Sotamies Tauno Oikkonen katosi Valkeasaaren taistelussa kesäkuussa 1944 – Millainen oli tämä parhaat vuotensa sotinut taistelulähetti?

Jaa artikkeliTilaa Seura
sotamies tauno kehystetyssä kuvassa
Saara-täti katselee kuvaa, jossa Tauno seisoo luokkakavereiden kanssa koulun edessä. Tauno on eturivissä keskellä. © Mikko Nikkinen
Enoni Tauno Oikkonen ei koskaan palannut sodasta kotiin, vaan hän katosi Valkeasaaren tuhoisassa taistelussa. Millainen oli tuo mies, joka soti parhaimmat vuotensa? Millainen oli hänen kohtalonsa? Näihin kysymyksiin ryhdyin etsimään vastauksia.

Alkukesä 1944 oli suloisimmillaan, kun puna-armei­ja aloitti armottoman hyökkäyksen. Pommikoneet syöksyivät yli aamutaivaan, tykit ja konekiväärit tulittivat, panssarit vyöryivät yli lakean maaston. Panssarivaunujen perässä seuranneet sotilaat rynnivät eteenpäin suojautumatta, pystyasennossa. Kerrotaan, että heidän ympärillään leijui alkoholin vahva haju.

Tulimyrsky jauhoi maaston puuroksi. Aurinko oli enää himmeä pallo savun ja pölyn seassa. Suomalaisia sotilaita murjoutui pommi- ja tykkitulessa, kaatui luoteihin, hautautui sortuvien juoksuhautojen ja korsujen alle.

Valkeasaaren suurhyökkäys 9.–10. kesäkuuta 1944 oli musertava. Kahdessa päivässä Jalkaväkirykmentti 1:n vahvuudesta oli menetetty yli neljäsosa. Noin 825 miestä haavoittui, kuoli tai katosi. Minun enoni, sotamies Tauno Ilmari Oikkonen, oli yksi kadonneista.

Sotamies Tauno Ilmari Oikkonen

Sotamies Tauno Ilmari Oikkonen. Äidilleen hän oli auttavainen esikoinen, sisaruksilleen lempeä isoveli ja Suomelle isänmaallinen taistelija.

Sotamies julistettiin 26-vuotiaana kuolleeksi

Lapsuudesta muistan Taunon valo­kuvan, joka roikkui mummolan seinällä kehyksissä. Kuvassa miet­teliäs nuori sotamies oli suunnannut katseensa ohi kameran, hieman alaviistoon. Viereen oli ripustettu Mannerheimin allekirjoittama suruviesti, jossa todettiin Taunon kaatuneen taistelussa isänmaan vapauden puolesta.

Kuten kaikki kadonneet, myös 26-vuotias Tauno julistettiin kuolleeksi.

Äitini kertoi minulle haaveilleensa pikkusiskonsa kanssa siitä, että Tauno ilmestyisi joku kaunis päivä pihaan. Että veli ei olisikaan kuollut vaan jäänyt harhailemaan Karjalan metsiin tai joutunut sotavangiksi ja päässyt vuosien jälkeen vapauteen.

Äitini kutsui Taunoa Taneksi. Lempinimi teki kuolleesta enosta elävän ja inhimillisen. Minusta tuntui kuin olisin tuntenut hänet. Kaipasin häntä vaikka hän oli kuollut vuosia ennen syntymääni.

Sitten elämä vei mennessään ja unohdin enoni vuosiksi.

Tämän vuoden alkupuolella jäin pitkälle sairauslomalle. Työkiireiden helpottaminen jätti mielelle tilaa ajelehtia, ja jostain syystä aloin ajatella Taunoa. Millainen mies hän oikein oli? Mitä hän ehti lyhyen elämänsä aikana tehdä? Millainen oli hänen kohtalonsa, jonka jakoivat lukemattomat muut suomalaiset miehet?

Mannerheimin kirje oli mummollani seinällä kehystettynä.

Mannerheimin kirje oli mummollani seinällä kehystettynä.

Tauno oli lempeä isoveli

Äitini on jo kuollut, mutta sisarusparvesta on edelleen elossa kaksi siskoa ja kaksi veljeä. Heiltä voisin kysellä muistoja Taunosta.

