääkärintarkastukseen. Vuonna 1900 syntynyt Eljas oli kuitenkin heikkokuntoinen, koska oli ollut nuorena töissä tehtaalla pölyissä ja tupakoinut 10-vuotiaasta asti. Isä sai vapautuksen sodasta ja jatkoi työtään linja-autonkuljettajana Rovaniemen ja Kittilän välillä.
Huoli perheestä oli kova. Talvisodan sytyttyä Kurkiset muuttivat Rovaniemeltä Kittilään, sillä isä koki Kittilän turvallisemmaksi asuinpaikaksi kuin rautatiekaupunkina tunnetun Rovaniemen. Perhe ehtikin muuttaa Rovaniemeltä ennen pommituksia ja evakuointeja.
Viisihenkisen perheen omaisuus mahtui yhteen autoon, sillä huonekaluja oli vain pöytä ja neljä tuolia sekä puolenkymmentä kassia muita esineitä. Uusi koti löytyi Lapinmaan kaupan kiinteistöstä kaupan yhteydessä olevasta kahvilaksi tarkoitetusta pirtistä.
Kittilässä Eero aloitti 11-vuotiaana työt talonmiehenä ja kävi koulunkäynnin ohessa sahaamassa klapeja paikallisen konttorin kiinteistöön. Jo Rovaniemellä hän oli ollut hanslankarina rakennustöissä.
Sota oli läsnä arjessa koko ajan. Rintamalle lähetettiin voipaketteja ja villavaatteita, ja lapsetkin kutoivat villahanskoja, joissa oli liipaisinsormelle oma paikkansa.
”Se koulunkäynti oli sota-aikana vähän sitä sun tätä. Jotainhan siellä oppi. Opettajat ja vanha suutari opettivat meille pikilangan tekoa ja valmistimme rintamalle hiihtokenkiä vanhoista sarkahousuista ja hiihtosaappaan varsista.”
Kotona vanhemmat kuuntelivat iltaisin Venäjän radiouutisia, sillä ne kuuluivat suomalaisen radiolähetyksen läpi. Valtio oli kieltänyt Venäjän radion kuuntelun, ja suojeluskunta kävi ottamassa radioita valtiolle luvattomasti kuunnelleiden kotoa. Eeron perhe sai kuitenkin pitää radionsa.
Heti talvisodan alussa vihollinen pommitti tietä 10 kilometrin päässä Kittilästä, mutta sytyttimet olivat jääneet pommeihin eivätkä pommit aiheuttaneet suurta tuhoa.
Kylään rakennettiin ainoaksi väestönsuojaksi parikymmentä metriä pitkä katettu sirpalesuoja, ja äiti teki Eerolle valkoisesta lakanasta lumipuvun. Se roikkui liiterin nurkassa. Kun tuli hälytys, Eero puki sen päälle ja juoksi metsään.
”Aina oli pelko. Varoiteltiin desanteista ja muistan, että kotona piti olla Molotovin verhot eli verhojen piti olla kiinni, ei saanut tulla valon pilkkuakaan mistään, etteivät pommikoneet näkisi.”
Sotamuistot tulevat yhä voimakkaina mieleen. Eero Kurkinen on kertonut kokemuksistaan myös lapsilleen. Neljästä lapsesta kaksi on elossa. © Otto Ponto
Ei saanut itkeä
Moskovan rauha solmittiin 13.3.1940 ja talvisota päättyi, mutta puute ja kurjuus jatkuivat lyhyen rauhan aikana.
Kittilässä perheet kokoontuivat kylän nuorten sankarivainajien hautajaisiin. Nuoria miehiä haudattiin viisi tai kuusi kerralla.
Muisto saa Eeron, nyt 93, pyyhkimään silmäkulmiaan.
”Ei tahdo minulla kantti kestää puhua. Silloin ei saanut itkeä, piti toimia.”
Marraskuussa 2021 Kittilän Sirkassa maa on jo valkoisena ja ulkona paistaa vielä aurinko. Keittiössä soi iskelmä. Kotitalon tien toiselta puolelta lähtee hiihtolatu, ja Eero onkin jo aloittanut hiihtokauden vaimonsa Valman, 89, kanssa. Matkat ovat nykyään 3–5 kilometrin lenkkejä, mutta vielä 20 vuotta sitten Eero saattoi hiihtää Valman kanssa jopa 120 kilometriä päivässä.
