Kun kirjailija Terhi Rannelan äiti kuoli täysin odottamatta, mielen valtasi pohjaton tyhjyys – ”Olen hyväksynyt, että äidin ikäväni on elämänmittainen”
Kun Terhi Rannelan äiti kuoli yllättäen nelisen vuotta sitten, tyttären mielen valtasi tyhjyys. Terhi ajattelee äitiään yhä usein, mutta enää suru ei ole sietämätöntä.
Oispa vielä äiti. Sitä Terhi Rannela toivoo usein. Hän on hyväksynyt, että äidin ikävä on elämänmittainen.
Terhi Rannela sai isosiskoltaan perjantaiaamuna tekstiviestin: äiti ei vastaa puhelimeen. Terhi oli valmistautumassa tammikuiselle blinilounaalle kirjailijaystäviensä kanssa. Hän oli viestitellyt äitinsä kanssa edellisiltana. Äiti oli valitellut selkäkipua, johon oli saanut viikolla kortisonipiikin, mutta muuten kaikki oli ollut hyvin.
”Olemme selkävaivaista sukua, joten kivussa ei ollut mitään ihmeellistä. ”
Kun siskon viestejä tuli lounaan aikana, ne vähän ärsyttivätkin Terhiä. Eihän äidin tarvitse aikuisille tyttärilleen kaikkea raportoida.
Kotimatkalla bussissa Terhikin alkoi huolestua. Illalla siskokset sopivat, että Terhin sisko soittaa äidin naapureille ja pyytää, että nämä kävisivät katsomassa, että kaikki on hyvin. Voisihan äiti olla vaikka kaatunut, eikä siksi pääsee vastamaan puhelimeen.
”Puoli yhdeksältä siskoni soitti. Hän oli saanut tiedon poliisilta, että äitimme on löytynyt kotoaan kuolleena. Hetki oli elämäni kauhein.”
Terhin jalat pettivät ja puhelin putosi lattialle. Tajuntaan ei tahtonut mahtua ajatus, että äiti voisi olla kuollut. Äiti oli aina ollut perusterve. Ikää oli vasta 69.
Toimeliaat ensiviikot
Kun tieto äidin kuolemasta tavoitti Terhin ystävät, hänen kotiinsa alkoi virrata kukkia. Joku toi teetä, koska tiesi, että Terhi Rannela juo sitä mielellään. Eräs ystävä kokosi 15 tunnin mittaisen soittolistan klassista musiikkia. Toinen keräsi surua käsitteleviä runoja ja lähetti ne käsin kirjoitettuna kirjeenä.
”Kirjoitin äidin kuolemasta omalle Facebook-sivulleni, koska ajattelin, että on helpompi kertoa asiasta kaikille kerralla. ”
Hautajaisiin liittyvät käytännön asiat Terhi ja hänen siskonsa osasivat hoitaa ongelmitta, sillä heidän isänsä oli menehtynyt viisi vuotta aikaisemmin.
”Olen jälkikäteen ihmetellyt omaa toimeliaisuuttani ja urheuttani. Yhdeksän päivää äidin kuoleman jälkeen kirjoitin hänelle muistopuheen, jonka pidin muistotilaisuudessa.”
Terhi ei halunnut jäädä sairauslomalle, vaan jatkoi seuraavan kirjansa työstämistä työhuoneellaan. Usein päivä katkesi lohduttomaan itkuun. Välillä hän puristi kaulaansa ripustamaansa äidin sydänketjua kädellään ja vakuutti itselleen, että äiti on lähellä.
”Elin alussa paniikkivaihetta, johon liittyi patetiaa. Takerruin äidin tavaroihin ja levitin kuin viltin ympärilleni, joka suojasi ulkomaailmalta.”
Sanoista mykkä
Terhi Rannela ehti kertoa äidilleen, että oli päättänyt aloittaa uuden harrastuksen, itsepuolustuslaji krav magan.
