10 vuotta Jokelan koulusurmasta: ”Katsoin oppilastani, joka mietti, ampuuko minut”

Jaa artikkeli
Elina Kortekallio jäi eläkkeelle helmikuussa. ”Antoisimpia hetkiä opettajan työssä on, kun peruskoululaiset päättävät opintonsa ja lukiolaiset saavat lakkinsa. Silloin moni opettaja itkee.” © Jonne Räsänen/Otavamedia
Elina Kortekalliosta tuli Jokelan koulun rehtori pian kymmenen vuotta sitten tapahtuneitten koulusurmien jälkeen. Myös Kortekallio joutui katsomaan murhaajaa, omaa oppilastaan, silmästä silmään.

Tänä aamuna Elina Kortekallio heräsi kovaan päänsärkyyn.

”Se johtui siitä, mistä tiesin taas joutuvani puhumaan. Monet meistä ovat kokeneet fyysisiä oireita, joita ulkopuolisten on helppo vähätellä. Se rikos vaikuttaa suuren ihmisjoukon elämään edelleen”, Kortekallio sanoo.

Eläkkeelle jääneen rehtorin on yhä vaikea löytää sanoja kymmenen vuoden takaisen tragedian herättämille tunteille.

Jokelan koulukeskuksen oppilas surmasi marraskuussa 2007 ampumalla kuusi oppilasta, terveydenhoitajan, rehtorin ja itsensä.

Ampuja oli saksan ja ruotsin lehtorina tuolloin työskennelleen Kortekallion oppilas.

”Koulumme henkilökunta oli tapahtuneen jälkeen jollain tapaa koko ajan silmätikkuna. Meitä on tarkkailtu ja koulua on syyllistetty, vaikka koulu ei ole syyllistynyt mihinkään. Se oli yksittäisen ihmisen onneton teko.”

Hän puhuu hitaasti ja harkiten, kuin varoen sitä, mitä hänen sanansa voivat saada aikaan. Kokemus on osoittanut, että huoli on aiheellinen.

Kun hänet valittiin menehtyneen rehtorin seuraajaksi, vanhemmat reagoivat syyttämällä, että koulu ei ole riittävän turvallinen.

”Osoitehan on tietysti ihan oikea, koska rehtori on koulunsa turvallisuudesta rikosoikeudellisessa vastuussa”, Kortekallio sanoo.

”Kun pohtii sitä, miten tällainen tapahtuma voidaan estää ja onko se estettävissä, siinä joutuu jokainen aika lujille.”

Murhaaja

Keskiviikkona 7. marraskuuta 2007 saksan ja ruotsin lehtori Elina Kortekallio käveli portaita alas koulun ruokalaan. Hän ihmetteli, miksi lukiolaiset säntäävät laumana ulos.

”Luulin, että meillä oli joku poistumisharjoitus, kun yksi opettaja tuli lukitsemaan ruokalan ja käytävän lasiset pariovet. Hän vapisi kertoessaan, että täällä ammutaan.”

Kuului kaksi laukausta. Lasioven taakse ilmestyi oppilas pistooli kädessään. Ovet lukinnut opettaja lähti pakoon.

”Jäin katsomaan häntä. Tuntui käsittämättömältä, että se oli oma oppilaani. Olin tavannut hänet edellisen kerran viikkoa aikaisemmin, kun hän tuli tekemään kokeen puuttuvan osan toisen ryhmän tunnille ja sai kurssinsa suoritettua”, Kortekallio kertaa.

”Viikkoa myöhemmin hän seisoi oven takana ja mietti, ampuuko minut vai ei.”

Kortekallio pakeni keittiön takana olevaan vessaan, jossa piilotteli kuusi muuta ihmistä.

”Olimme vessassa yli kolme tuntia. Sitten kuului kauhea ryske. Ajattelin, että nyt se särkee ovia ja tulee tänne.”

Poliisi käskytti ihmiset ulos. Naiset ensin. Kädet ylhäällä.

