Mikko sai aivovamman rajussa kolarissa: ”Mun elämä oli nollapisteessä”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Auton takapenkillä istunut Mikko Kähkönen lensi autosta ulos ja löi päänsä. © Laura Vesa/Otavamedia
Mikko Kähkönen loukkaantui rajussa autokolarissa 16-vuotiaana. Aivovamma vei mahdollisuudet opiskeluun, mutta tilalle löytyi toisenlainen tehtävä.

Pojan pään ympärillä on kääre, ja kasvot ovat selvästi turvonneet. Suuhun menee yksi letku ja nenään toinen. Sairaalavuoteen ympärillä seisoo vakavia nuoria miehiä. He ovat kaikki pojan veljiä.

Kun Mikko Kähkönen katsoo kymmenen vuotta sitten hänestä itsestään kuvattua videota, hänen tekee edelleen mieli huutaa: ”Katsokaa, mitä kauheaa tuolle on käynyt!”

Hänen käy vuoteessa makaavaa poikaa sääliksi. Tavallaan se ei ole itsesääliä, sillä letkuihin kiinnitetty potilas on hänelle kuin joku toinen ihminen.

”En tiedä kuka se on, mutta minä se en ole.”

Syksyllä 2006 Mikko Kähkönen oli tavallinen 16-vuotias lukion ekaluokkalainen Tampereen kupeesta Pirkkalasta. Hän oli nopea konekirjoituksessa ja tykkäsi Ilkka Remeksen kirjoista.

Syyslomalla Kähkönen lähti käymään Muuramessa, missä hänellä oli tyttöystävä ja muitakin kavereita. Keskiviikkoaamuna 18. lokakuuta hän lähti kavereidensa kanssa Jyväskylään vaihtamaan kaverin autoon talvirenkaita. Syksy oli jo pitkällä, auton ikkunat huurteessa.

Matkalla auto ajautui ohituskaistalta vastaantulevien kaistalle ja törmäsi takakulma edellä vastaan tulleeseen autoon. Takapenkillä istunut Kähkönen lensi ulos autosta, löi päänsä ja sai vaikean aivovamman.

Hänen tilansa oli niin vakava, että Kähkösen perhe lähti kiireesti tilataksilla Kuopion keskussairaalaan, jonne hänet oli kuljetettu helikopterilla. Sairaalan viesti oli, että vanhempien ja sisarusten pitäisi tulla heti, jos he haluaisivat vielä nähdä Mikon hengissä.

Perille päästyään omaiset kuulivat suruviestin: Mikon kaveri, onnettomuusauton 18-vuotias kuljettaja, oli menehtynyt saamiinsa vammoihin. Mikon perhekin valmistautui pahimpaan.

Mikko kuitenkin selvisi kriittisten hetkien yli. Hänen toipumisensa oli kuitenkin vielä täysi arvoitus.

Perhe puhui pojan elämään

”Bensa haisee, tulee kohti.”

Ne olivat Mikko Kähkösen ensimmäiset sanat, kun hän heräsi kuukauden koomasta autokolarin jälkeen. Häntä oli pidetty tajuttomuudessa, jotta rajun iskun saaneet aivot saisivat levätä.

Seuraavaksi Kähkönen jo tiedustelikin, oliko luokanvalvojalle ilmoitettu asiasta, ja onko hänellä mahdollisesti jotakin läksyjä.

Lukiokurssien sijasta Kähkönen opiskeli seuraavat kuukaudet ihan muita asioita.

Tajuttomuudesta herättyään hän siirtyi teho-osastolta vuodeosastolle Pirkkalaan, missä toipui vielä toisen kuukauden. Jouluksi hän pääsi kotiin. Se oli iso juhlahetki, vaikka Kähkönen olikin varjoksi laihtunut, tarvitsi liikkumiseen taluttajia ja sanat olivat vielä puheesta hukassa.

Lukio-opintoja Kähkönen jatkoi jo seuraavana syksynä, mitä voi pitää pienenä ihmeenä. Jälkeenpäin hän on ajatellut palanneensa kouluun ehkä liian aikaisin.

”Mun elämä oli ihan nollapisteessä. Käveleminen ja osin puhuminenkin piti opetella uudestaan.”

Hän kiittää nopeasta toipumisestaan erityisesti vanhempiaan ja sisaruksiaan.

”Mulla on todella arvokas perhe”, Kähkönen sanoo vakavana. ”Se puhui tämän pojan takaisin elämään.”

Tajuttomuuden aikana Kähkösen vuoteen ääressä nimittäin oltiin paljon äänessä. Kähkönen pitää tärkeänä myös sitä, miten muut perheenjäsenet ovat jaksaneet ymmärtää häntä: antaneet tukea mutta ei sääliä.

Kähkösen perhe on iso: hänellä on 12 vanhempaa sisarusta. Lestadiolaisperheen esikoinen on Mikkoa parikymmentä vuotta vanhempi. Kuopusta on pienestä lähtien kutsuttu Mikko Vilkastukseksi, joka on Nummisuutarien luistavakielinen henkilöhahmo.

