Taavi Törmälehto sai Mannerheim-ristin, mutta istui sodan jälkeen taposta vankilassa – Pikkuveli jäi sankarin varjoon ja kuoli alokasleirillä

Jaa artikkeliTilaa Seura
Taavi Törmälehto vuonna 2001.
Taavi Törmälehto julkaisi sotakokemuksistaan ja poikavuosien seikkailuistaan kertovan kirjan nimeltä Marskin ritarin tilitys vuonna 2001. © Jussi Nukari/Lehtikuva
Taavi Törmälehto oli Mannerheim-ristin ritarina juhlittu sotasankari. Terhi Törmälehto kirjoitti isoisästään romaanin, joka nostaa esiin myös sankaruuden varjot.

Taavi Törmälehto istui sodan jälkeen vankilassa siitä, mistä hänet oli aiemmin Mannerheim-ristillä palkittu – tappamisesta. Ansioristi jätti myös varjoonsa pikkuveljen, joka ei palannut sankarina kotiin.

Taavi Törmälehto karkasi talvisotaan vapaaehtoisena

Kun ei vielä ollut sotaa, oli kaksi veljestä, jotka tekivät melkein kaiken yhdessä.

Poikaikäisinä Taavi ja Veikko seikkailivat kaksistaan kotimetsissään Haapavedellä. He saivat koiranpennun, jonka kouluttivat metsästyskaveriksi, ja poimivat puolukoita voidakseen ostaa kunnon haulikon.

Taavi Törmälehto oli Mannerheim-ristin ritari. Hänen pikkuveljensä Veikko kuoli alokasleirillä.

Taavi Törmälehto ja pikkuveli Veikko kasvoivat ison sisarusparven keskimmäisinä Haapavedellä.

He olivat ison sisarusparven keskeltä mutta niin läheisiä, että nukkuivat yönsäkin vierekkäin.

Taavi oli veljeksistä vanhempi, määrätietoinen ja lujatahtoinen. Kun talvisota syttyi, 17-vuotias Taavi karkasi sotaan vapaaehtoisena. Heti jatkosodan alussa hän sai Mannerheim-ristin.

Kolme vuotta nuorempi Veikko joutui alokasleirille jatkosodan viimeisenä vuonna. Hän kuoli leirillä ennen kuin ehti rintamalle, eikä perhe saanut laskea häntä sankarihautaan.

Vuosikymmeniä myöhemmin Taavi Törmälehto oli yksi pitkäikäisimmistä Mannerheim-ristin ritareista, ja hän sai juhlia itsenäisyyspäivinä Linnassa kunniavieraana. Mutta kun hän saneli muistelmiaan, hän ei tyytynyt vain kertaamaan sodan sankaritekojaan.

Hän halusi ensin muistella poikavuosiaan Haapaveden metsissä: talvisia hiihtoretkiä, kun varpaita paleli, kesäisiä uinteja Pyhäjoessa, koiranpennun edesottamuksia.

Ja pikkuveljeä, josta edes kuolema ei tehnyt sankaria.

Pyhä sankaruus, johon surmatyö ei sopinut

Kyllähän sun joskus pitää tuosta kirjoittaa, kustannustoimittaja sanoi.

Terhi Törmälehto oli juuri julkaissut kiitetyn esikoisromaaninsa Vaikka vuoret järkkyisivät, kun hän kertoi kustannustoimittajalleen isoisästään.

Taavi Törmälehto oli kirjailija Terhi Törmälehdon isoisä.

Terhi Törmälehto tarttui isoisänsä sankaritarinaan ja kirjoitti romaanin nimeltä Taavi. © Arto Wiikari

Isoisä Taavi Törmälehto oli suuri sotasankari, Mannerheim-ristin ritari. Mutta hänen sodanjälkeisissä vaiheissaan oli vaiettu, synkkä tahra: Törmälehto syyllistyi tappoon Ruotsissa 1960-luvulla.

Kustannustoimittajan lausahdus sai kirjailijan tajuamaan, ettei hän voisi kiertää aihetta. Hän ei kuitenkaan halunnut ensisijaisesti kirjoittaa sodasta vaan sankaruudesta.

”Varsinkin sotasankaruus on jotakin pyhää ja koskematonta. Se kiinnosti minua jo nuorena, millä tavalla siitä puhutaan ja millä tavalla ei”, Törmälehto sanoo.

Taavi Törmälehtoon (1922–2007) ei koskaan julkisuudessa liitetty hänen sodanjälkeistä surmatyötään. Se ei sopinut Mannerheim-ristin ritarin tarinaan. Terhi Törmälehtokaan ei halua tapolla mässäillä, mutta häntä kiinnostaa se totaalinen vaikeneminen, joka ympäröi asiaa.

”Vaarista on tehty hirveän monta lehtijuttua, ja on vaikka kuinka monta matrikkelia ritareista, joissa heidän myöhemmät vaiheet on referoitu, eikä missään ole siitä sanaakaan.”