”Olin ensimmäisenä. Poliiseilla oli naamarit, ja he osoittivat minua pyssyllä. Meitä käskettiin tiukkaan sävyyn, että tuossa on pakoreitti, juoskaa.”

Joukkovoima

Jälkeenpäin Kortekallio näki, että luodit olivat lävistäneet sen saman oven, jonka takana hän oli seisonut.

”Kun katsoin ampujaa oven läpi, näin hänessä raivoa. Mikään puhe ei olisi enää tehonnut, hän oli siihen mennessä tappanut jo monta. Uskon, että tuolloinen rehtorimme tuli ammutuksi juuri siksi, että hän oli yrittänyt keskustella ampujan kanssa.”

Monessa pöydässä on pohdittu, että olisiko Jokelan koulusurmaajan teko pitänyt osata ennustaa.

”Jälkikäteen on tullut ilmi, että psykologian, historian ja yhteiskuntaopin tunneilla tekijä oli esittänyt kärkeviäkin mielipiteitä. Mutta täytyyhän lukiolaisen olla kriittinen! Missä lukiolainen kasvaa, jos ei koulussa?”

Kun Jokelassa palattiin koulutyöhön tragedian jälkeen, opettajakuntaa tuntui pitävän koossa merkillinen voima.

”Siinä toteutui konkreettisesti opettajan vala toimia yhteisön ja oppilaiden hyväksi. Oli yhteinen kokemus ja yhteinen tavoite saattaa oppilaat jatko-opintoihin ja elämään.”

Trauma

Elina Kortekallio

Niiden kymmenen vuoden aikana , jolloin Kortekallio toimi Jokelan koulun rehtorina kolme oppilasta teki itsemurhan. Hän on miettinyt paljon, olisiko voinut tehdä jotain enemmän heidän auttamisekseen. ©JONNE RÄSÄNEN/OTAVAMEDIA

Uusi rehtori valittiin surmansa saaneen tilalle normaalin hakumenettelyn kautta. Elina Kortekallio haki tehtävää, koska ei voinut kuvitellakaan jättävänsä työyhteisöään. Uusi työ alkoi seuraavan vuoden maaliskuussa.

Koulusurmasta puhumisen suhteen henkilökunnalla oli selkeä linja. Jos oppilas halusi kysyä, asiaa käsiteltiin. Omasta halustaan opettajat eivät saaneet ottaa asioita puheeksi.

”Näin toimittiin, jotta aikuiset eivät tartuttaisi lapsiin omaa tunnettaan ja traumaa. Kun luonani kävi vanhempia keskustelemassa, kuuntelin heidän huolensa tarkkaan mutta korostin myös vanhempien roolia lapsen turvallisuuden takaajana, ettei kotona lietsota turhaa pelkoa.”

Oman hankauksensa aiheutti netti. Varsinkin uudet seiskaluokkalaiset hakivat tietoa koulusurmasta. Joissakin vanhemmissa herätti huolta jälkikasvun laukkaava mielikuvitus, kun nuoret ryhtyivät nettitietojen pohjalta etsimään koulusta tapahtumapaikkoja.

Henkilökuntaa Kortekallio halusi suojella mahdollisuuksien mukaan. Hän ei kysellyt, kuka oli käynyt terapiassa. Ne jotka halusivat, saivat keskustella, mutta ketään ei velvoitettu puhumaan. Aika ei tuntunut olevan kypsä keskinäiselle puhumiselle.

”Kun presidentti Tarja Halonen vieraili meillä, kerroin, että olemme tehneet paljon ollaksemme tavallinen koulu. Halonen sanoi, että ihan tavallinen koulu on hyvä koulu. Hän ymmärsi, että on ollut aikamoinen työ nousta siitä kammottavasta roolista ja maineesta tavalliseksi kouluksi.”

Häiriköt

Tragedia sai kansainväliset mediat kiinnostumaan Jokelasta. Hollantilaista dokumenttiryhmää Kortekallio kielsi kuvaamasta koulun alueella. Kun jossain päin maailmaa paukahti, rehtorille soitettiin ja kyseltiin mielipidettä.