Ladulle oli lähdettävä, jos mieli palkintopallille veteraanien hiihtokisoissa. Eeron kansainvälinen kilpaura alkoi vuonna 1995 Kanadassa veteraanien maailmanmestaruuskisoissa. Nyt kilpaladut ovat jäämässä: edellisen kerran hän kilpaili Eläkeliiton SM-kisoissa kolme vuotta sitten.
Sota-aikana Eero ei kilpaillut kuin mottimestaruuskisoissa, joissa hakattiin metrisiä halkoja. Muuten piti säästää voimia.
Kaikesta pulaa
Lyhyen rauhan jälkeen alkoi jatkosota 25. kesäkuuta 1941. Kittilässä taistelutahto oli monella miehellä kadoksissa. Eero Kurkinen kertoo perhetutusta, joka piileskeli metsäkaartilaisena kodin lähelle rakennetussa piilossa.
Vanhempi väki jaksoi kuitenkin luoda uskoa tulevaisuuteen. Eerosta tuntui, että koko kylä oli yhtä perhettä. Jos naapuri tarvitsi apua niittämisessä, kaikki osallistuivat heinätöihin. Pelko ja puute yhdistivät.
Kun ruoasta oli pulaa, Eero hiihti metsästämään oravia, jäniksiä ja lintuja. Kun hänestä tuli autonkuljettaja 13-vuotiaana vuonna 1941, haulikko oli mukana linja-auton hattuhyllyllä valmiina desantteja eli venäläisten laskuvarjojääkäreitä ja lintuja varten.
Kerran lääninrovasti Yrjö Aittokallio oli kyydissä, kun tien päälle sattui lintuja.
”Sitä vähän kainostelin, mutta rovasti oli innokas metsämies ja tuli selkäni taakse, kun ammuin teeriä tien päälle. Ammuin toisen teerin ojaan, mutta sitä ei löytynytkään. Joku nainen alkoi kysellä, eikö ole iso synti jättää lintu kuolemaan. Rovasti löi minua olkapäähän ja sanoi, että hän lääninrovastina antaa miehelle synnin anteeksi.”
Eeron isä Eljas Kurkinen perusti kolmen poikansa kanssa kuljetusajan yrityksen vuonna 1947. Eerosta tuli yrityksen vetäjä myöhemmin. Kuvassa Eero (vas.) ja veli Kaarlo (oik.). © Eero Kurkisen kotialbumi
Saksalaisilta bensaa
Pian sodan alettua myös saksalaiset tulivat Suomeen. Kittilään asettui noin toistakymmentä saksalaissotilasta päätien lähelle rakennettuun parakkiin.
1940-luvun alussa talvet olivat Kittilässä kylmiä, ja pakkasta saattoi olla yli 40 astetta. Saksalaisille Lapin talvi oli haastavaa, ja Eerokin auttoi saksalaisia vetämällä heidän autojaan penkasta, maksua vastaan tietysti.
Eero muistaa saksalaissotilaat kohteliaina ja hyväkäytöksisinä miehinä. He eivät liikkuneet kylällä pistooli tai kivääri esillä tai päihtyneinä, vaan saksalaisten viina- ja konjakkiannokset päätyivät usein myös paikallisille ketun- tai näädännahkoja vastaan. Saksalaisilta liikeni myös riisi- ja lihasäilykkeitä sekä ruisvuokaleipää, joka säilyi pitkään homehtumatta.
Saksalaiset myös työllistivät paikallisia ja maksoivat usein kaksin- tai jopa kolminkertaisesti. Kylän naisetkin viihtyivät heidän seurassaan.
Nuoresta iästään huolimatta Eerokin teki kauppaa saksalaisen päällikön Hermannin kanssa.
”Minulla oli silloin mopo. Sain Hermannilta sellaiset 20 litraa bensiiniä kuukaudessa. Poliisiakin kiinnosti, mistä sain bensaa, mutta meillä oli Hermannin kanssa vaitiolosopimus.”
Myös Eeron isän työnantaja, varakas liikemies Aarne Aho, oli saksalaisten kanssa niin hyvissä väleissä, että työntekijät saivat ajaa Saksan armeijan vanhoilla renkailla. Kun Eeron ajamasta autosta puhkesi rengas, hän sai saksalaisten rengasvarastosta uuden. Ja kun saksalaiset myöhemmin polttivat Rovaniemeä, Ahon kolme kivitaloa säilyivät ehjinä.
