Surun murtama suurperhe: Teemusta, 46, tuli leski ja seitsemän lapsen yksinhuoltaja

Teemu Väänäsestä, 46, tuli vajaa vuosi sitten yhtäkkiä leski ja seitsemän lapsen yksinhuoltaja. Surun murtama suurperhe on kiitollinen tuesta, jota on tullut tutuilta ja tuntemattomilta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Väänästen kotona muistellaan äitiä usein. Kuvassa nuorimmainen Miklas ja Teemu Väänänen. © Matias Honkamaa

Teemu Väänäsestä, 46, tuli vajaa vuosi sitten yhtäkkiä leski ja seitsemän lapsen yksinhuoltaja. Surun murtama suurperhe on kiitollinen tuesta, jota on tullut tutuilta ja tuntemattomilta.
(Päivitetty: )
Teksti: Janne Laitinen

Se viikko oli sateinen, mutta Väänästen perheessä elettiin aurinkoisissa, odottavissa tunnelmissa.

Oli heinäkuu 2020. Viikonloppuna vietettäisiin Minjan, perheen kolmanneksi vanhimman lapsen, rippijuhlia. Seuraavalla viikolla tehtäisiin lomareissu rannikolle.

Täytekakku oli leivottu, juhlavaatteet katsottu, asuntovaunu hankittu.

Teemu Väänänen tuli töistä kotiin vasta illansuussa – hänellä on nuohousfirma, ja yksityisyrittäjänä hän paiski pitkää päivää voidakseen pitää kesälomaa.

Koko perhe oli kotona. Seitsemän lasta ja Satu. Lapset olivat 5–18-vuotiaita, Satu oli kotiäitinä.

Satu oli siivoamassa, kun hän sanoi tuntevansa selässään pistävää kipua. Hermopinne, hän arveli. Teemu laittoi vaimolleen kipugeeliä.

Kun kipu yltyi, ja Satu alkoi voida pahoin, Teemu soitti ambulanssin.

Apua odotellessa Sadun vointi heikkeni, ja hän menetti välillä tajuntansa. Teemu komensi lapset huoneisiinsa.

Avun saannissa kesti, sillä navigaattori ohjasi yksikön ensin väärään paikkaan. Väänäset asuvat maaseudulla Varpaisjärvellä Savossa.

Kun Satua nostettiin ambulanssiin, hän muistutti Teemua seuraavana päivänä erääntyvästä laskusta.

Ne jäivät hänen viimeisiksi sanoiksi miehelleen.

Satu Väänänen menehtyi äkillisesti 37-vuotiaana. Perhettä kohtasi suuri suru. © Matias Honkamaa

Satu Väänänen menehtyi äkillisesti 37-vuotiaana. © Matias Honkamaa

Soitto sairaalasta kuin painajaisunta

Soitto sairaalasta tuli puolenyön jälkeen perjantaina. Teemu oli jäänyt lasten kanssa kotiin odottamaan. Nuorimmat oli viety mummolaan.

Oletteko te Satu Väänäsen puoliso

Jotenkin Teemu tiesi heti, mitä lääkäri sanoisi.

Satu oli menehtynyt Kuopion yliopistollisessa sairaalassa hieman keskiyön jälkeen perjantaina.

Teemusta tuntui kuin matto olisi vetäisty jalkojen alta.

”Se oli murskaava tieto. Ymmärsin kyllä, mitä minulle kerrottiin, mutta ei sitä silloin vielä sisäistänyt”, hän kertoo.

Kuolinsyyksi paljastui aortan repeämä. Satu oli kuollessaan vain 37-vuotias. Teemu on nyt 46.

Järkytyksestään huolimatta Teemu piti itsensä koossa. Suru ei saanut yliotetta, koska hänen oli huolehdittava pariskunnan seitsemästä yhteisestä lapsesta.

Kerrottava heille, ettei heidän äitinsä tulisi enää sairaalasta kotiin.

Myöhemmin samana päivänä sairaalan kappelissa Teemu alkoi vasta tajuta itse, mitä oli tapahtunut.

”Siinä se konkretisoitui. Että tämä on totta vaikka tuntuukin painajaiselta.”

Perhe päätti, että tyttären rippijuhlaa ei peruta. Se pidettiin lähimpien omaisten kesken.

Teemu pukeutui pukuun, jonka hänen vaimonsa oli silittänyt ja ripustanut valmiiksi henkariin.

Väänästen perheessä kaikki osallistuvat kotitöihin, vaikka suru painaakin. © Matias Honkamaa

Väänästen perheessä kaikki osallistuvat kotitöihin. © Matias Honkamaa

Teemu lähti Savosta sotatantereelle

Väänäset ehtivät olla yhdessä kaksikymmentä vuotta, naimisissa kuusitoista.