Päätettyään kirjoittaa toisen romaaninsa Taavi-vaaristaan Törmälehto luki tämän muistelmat. Niiden alkulehdillä, itse asiassa jo ensimmäisessä virkkeessä, tuli vastaan hahmo, josta Törmälehto ei ollut kuullutkaan.

Vaarilla oli ollut Veikko-niminen veli, jonka kanssa tehdyistä seikkailuista vaari kertoo idyllisesti ja kauniisti monen kymmenen sivun verran. Sen jälkeen veljestä löytyy kirjassa vain maininta toukokuulta 1944: — sain kutsun saattamaan hautaan nuorempaa veljeäni.

”Se oli jyrkkä kontrasti, kun ensin kerrottiin niin tarkkaan ja läheisesti. Sitten kun aloin haastatella sukulaisia, niin kävi ilmi aika nopeasti, että kukaan ei oikein tiennyt, mihin Veikko tarkalleen ottaen kuoli.”

Terhi Törmälehto päätti ottaa siitä selvää.

”Kuoli nautittuaan liikaa pontikkaa”

Sukulaisten keskuudessa Veikko Törmälehdon viime hetkistä liikkui erilaisia versioita. Kuolinsyynä pidettiin itsemurhaa tai paleltumista metsässä, ja esiintyi myös tarinaa, jonka mukaan Veikko olisi paennut alokasleiriltä ja saanut siitä rangaistuksen.

Lisäksi Taavi oli ilmeisesti sodan jälkeen kuullut joltakulta Veikon kanssa Oulussa samalla alokasleirillä olleelta, että Veikkoa olisi simputettu ja kiusattu siksi, että hänen veljensä oli kuuluisa sotasankari.

Sekä Taavi että Veikko on haudattu Haapavedelle. Taavilla on iso oma paasi sankarihaudan vieressä, Veikko lepää toisella hautausmaalla. Terhi Törmälehto kävi kirjaa kirjoittaessaan katsomassa Veikon hautakiveä, jossa kuolinpäiväksi on merkitty 26.3.1944.

Nähdessään myöhemmin Veikon kantakortin Terhi yllättyi. Siinä kuolinpäiväksi on kirjattu 27. maaliskuuta, joka on Taavi Törmälehdon syntymäpäivä.

Oliko Veikko todellisuudessa kuollut sankariveljensä syntymäpäivänä?

”Jos oikea päivä on se Taavin syntymäpäivä, ja jos se oli itsemurha, onko se ollut tietoista? Ja onko Taavi tiennyt sen? Jos on tiennyt, hän on joutunut sen ajatuksen kanssa elämään.”

Kantakortissa kuolinsyyksi on merkitty ”muu kuin vihollistoiminnasta johtuva”. Jalkaväenkoulutuskeskus 15:n sotapäiväkirjasta Terhi Törmälehto lopulta löysi sen ainoan tarkemman tiedon, joka Veikon kuolemasta on saatavilla.

Päiväkirjaan on edelliselle sivulle kirjoitettu samalla kauniilla käsialalla, että sotamiehille järjestetyssä elokuvanäytöksessä on katseltu Robin Hood. Maaliskuun 27. päivän kohdalla Veikon kuolema on vain yksi päivän tapahtumista upseereille maksetun pukurahan ja asetarkastuksen välissä.

Stm. Veikko Törmälehto kuoli ollessaan lomautettuna Rauma-Raahe Oy:n käyttöön Vihantiin nautittuaan liikaa pontikkaa.

Taavi Törmälehto oli Mannerheim-ristin ritari. Hänen pikkuveljensä Veikko Törmälehto kuoli alokasleirillä.

Jalkaväenkoulutuskeskus 15:n sotapäiväkirjassa Veikko Törmälehdon kuolemasta kerrotaan niukasti. © Kansallisarkisto

Kuollessaan Veikko oli siis ollut metsäyhtiön hommissa ja juonut liikaa. Se ei kuitenkaan ole mikään kuolinsyy. Oliko hän saanut alkoholimyrkytyksen? Paleltunut kännissä hankeen? Vai saiko hän vain pontikan voimalla tehtyä sen, mitä oli halunnut?

Koko totuutta siitä, mitä Veikolle Vihannin metsissä tapahtui, ei voi saada enää selville. Joku jossain joka tapauksessa päätti, ettei Veikko kuulu sankarihautaan, jonne pääsääntöisesti haudattiin myös kaikki alokasleireillä kuolleet.

Siksi Terhi Törmälehto uskoo, että todennäköisin kuolinsyy on itsemurha.

Itsemurhia tapahtui alokasleireillä suhteellisen paljon juuri keväällä 1944. Inhimillistä pahoinvointia haluttiin sodan aikana selittää sukurasituksella tai epäonnistumisella.

”Mitä tahansa siinä sitten oli tapahtunutkin, vastuu oli haluttu laittaa hänelle itselleen.”

Sukulaisille on jäänyt Veikosta se käsitys, että hän oli herkkä poika.

Aivan toista maata kuin isoveljensä, joka jatkosodassa ensi töikseen valtasi yksin vihollisen panssarintorjuntatykin.