Apuna evakossa
Suomi ja Neuvostoliitto sopivat jatkosodan aselevosta 4. syyskuuta 1944. Aselepoehtoihin kuului saksalaisjoukkojen karkottaminen 15. syyskuuta mennessä. Jatkosota päättyi 19. syyskuuta 1944, mutta Lapin sodan katsotaan alkaneen 15. syyskuuta.
Aselevon yhteydessä koko Lapin lääniin ja Oulun läänin itäisiin osiin julistettiin siviiliväestön evakuointikäsky. Yli 56 000 suomalaista evakuoitiin Ruotsiin ja yli 110 000 etelämmäs Suomeen.
Lapin sodan syttyessä Eero oli 16-vuotias TVH:n eli Tie- ja vesirakennushallituksen autokuski ja evakuoi Kittilästä valtion omaisuutta Ouluun. Eero ja isoveli Kaarlo, joka sai rintamalta evakuointiloman, kuljettivat oman perheen omaisuuden eli pöydän, neljä tuolia ja irtotavarat Muonioon.
Vielä hetki sitten saksalaiset olivat olleet ystäviä, mutta nyt heistä oli tullut vihollisia. Saksalaisten suhtautuminen kittiläläisiin ei silti muuttunut heti Lapin sodan alussa. Sota saksalaisten ja suomalaisten välillä oli vielä kuin odotteluvaiheessa.
”Saksalaiset auttoivat paikallisia evakossa, tarjosivat jopa kyytiä. Vielä silloin saksalaiset antoivat minunkin ajaa evakuointimatkoja Rovaniemen läpi, vasta lopussa jouduin kiertämään Muonion, Pellon ja Tornion kautta. Saksalaiset eivät häirinneet evakuointia.”
Tilanteen hämmentävyys näkyi, kun saksalaisten sotavankeja talutettiin Kittilän läpi kohti Kilpisjärveä ja Norjaa. Vangit yöpyivät Ala-Kittilässä, jossa paikallinen maatilan isäntä tappoi mullikan ja sian ja keitti saunan muurinpadassa vangeille ruokaa.
Sodan arvaamattomuus huoletti. Kun Eero ajoi evakuointitavaraa Ouluun toisen kuljettajan kanssa, häntä alkoi pelottaa, milloin saksalaiset pysäyttävät auton.
”Pellon kohdalla oli saksalaisia sotilasosastoja metsässä kahdella puolen tietä. Silloin meinasimme mennä Ruotsiin ja jättää autot tien varteen, mutta siinä kohtaa rantaa ei ollut venettä, jolla olisi päässyt joen yli.”
Kemissä nykyisen voimalaitoksen kohdalla saksalaiset miinoittivat jo rautarakenteisia siltoja, mutta antoivat nuorten suomalaisten ajaa yli. Myös Venäjän rintamalta palannut suomalainen sotilasosasto sai ylittää sillan vapaasti.
”Jo Rovaniemi näytti kauhealta, mutta entisestä kotikylästä oli vain savupiiput pystyssä. Kittilässä saksalainen oli tehnyt niin täydellistä työtä polton kanssa.” © Otto Ponto
Sotilaat kotiin
Eero Kurkinen lähti Kittilästä Ruotsiin sotaa pakoon vasta syyskuun lopussa viimeisten joukossa, kun pohjoiseen läpikulkumatkalla olleet saksalaissotilaat asettuivat taloksi perheen kotiin.
”Kymmenen saksalaissotilasta vain tuli eivätkä he kyselleet lupaa, alkoivat tehdä puita uuniin samasta halkopinosta kuin minä ja ryhtyivät lämmittämään uunia ja levittivät makuualustat lattialle. He olivat kohteliaita, ja aamulla keräsin heiltä kolehtia, ja he antoivat suomalaisia markkoja lakkiin.”
Eero arvelee, että sotilaat saattoivat jatkaa matkaa jo seuraavana päivänä, kun hän itsekin lähti Kittilästä. Tuolloin kylä oli jo autioitumassa, ja kauppojen ovet olivat auki. Kuka vain saattoi hakea kaupasta mukaansa sen, minkä jaksoi kantaa.