Teemu muistaa ensitapaamisen hyvin. Paikallinen nuoriso juhli koulujen päättäjäisiä urheilukentän hiekkaharjulla.

Parikymppinen Väänänen iski silmänsä nuoreen pitkätukkaiseen neitokaiseen, joka oli kotoisin samalta seudulta. Juteltiin ja vaihdettiin suudelma, ja tyttö jäi mieleen.

Sitten Väänänen lähti rauhanturvaajaksi. Hän oli hakenut kriisinhallintatehtäviin ja sai komennuksen Makedoniaan entiseen Jugoslaviaan.

Aluksi Teemu ja Satu kirjoittivat toisilleen kirjeitä, mutta ajan kuluessa yhteydenpito hiipui. Väänäsen reissu jatkui Kosovoon ja kesti lopulta yli kaksi vuotta.

Komennuksen päätyttyä Väänänen jäi Makedoniaan Suomen punaisen ristin työntekijänä. Hän teki sähkötöitä pakolaisleireillä, joissa oli Kosovon albaanipakolaisia.

Matka jatkui vielä rajan taakse Kosovoon toiseen kriisinhallintatehtävään. Serbit ja albaanit kävivät veristä sotaa, jossa siviiliväestökään ei säästynyt raakuuksilta.

Saadakseen ajatuksensa niistä pois Väänänen ajatteli kotikyläänsä. Ja tyttöä, jonka kanssa hän oli ollut kirjeenvaihdossa.

Pari halusi paljon lapsia

Kotiutumisensa lähestyessä Teemu soitti Sadulle. Tämä oli muuttanut Iisalmeen.

He tapasivat, kun Teemu pääsi Suomeen lomalle. Hän marssi sotilaspuku päällä kukkakauppaan ja sieltä ruusukimpun kanssa Sadun luokse. Se oli menoa.

Kotiutumisen jälkeen syksyllä 2000 kotiseutu tuntui aluksi vieraalta. Kosovon kokemukset tulivat uniin.

”Emäntä rauhoitti minua. Hänelle ja kavereilleni pystyin juttelemaan niistä asioista.”

Nuoripari päätti perustaa perheen. Esikoinen syntyi vuonna 2002, ja häiden aikaan perheeseen odotettiin jo kolmatta lasta.

Suurperhe ei ollut Teemun mukaan suunniteltu juttu, se vain tuntui luonnolliselta. Kummallakaan ei ollut taustalla uskonnollista vakaumusta.

”Halusin ympärilleni iloa ja elämää. Se meni vähän niin kuin isovanhemmillamme sotien jälkeen: rakennetaan talot ja perustetaan isot perheet.”

Kaksikerroksinen hirsitalo valmistui Varpaisjärvelle kymmenisen vuotta sitten. Pariskunta suunnitteli ja rakensi talon lähes alusta loppuun itse.

Suru muutti isän roolia

Nyt talossa eletään erilaista arkea. Äidille kuuluneet vastuut kotitöistä on jaettu tasapuolisesti perheen kesken.

Lapsista kuusi on vielä alaikäisiä. Suurperheen arjen pyörittäminen yksinhuoltajana kuulostaa lähes ylivoimaiselta tehtävältä.

Arkirutiinien sujuminen on ollut kuitenkin kaiken muun rinnalla pieni murhe.

Siivous- ja tiskivuoroista sopiminen on helppoa. Vaikeampaa on käsitellä menetystä ja ikävää. Suru on asia, jonka jokainen perheessä kokee omalla tavallaan.

Teemu tekee nyt lyhyempää työpäivää ja kertoo opetelleensa uudenlaisen roolin perheen päänä.

”Roolijako oli meillä sellainen, että äidiltä sai lohtua ja minä pidin kuria. On pitänyt vähän pehmetä.”

Hän sanoo laittaneensa etusijalle lapset ja kodin.

”Tärkeintä on, että heillä on katto pään päällä ja ruokaa pöydässä, ja että he voivat hyvin.”

Äidin kangaspuille varattu huone muutettiin biljardi­saliksi. Teemu pelaa Mikun kanssa. © Matias Honkamaa

Äidin kangaspuille varattu huone muutettiin biljardi­saliksi. Teemu pelaa Mikun kanssa. © Matias Honkamaa

Kylä tuli perheen avuksi

Puolison äkillinen poismeno oli myös taloudellinen shokki.

Perusterveen Sadun kuolema oli odottamaton. Ilmeisesti aortassa, sydämestä alkavassa suuressa valtimossa, oli heikko kohta tai pullistuma. Perinnöllistä syytä tapahtuneelle ei löytynyt.

