Suoraan sädehoidosta estradille – näin Tarja-Liisa toipui rintasyövästä

Kun Tarja-Liisa Lindqvist heilautti päätään, tukko hiuksia leijui liikuntasalin lattialle.

Hän oli 64-vuotiaaksi syöpäpotilaaksi hiukan erikoinen tapaus. Leikkauksesta toivuttuaan hän oli jatkanut voimistelutuntien vetämistä, vaikka edessä olivat rankat, kuukausia kestävät sytostaatti- ja sädehoidot.

Jo parin hoitokerran jälkeen tukka alkoi lähteä. Sitä ei Lindqvistillä ollutkaan aivan vähän. Komea letti ulottui alaselkään saakka.

Lindqvistin ollessa pieni tyttönen hänen tukkansa nyrhittiin lyhyeksi – singlattiin, kuten silloin sanottiin. Aina kun parturi tuli kotikäynnille, Lindqvist huusi äidilleen, että isona hän ei ikinä leikkaa hiuksiaan.

Tyttö piti lupauksensa. Työuransa terveydenhoitajana tehnyt naisvoimistelun veteraani opittiin tuntemaan pitkästä ja paksusta tukastaan, joka piti letittää moninkerroin pään ympäri. Vauhdikkaissa liikkeissä hiukset tahtoivat joskus karata valloilleen; itse asiassa puolimetrinen tukka ei ole voimistelijalla kovinkaan kätevä. Lindqvistille ei kuitenkaan tullut mieleenkään leikata kauniita hiuksiaan.

Mutta sinä iltana, kun hän näki hiustukon jumppasalin lattialla, hän meni kotiinsa ja sanoi miehelleen yhden ainoan sanan:

”Sakset.”

Kymmenen tuntia viikossa

Rivitaloasunnon olohuoneessa Helsingin Laajasalossa istuu tyylikäs, lyhyttukkainen nainen. Syöpäleikkauksesta tulee jo yhdeksän vuotta, kyllä siinä ajassa olisi ehtinyt hiukset kasvattaa. Tarja-Liisa Lindqvist on kuitenkin oppinut tykkäämään lyhyistä hiuksistaan.

”Kyllä se on niin pieni juttu sairauden rinnalla, yhdet hiukset sinne tai tänne. Enpä enää pese tukallani jumppasalien lattioita”, Lindqvist naurahtaa.

Lyhyt tukka on kuin ulkoinen merkki sille muutokselle, jonka sairaus toi elämään. Eikä mikä tahansa sairaus vaan se, jonka pelkkää nimeäkin pelätään.

”Syöpä vaikuttaa kaikkeen elämässä. Tulee ihan erilainen ote elämään, erilainen tunne. Olen hirveän onnellinen joka päivä.”

Ei sillä, etteikö Lindqvistillä olisi ollut otetta elämäänsä jo ennen sairastumista. Vuosikymmenien ajan hän oli päivätyönsä ohessa Helsingin Naisvoimistelijoiden kantavia voimia, puheenjohtajakin lähes 20 vuotta.

Johtokunnassa hän toimii edelleen, ja seuran seniorina hän piti puheen Helsingin Naisvoimistelijoiden 110-vuotisjuhlassa 7. marraskuuta.

Puhumiseen Lindqvistin esiintyminen juhlassa ei kuitenkaan jäänyt. Haastattelupäivänä hän oli menossa kolmeksi tunniksi harjoittelemaan yhtä juhlan liikunnallisista ohjelmanumeroista. Siis sitä kolmatta, jossa hän oli mukana vain esiintyjänä. Pari muuta esitystä hän oli suunnitellut itse.

Lindqvist liikkuu 73-vuotiaana edelleen noin kymmenen tuntia viikossa. Hän vetää muun muassa tanssillista voimistelua, voimistelua ikääntyneille sekä kuntojumppaa. Siihen päälle tulevat vielä treenit toisten ohjauksessa.

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Lindqvist on liikkunut siitä asti, kun äiti vei hänet nelivuotiaana Oopperan balettikouluun.

Lapset mukana jumppatunneilla

Mustavalkokuvassa pikkutytöillä on pupunkorvat, ja heitä vaanii taustalla hirmuinen susi. Sudennaamion takana lymyilee näyttelijä Pentti Siimes.

Balettikouluaikoinaan Tarja-Liisa Lindqvist pääsi isoille estradeille 1940–50-luvun tähtien kanssa. Pienen tytön mieleen painui etenkin Prinsessa Ruusunen hienoine asuineen.

Tehtaankadulla asunut Lindqvist kulki parhaimmillaan päivittäin harjoituksiin Aleksanterin teatteriin. Balettikoulussa oppi kärsivällisyyttä: plién kaltaisia perusliikkeitä saatettiin treenata tuntitolkulla.

Helsingin Naisvoimistelijoissa Lindqvist aloitti kymmenvuotiaana. Voimistelu vei lopulta voiton; siinä yhdistyivät monipuolinen liikunta ja estetiikka. Myöhemmin kuvaan tuli muitakin tärkeitä asioita. Lindqvist korostaa naisvoimistelijoiden yhteiskunnallista roolia. Ei ole kyse vain naisurheilusta vaan historiallisessa katsannossa koko naisliikkeestä ja naisten kansalaistoiminnasta.