Myös häiriköt kömpivät koloistaan. Koulun postilaatikkoon alkoi ilmestyä kummallisia piirroksia ja viestejä solvauksista silkkaan sekoiluun.

”Niiden motiivina ei ole voinut ollut mikään muu kuin aiheuttaa häiriötä. Kaikki ne on toimitettu poliisille, ja poliisi on myös näitä henkilöitä kuulustellut”.

Uhkaukset ja sekopäiset viestit saivat henkilökunnan aina varpailleen. Jos pulpettiin ilmestyi epäilyttäviä kirjoituksia, niitä katsomaan kutsuttiin poliisi.

”Poliisi oli kouluamme kohtaan hyvin suojeleva. Toissa syksynä vangittiin henkilö, joka oli suunnitellut kouluampumista Kokkolassa. Hän oli käynyt myös Jokelassa kesken koulupäivän sekä tehnyt pyhiinvaellusmatkan Jokelan surmaajan haudalle. Nyt hän on pakkohoidossa.”

Jokelan tragedian jälkeiset tapahtumat Kortekallio tulkitsee osoitukseksi koko yhteiskunnassa vallitsevasta ihmisten irrallisuudesta.

”Pidän lyhyeksi jäävää lapsuutta ongelmana. Kolmivuotiaiden odotetaan osaavan lukea ja pukea. Ihmiset jäävät turvattomiksi ja etsivät keinoja hakea huomiota, turvaa ja identiteettiä.”

Yhtäläisyysmerkkejä koulusurmien ja lyhyen lapsuuden välille Kortekallio ei vedä. Hän puhuu ilmapiiristä, joka ulottuu koko yhteiskuntaan.

”Rehtorina näin, että joidenkin voimavarat eivät riitä tässä meidän kilpailuyhteiskunnassamme, joka ruokkii vain pärjääjiä. Meidän ei tule jättää heitteille niitä, joiden omat voivat eivät riitä. Se oli minunkin tarkoitukseni, kun tein pitkää päivää, jotta siitä olisi apua kaikille ja varsinkin niille nuorille, joiden selviytyminen ei ollut helppoa.”

Raskaimman taakan ovat kantaneet menehtyneiden oppilaiden läheiset sekä nuoret, jotka joutuivat teloitustyyliin tehtyjen murhien silminnäkijöiksi.

”Siinä ammatti-ihmiset ovat ymmällään, että kuinka heitä voidaan auttaa. Jokelassa kolme oppilasta on tehnyt itsemurhan sinä aikana kun minä olen ollut rehtorina. Olen miettinyt jälkikäteen, että olisinko voinut tehdä jotakin enemmän heidän auttamisekseen. Voin kävellä vaikka minkä estradin eteen esittämään tuon kysymyksen”.

Eläkekahvit

Rehtorina Kortekallio työskenteli tämän vuoden helmikuuhun asti, jolloin jäi eläkkeelle. Läksiäisissä jotkut opettajat sanoivat hänen jääneen hieman vieraaksi.

”Olin sidottu talon ulkopuolelta tulleisiin huolenaiheisiin, joten opettajat joutuivat hoitamaan paljon oppilaiden asioita. Ei ollut aikaa, mutta kyllä minä tiesin ja aistin, millaisia tilanteita meillä oli.”

Ammattiauttajien kanssa Kortekallio puhui vain työyhteisön asioista. Omat tunteet jäivät vähemmälle.

”Olen aika vähäpuheinen. Jotkut pitävät minua tylynä, mutta ei se sitä ole. Kuuntelen enemmän kuin puhun. Olen ollut äärimmäisen tiukka siinä, että minun tunteeni ja asiani eivät tule esille työyhteisössä.”

Kun Kortekallio sai kesken työpäivän tiedon isänsä kuolemasta, hän ei kertonut koululla siitä kenellekään. Sellainen ei kuulu esimiehen rooliin.

Lue myös:

Seuran arkistosta Jokelan koulusurmat: ”Paras kaveri meni vierestä. Mä voisin olla itsekin nyt kuollut”

 

X