Väänästen talosta puolet oli Sadun nimissä, eikä pariskunnalla ollut asuntolainalleen takaisinmaksuturvaa puolison äkillisen vammautumisen tai menehtymisen varalta.

Teemulla sen sijaan oli henkivakuutus hänen riskialttiin työnsä takia.

”Tästä joskus juteltiin, että mitä jos toinen meistä joskus kuolee. Mutta ei marssijärjestystä näköjään voi tietää.”

Asuntovelka jäi kokonaan Teemun vastuulle. Sadun osuus omaisuudesta siirtyi lapsille.

Kun suru-uutinen levisi naapurien ja sukulaisten tietoon, perhe alkoi saada tukea tutuilta ja tuntemattomilta.

Järjestettiin rahankeräys, jonka avulla katettiin hautajaiskulut. Paikallinen kiviveistämö lahjoitti hautakiven ja kaiverrukset.

Kunta tarjosi kodinhoitoapua, järjestöt lahjakortteja.

Kyläläiset keräsivät perheelle marjat pakastimeen.

Teemu otti avun kiitollisena vastaan, mutta kodinhoidosta perhe halusi huolehtia omin voimin.

”Kaikki olivat sitä mieltä, että siivotaan itse. Ehkä se hitsasi perhettä vielä enemmän yhteen.”

Naurua ja kyyneliä

Surutyössä lasten tukena ovat olleet koulukuraattorit sekä psykiatrisena sairaanhoitajana työskentelevä perhetuttu, joka järjesti lapsille keskusteluapua.

Teemu sanoo, että tärkein apu on ollut sukulaisten tukiverkko.

”Se on nyt kultaakin kalliimpi. En tiedä, miten tästä selvittäisiin, jos asuttaisiin satojen kilometrien päässä kotiseudulta.”

Kotona saa jutella äidistä aina, kun siltä tuntuu. Ja itkeä silloin kun itkettää.

Teemu kertoo, että lapset voivat olosuhteisiin nähden hyvin. Koulunkäynti ei ole kärsinyt eikä ilo kadonnut elämästä.

Keväällä pihalle koottiin tuttuun tapaan trampoliini.

”Samanlaista riehakasta loikkimista se oli kuin ennenkin. Nuorimmat tuntuvat toipuvan parhaiten, heillä on niin paljon edessäpäin.”

Perheen kuopus Miklas aloittaa syksyllä esikoulun. Viime vuonna poika itki pitkän aikaa itsensä uneen iltaisin.

Äskettäin Teemu oli lukemassa pojalleen iltasatua, kun tämä paukautti isälleen, että hänen pitäisi ”mennä naisiin”.

Tästä kertoessaan Teemua naurattaa. Se on vastapainoa kyynelille, jotka aika ajoin kihoavat silmiin haastattelun aikana.

Miten Teemun oma surutyö on sujunut?

Hän kertoo tekevänsä sitä suomalaismiehelle ominaisella tavalla: yksin hiljaisuudessa ja joskus ystävien seurassa, esimerkiksi saunan lauteilla. Ammattiapua hän ei koe tarvinneensa.

Teemu ja pojat vierailevat Varpaisjärven hautaus­maalla. © Matias Honkamaa

Teemu ja pojat vierailevat Varpaisjärven hautaus­maalla. © Matias Honkamaa

Vaimo ilmestyi unessa

Sanotaan, että suru laihduttaa. Teemu on pudottanut viime kesästä 25 kiloa. Hän liikkuu enemmän ja syö terveellisemmin.

”Rommirusinajäätelöä meni ennen litra tai kaksi viikossa, mutta ei enää. Meetvurstin vaihdoin kalkkunaan.”

Sadun kuoleman jälkeen Teemu nukkui kuukauden ajan huonosti ja näkemättä unia vaimostaan. Valveilla suru takoi päätä ”kuin pajavasara”.

Kunnes yhtenä yönä elokuussa Teemu näki unen, jossa Satu tuli hänen luokseen. Uni tuntui todelta, elävältä.

”Hän sanoi, että hänellä on kaikki hyvin. Hän kehotti meitä jatkamaan elämäämme eteenpäin, vaikka ikävä on kova.”

Teemu ei pidä itseään erityisen uskonnollisena miehenä, mutta sen unen näh­tyään hän rukoili.

Siitä lähtien Teemu on nukkunut yönsä rauhassa.

Lue myös: Maria Kuusiluoma menetti vanhempansa jo kolmikymppisenä: ”Minulle jäi vain isoveljeni”

X