Huolehtiva veli. Kiltti ja lempeä, kuin äitinsä. Olisi antanut viimeisenkin leipäpalan. Liikutun, kun kuuntelen sisarusten luonnehdintoja isoveljestään.

Tauno syntyi Lappeella, Lappeenrannan kupeessa, köyhän pienviljelijäperheen esikoiseksi vuonna 1917. Hänen jälkeensä syntyi vielä yhdeksän lasta, joista yksi menehtyi synnytyksessä ja toinen kolmen viikon ikäisenä.

Saara-täti oli 19 vuotta Taunoa nuorempi. Ikäerosta huolimatta Saaralla on vankka käsitys siitä, millainen Tauno oli.

”Äiti kertoi minulle aina, että kun Tauno oli 7-vuotias ja perheen toinen lapsi vasta vauva, Tauno tarjoutui koulusta tultuaan hoitamaan vauvaa. Näin äiti saisi tehdä omia askareitaan. Minusta tämä kuvasti hyvin Taunon luonnetta.”

Kauko-eno muistaa, miten Tauno teki hänelle sukset ja opetti hiihtämään. Tauno ompeli Kaukolle myös housut ja kehotti pikkuveljeä hyppäämään housuihin.

”Minähän hyppäsin, ja housut ratkesivat saman tien.”

Perheen tytöistä vanhimmalla, vuonna 1930 syntyneellä Vienolla, oli läheiset välit vanhimpaan poikaan. Nuorena miehenä Tauno lähti Paraisille töihin ja oppi timanttikaivajaksi. Kun hän tuli kotiin, hän toi äidilleen mustan käsilaukun ja Vienolle vihreästä sametista tehdyn pussukan, jossa oli kullanvärinen lukko-osa.

”Et usko, miten onnellinen olin.”

Vieno-täti paljastaa, että Tauno oli myös tyttöjen mieleen. Naimisiin hän ei kuitenkaan ehtinyt.

Kadonnut sotamies löytyy arkistoista

Naputtelen Googlen hakukenttään Tauno Oikkonen. Ensimmäiseksi hakutulokseksi saan Sotapolku-sivuston. Kun klikkaan linkkiä, näytölle ilmestyy sama kuva kuin mummolan seinällä ja lista Taunoa koskevia tietoja.

Sydämeni hakkaa kiivaasti. Olen joskus käynyt tällä sivustolla, mutta vasta nyt sen tajuan: Taunon kohtalo on osa kansakunnan yhteistä koh­taloa.

Rullaan sivua alaspäin. Taunon sotapolku on merkitty karttaan koordinaatein ja selityksin: hänen matkansa alkaa Lemin Jänköjärveltä 25.6.1941 ja päättyy Karjalan kannakselle Valkeasaareen 10.6.1944.

Kansallisarkiston sivuilta pääsen hakemaan Taunon digitalisoituja kantakortteja. Tuntuu kuin olisin löytänyt aarteen, kun ne kaikki avautuvat silmieni eteen. Löydän myös heinäkuun 11. päivälle 1944 kirjatun ilmoituksen kuolemantapauksesta tai katoamisesta.

Pyydän kantakorttien tulkitsemisessa apua everstiluutnantti Janne Mäkitalolta, joka on perehtynyt Jalkaväkirykmentti 1 eli JR 1:n vaiheisiin jatkosodassa.

”Enosi astui varusmiespalvelukseen 2. syyskuuta 1939. Palvelu jatkui talvisodan jälkeen myös välirauhan aikana. Kotiuttaminen tapahtui vasta 1. maaliskuuta 1941, jolloin 18 kuukauden palvelusaika oli päättynyt”, Mäkitalo kertoo.

Tauno ehti olla reservissä vajaa neljä kuukautta. Ehkä hän teki sinä aikana kevätkyntöjä ja -kylvöjä isänsä kanssa.

Taistelulähetin kantakortti

Kesäkuussa alkoi uusi sota. Juuri ennen juhannusta, kesäkuun 21. päivä, Tauno määrättiin liikekannallepanossa JR 1:n tykkikomppaniaan.