Välitön ja puhelias Kähkönen oli siis jo poikasena, mutta kolarin jälkeen piirre on ehkä korostunut. Yksi aivovamman oireista on tietynlainen estottomuus. Kähkösen on kuitenkin itse vaikea sanoa, millä tavalla hän on muuttunut. Luultavasti hän olisi 25-vuotiaana erilainen kuin 16-vuotiaana ilman aivovammaakin.

”Ihminenhän on 16-vuotiaana ihan hakusessa ja etsii elämälleen suuntaa.”

Lukio loppuun

Kolari muutti Mikko Kähkösen elämän suuntaa varmasti ainakin yhdellä tavalla. Koulunumerot romahtivat: entisestä kasin tai ysin oppilaasta tuli kuutosen oppilas. Etenkin matematiikka tuotti suuria hankaluuksia, ja Kähkönen arveleekin saaneensa lukiovuosina pari ”armoviitosta”.

Tämän hän kertoo vailla minkäänlaista katkeruutta äänessään. Päinvastoin: hän osaa iloita siitä, että pystyi vammastaan huolimatta käymään lukion loppuun ja kirjoittamaan ylioppilaaksi.

”Ja sainhan mä pitkästä ruotsista meidän lukion parhaan arvosanan. Se oli approbatur – kukaan muu ei sitä kirjoittanut”, Kähkönen sanoo ja nauraa päälle.

Lukion jälkeen Kähkönen opiskeli avoimessa yliopistossa tiedotusoppia ja retoriikkaa, sillä puhuminen ja vaikuttaminen kiinnostavat häntä. Opiskelusta ei kuitenkaan tullut pitemmän päälle mitään, sillä aivovamma vaikeuttaa keskittymistä lukemiseen. Ennen kolaria Kähkönen oli ollut ahkera lukija. Hänen suosikkikirjansa lapsena oli Monte-Criston kreivi.

Mutta vaikka puhetaidon teoria jäi Kähköseltä kesken, hän on saanut tilaisuuden opiskella puhumista käytännössä.

Ensimmäisen esitelmänsä Kähkönen oli pitänyt omalle uudelle luokalleen palattuaan koulun penkille vuotta nuorempien luokkaan. Nyt Kähkönen kokee sen tehtäväkseen.

Oman tarinan kertominen nuorille kuulijoille tekee Kähkösen onnelliseksi. Hän haluaa paitsi vaikuttaa nuorten liikennekäyttäytymiseen myös valaa heihin toivoa ja kiitollisuutta.

On myös eräs toinen asia, joka tekee Kähkösen onnelliseksi: veljeltä ostettu Volvo.

Autokolarissa vammautuneen nuorenmiehen tärkein harrastus on tätä nykyä autolla ajaminen.

”On kiva olla täällä”

Haastattelun päätteeksi Mikko Kähkönen haluaa ehdottomasti tarjota kyydin Tampereen rautatieasemalle. Matka keskustan kahvilasta asemalle on lyhyt, mutta ei tulisi mieleenkään kieltäytyä.

Liikenteen seassa selviää, että hän on varovainen kuljettaja, ei mikään hurjastelija. Vänkärin paikalla ei tarvitse pelätä.

Ei ole todellakaan mikään itsestäänselvyys, että Kähkönen saa ajella Volvollaan. Hänen ajokelpoisuutensa tutkittiin monta tuntia kestäneissä neurologisissa testeissä. Heti testin läpäistyään Kähkönen varasi paikan autokoulun kurssille. Inssiajo meni läpi toisella yrittämällä kesällä 2013.

Esitelmäreissut kouluille taittuvat nyt omalla autolla. Kähkönen on myös juuri julkaissut omat kotisivunsa osoitteessa www.tottajatoivoa.fi.

Toivo onkin Kähkösen puheessa taajaan toistuva sana. Siitä on liiaksi puutetta.

”Täällä Suomessa näkee paljon aivan maansa myyneitä ihmisiä. Mun on pakko vaan sanoa, että elämä on ihanaa. Pitäisi olla iloinen jo siitä, että aamulla herää.”

Vaikka Kähkösen sanoma on yltiöpositiivinen, hän muistuttaa käyneensä itsekin kaikenlaisia tunteita läpi onnettomuuden jälkeen, myös vihaa. Valittamisesta ei kuitenkaan ole koskaan ollut hyötyä. Kähkönen on saanut myös nuorilta palautetta, että aiempi kaikesta valittaminen oli Kähkösen esitelmän jälkeen alkanut hävettää.

”Valittaminen on suossa rämpimistä. Mieluummin menen tyytyväisenä eteenpäin.”

Kähkönen sanoittaa oman kokemuksensa mieluiten itse. Siinä tarinassa päällimmäisinä eivät ole kolari, aivovamma, kärsimys ja menetys, vaan selviytyminen, onni ja toivo.

”Mulla ei ole ollut epätoivon hetkiä, vaikka on ollut vaikeaa. Minä päätin, että selviän.”

Kähkönen asuu vielä vanhempiensa luona Pirkkalassa, mutta suunnittelee omilleen muuttoa. Haaveena on saada tehdä omalta tuntuvaa vaikuttamistyötä ja ehkä joskus perustaa perhe.

Mutta yhtä tärkeää kuin suunnitella tulevaisuutta on katsoa lähelle, siihen mitä on tässä ja nyt.

”Muistan sen joka päivä.”

X