Monesta seuratoverista tuli liikunnanopettaja, mutta Lindqvist opiskeli terveydenhoitajaksi. Ammatinvalinta on hiukan arvoitus hänelle itselleenkin – se tosin sopi oivallisesti yhteen voimisteluharrastuksen kanssa.

Liikkuminen ei tauonnut siinäkään vaiheessa, kun Lindqvist perusti perheen ja sai kaksi poikaa neljän vuoden välein.

”Mitenköhän mä oikein hoidin työn ja perheen”, hän ihmettelee nyt. ”Siellä ne pojat leikkivät jumppatunneilla salin nurkassa.”

Päivätyönsä Lindqvist teki eri kouluissa Helsingissä, muun muassa Porolahden koulussa Roihuvuoressa, mistä hän jäi eläkkeelle vuonna 2002. Terveyskasvattajana hän opetti tyttöjä tutkimaan rintansa säännöllisesti kerran kuukaudessa.

Syksyllä 2006 hän löysi kyhmyn omasta rinnastaan ja tiesi heti, mistä oli kysymys. Ensimmäinen hänet tutkinut lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, ettei kyseessä ole syöpä. Lindqvist meni toiselle lääkärille, joka totesi kasvaimen.

”Olihan se sokki silti.”

Liikunta oli yksi hoitokeinoista

Pahinta oli odottaminen. Syöpä todettiin syyskuussa, leikkaukseen Tarja-Liisa Lindqvist pääsi vasta joulukuun alussa. Hänen peruskuntonsa oli kuitenkin niin hyvä, että leikkauksen jälkeen hän oli pian taas vetämässä voimistelutunteja.

Motivaatiota piti yllä myös seuraavan kesän Gymnaestrada, kansainvälinen neljän vuoden välein järjestettävä voimistelutapahtuma, johon Lindqvist on osallistunut vuodesta 1961 lähtien. Tapahtumaan harjoiteltiin koko talven ajan, myös muualla Suomessa. Sytostaattihoitojen lomassa Lindqvist matkusti Vaasaan ja Kokkolaan treenaamaan nuorten naisten kanssa.

Sytostaattien jälkeen olivat vuorossa päivittäiset sädehoidot. Viimeisen sädehoidon jälkeen Lindqvist lensi jo seuraavana päivänä Itävaltaan, missä voimistelutapahtuma pidettiin kesällä 2007.

Itävallassa otetussa kuvassa Lindqvist hymyilee ryhmän keskellä vaaleanpunaisessa esiintymisasussaan, peruukki päässä.

”Kyllä liikunta oli minulle yksi hoitokeinoista, ilman muuta.”

Vaikka leikkausta joutui odottamaan, syöpäpoliklinikan hoidosta Lindqvistillä on vain hyvää sanottavaa. Hän on huolissaan terveydenhuollon menoleikkauksista.

”Se on kauhea juttu. Miten käy, kun syövät kuitenkin vain lisääntyvät?”

Voimistelutovereita ei jätetä

Kun Tarja-Liisa Lindqvist nousi puhujanpönttöön Helsingin Naisvoimistelijoiden 110-vuotisjuhlassa Malmitalolla, yleisön joukossa oli ainakin kaksi erityisen tarkkaavaista pientä ihailijaa.

Voimistelu ei nimittäin ole ainoa asia, joka saa Lindqvistin silmät suorastaan tuikkimaan. Toinen on 8- ja 9-vuotiaat pojantyttäret.

”Voi, ne ovat niin liikunnallisia! Mä olin juuri katsomassa niiden hiphop-tuntia. Tytöt pelaavat tennistä ja jalkapalloa ja ovat mestareita uimaan.”

Lasten ja etenkin tyttöjen liikunta on ollut naisvoimistelijoiden erityisen huomion kohteena seuran alkuajoista lähtien. Mutta aina on huomioitu myös iäkkäät liikkujat, ja heidän aktivoimisensa on Lindqvistille sydämen asia. Hän vetää iäkkäiden ryhmiä ja on ollut mukana erilaisissa projekteissa, kuten Voimisteluliiton Ikiliikkeessä. Viimeisin aluevaltaus on liikuntahetki Helsingin Kymppikirjastossa.

”Pitäisi tavoittaa ne ikäihmiset, jotka eivät harrasta mitään liikuntaa. Liikunta ei mene koskaan hukkaan, kroppa muistaa sen kyllä. Minäkin olisin muuten sängynpohjalla.”

Mutta naisvoimistelijat eivät jätä toisiaan silloinkaan, kun tulee vastaan raja, jonka takana on aika vain levätä. Iäkkäiden voimistelijoiden kiltaan kuuluu viitisenkymmentä jäsentä, ja vanhimpia käydään tapaamassa vaikka kotona asti.

”Me pidetään huolta sittenkin, kun ihminen ei enää jaksa jumpata.”

Haastattelun jälkeen Tarja-Liisa Lindqvist vaihtaa hameen housuihin ja heilauttaa repun selkäänsä ehtiäkseen treeneihin, jotka ovat tällä kertaa Katajanokalla.

Lindqvistin lähtöpuuhia seuratessa tulee uudelleen mieleen hänen kuvauksensa naisvoimistelun hienoudesta ja kauneudesta:

”Pitää näkyä, että on kivaa. Ja aina liike jatkuu.”