Jatkosodan kantakorttiin on kauniilla käsialalla kirjattu taistelut, joihin Tauno osallistui: Kananoja-Nuijamaa, Ojajärvi, Kaukola-Kaarlahti, Räisälä, Konnitsa, Sakkola, Pyhäjärvi, Taipaleenjoki, Pasurinkangas, Valkjärvi, Kirjosalo, Lempaalanjärvi. Valkeasaaresta ei ole mainintaa.

Janne Mäkitalo huomauttaa, että Taunon taistelupaikat noudattelevat ”ykkösen miesten” tavanomaista sotapolkua. Hän arvelee, että Valkeasaarta ei ole merkitty kantakortin taisteluluetteloon, koska siellä Tauno katosi.

Tädeiltä ja enolta olen kuullut, että Tauno oli taistelulähettinä. Mäkitalo kertoo, että taisteluläheteiksi nimettiin komppanian rohkeimmat taistelijat. Heidän piti pystyä taistelutilanteessakin toteuttamaan saamansa tehtävät.

Lue myös: Mitä isoisälle tapahtui sodassa? Näin voit tutkia sotineen sukulaisesi vaiheita ja sotapolkua

Taunon sotapolku alkoi kesällä 1941 Jänköjärveltä ja päättyi Valkeasaareen kesällä 1944. Punaiset merkit kertovat Jalkaväkirykmentti 1:n taisteluista, keltaiset taisteluvalmiudesta, siniset siirtymistä ja vihreät reservistä. Katso lisää osoitteesta sotapolku.fi

Taunon sotapolku alkoi kesällä 1941 Jänköjärveltä ja päättyi Valkeasaareen kesällä 1944. Punaiset merkit kertovat Jalkaväkirykmentti 1:n taisteluista, keltaiset taisteluvalmiudesta, siniset siirtymistä ja vihreät reservistä. Katso lisää osoitteesta sotapolku.fi

Viestejä sieltä jostain

Sitten löytyy rintamakirjeitä! Tai ei löydy, ne ovat olleet koko ajan tädeilläni tallessa. Minä en vain tiennyt niistä.

Kirjeenvaihdosta ovat säilyneet vain Taunon kesällä ja syksyllä 1941 isälleen ja äidilleen kirjoittamat kirjeet. Kirjeiden perusteella tarkentuu kuva Taunosta: huolehtiva, vastuullinen, rauhallinen ja hyvin isänmaallinen.

Evakossa olevalle äidilleen Tauno kirjoittaa heinäkuussa: ”Mutta ei pidä ajatella liikaa kohtaloaan, sillä se ei tee hyvää. Ainahan ihmisellä on vastoinkäymisiä, mutta täytyy ajatella vaan, että ne ovat sallittuja. Ja kohtahan pääsemme taas kaikki kotiin ja saamme rauhassa jatkaa häiriintynyttä työtämme. Ei tämä kauan kestä.”

Tauno uskoo sodan loppuvan pian, sillä tällä kertaa suomalaiset antaisivat itänaapurille kunnolla selkään.

Taistelut Tauno kuittaa toteamalla, että ”olimme muutama päivä pitämässä ryssiä kurissa” ja että ”toisinaan on kuumat paikat, kun ryssä pistää vastaan epätoivon vimmalla”. Mutta ei hätää, sillä ”ryssä ampuu tavallisesti aina ohi”.

Heinäkuun lopulla Tauno kyselee isältään, onko heinät jo korjattu ja pohtii, että kohta pääsee ruista leikkaamaan. ”Täällä ainakin alkaa ruis muuttua hyvin kirjavaksi.”

Tauno pyytää lähettämään uutisleipää, sokeria, kahvia tai korviketta, voita ja kirjepaperia. Äidilleen hän lähettää rahaa ja toivottaa terveisiä lapsille, siis sisaruksilleen.

Kuolemaa hän ei mainitse kuin muutaman kerran. Äidilleen hän kirjoittaa, että ”ei täällä mitään hätää ole, vaikka joskus hengenmeno onkin täpärällä”.