Ruotsin puolella Pajalassa suomalaisia evakkoja odotti täisauna.
”Selvisin saunasta enemmin kuin äiti ja menin yhden auton kyytiin. Se auto lähtikin, ja äiti jäi. En nähnyt äitiä enää ollenkaan, näimme vasta seuraavana kesänä Suomessa.”
Ensimmäisen yönsä Ruotsissa Eero vietti Sattajärven koulun lattialla. Sieltä matka jatkui hevosella Jällivaaraan. Sotilasteltassa oli pieni kamiina, mutta yö oli kylmä. Jällivaarasta Eero jatkoi junalla hevosten kanssa samassa vaunussa pieneen kaivoskylään, jossa hän vietti seuraavat kuukaudet.
Evakkoaikaa hän muistelee lämmöllä.
”Evakkoaika tuntui kuin lomareissulta. Kaupasta sai hakea banaania ja viinirypäleitä valtion laskuun. Suomessa meillä ei ollut rauhan aikanakaan hedelmiä, joulukuusesta sai yhden omenan.”
Vain savupiiput
Saksalaiset polttivat Suomesta vetäytyessään Rovaniemen maan tasalle ja Kittilästäkin pystyssä oli vain kirkko. Eero palasi Ruotsista ensin Rovaniemelle kuorma-auton kyydissä ennen joulua 1944. Hän oli sopinut tapaavansa sodasta vapautuneen isoveljensä Kaarlon.
”Veli oli hakenut Oulusta hautausmaan vahtimestarille myymäni pyyntikoiran ja tullut Kittilään edeltä. Täällä oli silloin aseita ja panoksia maastossa, ja veli ampui oravia sotilaskiväärillä.”
Rovaniemelle päästyään Eero lähti Kittilää kohti, mutta tie oli tukossa eikä väliä aurattu talven aikana lainkaan. Noin 150 kilometrin matka olisi pitänyt taittaa suksilla. Veljeä ei näkynyt, mutta Eero sai kuulla Kittilästä hiihtäneeltä tuttavalta, että veli oli mennyt oravasäkki selässä Ruotsiin. Oravista maksettiin siihen aikaan hyvin naapurimaassa.
”Tuli helpotus siitä, että veli ei ole mennyt miinaan. Tiesin, että hänellä on vielä rahaakin, kun tulee Ruotsista. Tuntui aika turvalliselta.”
Eero alkoi ajaa rahtia Oulun ja Rovaniemen välillä. Hän nukkui yöt neljästä tynnyristä ja pressusta kasatussa majassa, mutta oli siellä suojassa sääskiltä ja sateelta. Vasta ulkovaraston valmistuttua hän sai katon päänsä päälle.
Kesällä 1945 Eero pääsi viimein palaamaan Kittilään. Näky oli järkytys.
”Jo Rovaniemi näytti kauhealta, mutta entisestä kotikylästä oli vain savupiiput pystyssä. Kittilässä saksalainen oli tehnyt niin täydellistä työtä polton kanssa, ettei Kittilässä ollut kirkon lisäksi kuin puolenkymmentä pientä asumusta. Se tuntui pahalta.”
Sodan jälkeen Eero oli mukana myös jälleenrakennustöissä, kesällä 1946 sahaamassa jälleenrakennuspuita ja myöhemmin myös sirkkelitöissä. Myöhemmin hän oli perustamassa isänsä ja kahden veljensä kanssa kuljetusalan yritystä. 1960-luvulta lähtien Eero työllisti itsensä ja kymmenen muuta maanrakennusfirmallaan, ja hänen yrityksensä on ollut rakentamassa Kittilän lentokenttää ja Levin maailmancupin rinnettä.
”Sota-ajan muistot tulevat niin kauheina mieleen. Enää ne eivät onneksi tule uniin, vaan unissa touhuan maanrakennustöiden kanssa.”
Eero Kurkinen ja vaimo Valma Keskitalo tapasivat aikoinaan lavatansseissa. Hiihtoharrastus yhdistää 25 vuotta yhtä pitänyttä pariskuntaa. Valmalla on kuusi veteraanien maailmanmestaruutta, Eerolla yksi viestimestaruus. © Otto Ponto
Lue myös: Kuka oli viimeinen Lapin sodassa kaatunut suomalaissotilas? Mysteeri hämmentää tutkijaa