”Kasvoi aikuiseksi mielipuolisessa systeemissä”

Ennen Taavi-romaaninsa kirjoittamista Terhi Törmälehto ajatteli, että on enemmän tai vähemmän sattumaa, kenestä tulee sodassa sankari. Sankaruudesta tavataan myös puhua siten, että ansiomitalit oikeasti kuuluisivat kaikille.

”Mutta aika nopeasti käykin ilmi, kun alkaa lukea ja haastatella, että ei se ihan niin menekään”, Törmälehto sanoo. ”On ollut yksi merkittävä asia tajuta, että oma vaari oli selkeästi siitä suuresta joukosta poikkeava tapaus. Se ei ole ollut millään lailla sattumaa. Ei keskiverto ihminen sillä tavalla toimi.”

Taavi Törmälehto sai Mannerheim-ristin marraskuussa 1941, ritareista toiseksi nuorimpana. Hän haavoittui ainakin kolmesti mutta meni aina takaisin rintamalle, vaikka olisi voinut varmasti hakeutua helpompiin asemiin sodan loppuvuosina.

Pienellä kotipaikkakunnallaan Taavi oli ihailtu sankari, josta puhuivat kaikki. Veikollekin oli kuulopuheiden mukaan sanottu alokasleirillä, että kyllä hänen pitää jaksaa, kun velikin jaksaa. Taavin sankaruus on varmasti asettanut pikkuveljelle paineita, oli hän herkkä tai ei.

Mutta vaikka Taavi sai nauttia suosiosta ja kunniasta niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin, sillä oli hintansa.

Tehokas tappaminen teki hänestä sankarin, mutta teki se hänelle jotain muutakin.

”Taavi meni sotaan niin nuorena, että se varmaan muokkasi häntä ihmisenä. Hän pystyi tietoisesti tappamaan, ampumaan kohti ja menemään lähelle. Hän kasvoi aikuiseksi sitä tehden ja ollen siinä täysin mielipuolisessa systeemissä ja järisyttävässä tilanteessa.”

Se, että Taavi päätyy rauhanaikana tappamaan ihmisen, liittyy Törmälehdon mielestä sotaan ja sankaruuteen.

Taavin tarina ei ole kokonainen, jos siitä jätetään pois eräs heinäkuinen päivä Göteborgissa.

”Toisesta tuli sankari, toiselta sota vei kaiken”

Kun tappaa ruotsalaisen kadulla, seuraa suuri hiljaisuus, Terhi Törmälehto kirjoittaa Taavi-romaanissaan.

Pappi ei tule lohduttamaan, jos kadut. Jos olet apea tai poissa tolaltasi, siitä ei välity tietoa päämajaan.

Taavi Törmälehto puukotti ruotsalaismiehen heinäkuussa 1967 Göteborgissa, missä hän työskenteli telakalla avioeronsa jälkeen. Kyseessä oli satunnainen kohtaaminen puistossa, jossa joku aloitti tappelun. Taavi istui tuomionsa miestaposta pääosin Sörnäisten vankilassa.

Terhi Törmälehto sai vasta aikuisena kuulla, että Taavi-vaari ei ollut vain sotasankari vaan myös tuomittu taposta. Hän ei tiedä, mitä isoisä ajatteli veriteostaan myöhemmin.

Siitä ei puhuttu, kuten ei Veikostakaan.

Sen verran Taavi oli joskus sanonut, että ”minun paras kaveri kuoli eikä pappi haudannut kirkkomaahan”. Sillä hän lienee tarkoittanut Veikkoa, joka ei päässyt sankarihautaan, joskin kirkkomaahan sentään.

Vaikka Törmälehto lähti kirjoittamaan romaania Taavista, siitä tuli myös kertomus veljeksistä, jotka olivat erilaisia ja jotka sota lopulta erotti toisistaan kaikin tavoin.

”Toisesta tuli sankari ja toiselta sota vei kaiken, koko elämän, koko tulevaisuuden. Se teki hänestä vainajan mutta myös vei sen, ettei häntä muisteta. Siinä on jotain niin kipeää”, Terhi Törmälehto sanoo.

Mutta yksi sentään muisti niin kauan kuin eli. Muistelmiensa perusteella Taavi Törmälehto ei koskaan unohtanut pikkuveljeä, vaan päinvastoin vaali mielessään tämän lyhyttä elämää.

Muistoissaan isoveli saattoi kerta toisensa jälkeen kulkea yhdessä ne samat metsäpolut, uida pikkuveljen kanssa Pyhäjoen yli yhä uudelleen, opettaa koiranpennun taas seuraamaan jälkiä.

Yhä uudelleen kuulla pimeässä pikkuveljen kuiskaukset peiton alla.

 

Kursivoidut kohdat Terhi Törmälehdon romaanista Taavi (Otava, 2021), Taavi Törmälehdon muistelmista Marskin ritarin tilitys (Marktar Oy, 2001), sekä Jalkaväenkoulutuskeskus 15:n sotapäiväkirjasta (Kansallisarkiston digitaaliarkisto).

Lue myös: Taavi Törmälehto: ”Rististä en kertonut kenellekään”

X