Elokuun lopussa päivätyssä kirjeessään hän toteaa isälleen, että jo toinen serkku on kuollut rintamalla. ”Sota vaatii uhrinsa. Mutta kaikki uhraukset suoritamme nurkumatta, sillä onhan kysymys Suur-Suomen tulevaisuudesta.”

”Rakas äiti.” Tauno kirjoitti kirjeen perheen evakkopaikkaan kesällä 1941.

”Rakas äiti.” Tauno kirjoitti kirjeen perheen evakkopaikkaan kesällä 1941.

Taunon kantakorttiin on kirjotettu kauniilla käsialalla kaikki taistelut, joihin hän jatkosodassa osallistui.

Taunon kantakorttiin on kirjotettu kauniilla käsialalla kaikki taistelut, joihin hän jatkosodassa osallistui.

Viimeinen katse kotiin

Kun Tauno saapui rintamalta lomille, perheen kuopus, 1940 syntynyt Matti, totesi, että iso-Tauno tulee. Matti muistaa, miten hän pyöri tuvan pöydän alla ja katseli isoveljen suuria sotilassaappaita.

”Kun Tauno tuli kotiin, hän kävi jokaisen sängyn vieressä kuiskut­tamassa, että mie tulin nyt”, Vieno ja Saara kertovat. Tämä on siskoksille rakas muisto; Tauno välitti jokaisesta.

Saara muistaa myös sen, miten Tauno loikoili poikien kammarissa, eikä koskaan ajanut pikkusisaruksia pois.

”Taunolla oli mustakantisia vihkoja, joihin hän ja rintamakaverit olivat piirtäneet ja kirjoittaneet laulunsanoja. Mekin osasimme niitä lauluja: kis-kis kukkulat, on siellä munat sekä makkarat.”

Sota jatkui. Toiveikkuus hiipui. Kauko muistaa, miten Tauno oli sanonut isälleen, että vangiksi hän ei jää. Hänellä oli pistooli ja hän ampuisi itsensä.

Tämä tarina on jäänyt perheeseen elämään: Keväällä 1944 Tauno tuli lomalle. Poislähtöä tehdessään hän totesi, että nyt on niin kovat paikat, ettei hän tiedä, tullaanko sieltä takaisin. Portilla Tauno kääntyi ja katseli pitkään kotiaan ja pihamaata.

Sitten hän kääntyi ja astui matkalle, jolta ei enää palannut.

Portilla Tauno kääntyi ja katseli pitkään kotiaan ja pihamaata. Sitten hän kääntyi ja astui matkalle, jolta ei enää palannut.”

 Kansallis­arkistosta löytyy digitoituna ilmoitus Taunon kuolemasta tai katomisesta.

Kansallis­arkistosta löytyy digitoituna ilmoitus Taunon kuolemasta tai katomisesta.

Sotamies etulinjan tulimyrskyssä

Toukokuussa 1944 linnoitustöissä ollut JR 1 sai määräyksen siirtyä ­Val­keasaareen. Valkeasaaren lohko oli nelisen kilometriä leveä alue ­Karjalan kannaksen eteläosassa noin 20 kilometrin päässä silloisesta ­Leningradista. Alue oli laveaa tasankoa eikä se tarjonnut puita tai mäkiä suojaksi.

Kun JR 1:n miehet näkivät etulinjan, heitä kylmäsi. Hiekka- ja suoperäisessä maassa juoksuhaudat olivat matalia ja hautojen sivuja oli tuettu vitsakimpuilla. Kun miehet yrittivät kaivaa hautoja syvemmiksi, niihin nousi pohjavettä.

”Teuraaksi tultiin”, totesi eräs luutnantti.

JR 1 ehti olla Valkeasaaressa reilut kolme viikkoa, kun helvetti repesi. Puna-armeija aloitti tulimyrskyn varhain aamulla 9. kesäkuuta. Moukarointi jatkui seuraavana päivänä.

Näitä on kutsuttu Suomen sotahistorian mustimmiksi päiviksi. Poikkeuksellisen Valkeasaaren hyökkäyksestä teki se, että puna-armeija keskitti pienelle kaistaleelle niin massiivisen tulivoiman. Valkeasaaren hyökkäyksestä tuli koko jatkosodan käännekohta.

Tuho oli totaalinen. Valkeasaaresta selvinneet veteraanit ovat kuvailleet maan vapisseen kuin horkassa ja kiehuneen kuin rokkapata. Heidän tarinoissaan Valkeasaari oli kaaosta, sekasortoa, pelkoa ja paniikkia mutta myös poikkeuksellista sitkeyttä ja rohkeutta.

Yritän kuvitella mielessäni Taunon viimeisiä hetkiä. Pääosa puhelinlinjoista oli jo katkennut, joten Tauno on ollut tavallistakin kiireisempi. Hän on vienyt viestejä komentopaikan ja etulinjan välillä. Sotakoneiden jylinässä hän on nähnyt korsujen romahtavan, juoksuhautojen pettävän ja miesten silpoutuvan palasiksi.

Mitä hän on ajatellut tai tuntenut? Ehkä ei sittenkään mitään. Hengenvaarassa ihminen toimii vaistonvaraisesti keskittyen vain käsillä olevaan tehtävään, selviytymiseen.

Lopulta jäljelle jäi vain hiljaisuus.

Myöhemmin Taunon isä, minun taatani, kävi kylällä kyselemässä poikansa komppaniakavereilta, tietäisivätkö he, mitä Taunolle tapahtui. Tietoa ei ollut kellään, mutta vaihtoehtoja esitettiin kaksi: joko hän jäi sortuvan korsun alle tai menehtyi viestiä viedessään.

Taunon kohtalo ei ole jättänyt ­sisaruksia rauhaan, vaikka asiasta ei ole suvussa paljon puhuttukaan. Kuvassa Kauko, Vieno ja Saara.

Taunon kohtalo ei ole jättänyt ­sisaruksia rauhaan, vaikka asiasta ei ole suvussa paljon puhuttukaan. Kuvassa Kauko, Vieno ja Saara.

”Isänmaallinen mies, joka taisteli kaiken itselleen rakkaan puolesta”

Kyykistyn Taunon haudalle Lappeenrannan sankarihautausmaalla. Tänne hänet siunattiin poissaolevana, kuten moni kohtalotoverinsa. Talvi- ja jatkosodan taisteluissa kuoli niin paljon sotilaita, että läheskään kaikkia ei pystytty tuomaan rintamalta kotiin. Monien lopullinen kohtalo jäi hämärän peittoon.

Sotavainajia etsitään yhä Venäjältä. Olisiko mahdollista, että Taunokin vielä löytyisi?

Etsiminen Valkeasaaresta on todella vaikeaa, minulle kerrotaan sankarivainajien etsintäryhmä Taipaleesta. Alue jauhautui taistelussa muusiksi. Lisäksi Valkeasaari on nykyään täyteen rakennettu, eikä maanomistajilta hevillä irtoa kaivauslupia. Ja vaikka sinne joskus päästäisiinkin, löytyneiden jäännösten tunnistaminen on liki mahdotonta, jos tuntolevy ei ole säilynyt.

Miten turhaa kaikki oli, ajattelen. Tauno soti parhaimmat vuotensa ja sitten hän kuoli.

”Taunon elämä oli lyhyt, mutta se oli hänelle varmasti hyvin merkityksellinen. Hän oli isänmaallinen mies, joka taisteli kaiken itselleen rakkaan puolesta”, sanoo ystävä, jolle suren Taunon kohtaloa.

Haluan ajatella, että hän on oikeassa, sillä se tuntuu lohduttavalta.

Kevätaurinko valaisee hautausmaan. Silitän Taunon muistokiveä. Se on käteni alla lämmin.

Minulle Tauno-eno on ollut tuntematon. Tämän jutun kirjoittamisen myötä tutustuin häneen. © Mikko Nikkinen

Minulle Tauno-eno on ollut tuntematon. Tämän jutun kirjoittamisen myötä tutustuin häneen. © Mikko Nikkinen

Lähteenä käytetty myös Janne Mäkitalon ja Jukka Vainion kirjoittamaa kirjaa Valkeasaaressa läpimurto sekä Petri Pietiläisen kirjoittamaa kirjaa Yksi rykmentti, sata tarinaa.

X