”Tunneista tuli tärkeä mielenterveyteni ylläpitäjä ensimmäisenä keväänä. Sain 1,5 tunniksi ajatukseni pois äidin kuolemasta ja toisaalta purettua lajiin tunteitani.”
Moni muu asia sen sijaan jäi. Avoimen yliopiston historian perusopintojen esseet eivät valmistuneet. Äidin kodin tyhjentäminen tuntui ylivoimaiselta.
Kirjoittajana Terhi tunsi olevansa mykkä: sanoja sen paremmin äidin kuolemasta kuin muistakaan aiheista ei tullut paperille. Se hämmensi kirjailijaa, sillä isänsä kuolemaa hän oli purkanut aiemmin juuri kirjoittamalla.
”Äitienpäivänä makasin koko päivän peiton alla ja itkin. Tarvitsin nekin hetket, jotta suru ei kotiloitunut sisääni.”
Rytmiä arkeen toivat lukuisat kirjailijavierailut, jotka liittyivät kirjailijan samana keväänä ilmestyneeseen romaaniin Frau (Karisto 2016).
”Ystävät ovat myöhemmin sanoneet, että vaikutin ulospäin melko hyvinvoivalta ja iloiselta, vaikka sisältä tunsin olevani aivan uuvuksissa.”
Syvimpiä tuntojaan Terhi kävi läpi luonnossa, Saariselän tunturiporuilla ja kotimaisemiensa Tampereen Hervannan luontopoluilla. Myös jokailtainen sauna puhdisti mieltä.
Pohjaton tyhjyys
Iso muutos arjessa oli se, että Terhin puhelin soi paljon harvemmin kuin aiemmin, sillä äidillä ja tyttärellä oli tapana soitella useamman kerran viikossa. Mieltä poltti usein asia, jota ei enää voinut jakaa äidin kanssa. Tyhjyys tuntui pohjattomalta.
”Äitini oli herttainen, kannustava ja ihana. Hänen mukana elämästäni hävisi paljon lämpöä, jota kaipaan edelleen joka päivä. ”
Terhi joutui käsittelemään myös yksinäisyyttä. Useimpien samanikäisten elämä on täydempää: Terhillä ei ole omia lapsia eikä enää vanhempia.
”Lapsia en ole koskaan halunnut, mutta vanhemmat olisin halunnut pitää paljon kauemmin. Usein ajattelen, että oispa minulla vielä äiti, vaikka toisaalta olen päivä päivältä kiitollisempi niistä 35 vuodesta, jotka sain äitini pitää.”
Mitä enemmän kuolemaa käsitteli, sitä luonnollisemmalta osalta elämää se alkoi tuntua. Enää ajatus omasta kuolemasta ei pelota Terhiä. Kun pian Terhin äidin jälkeen kuoli 2-vuotias sukulaispoika, konkretisoi se lopullisesti, ettei kuolema katso ikää tai aikaa.
Uusi puoli äidistä
Terhi on jutellut äidistään paljon enonsa kanssa. Eno on kirjoittanut ja kertonut yhteisistä lapsuusmuistoista, kuten siitä, miten äiti oli pikkutyttönä lähtenyt etsimään metsästä joulukuusta pikkuveljensä kanssa.
”Toisinaan tunnen, että olen tutustunut äitiini ihmisenä kunnolla vasta hänen kuolemansa jälkeen. Enoni ansiosta äitini on saanut henkilöhistorian ja minä elämääni nuoren äidin.”
Terhi sanoo, ettei hänen äitinsä ollut kirjoittaja, vaikka hän joskus äitiä päiväkirjan pitämiseen kannustikin.
”Olisi hienoa, että ihmiset kirjoittaisivat lapsuudestaan ja nuoruudestaan – myös koko sisarusparven kannalta. Tekstit voivat olla suuri lohduttaja jäljelle jääville.”
Terhi kannustaa myös videoimaan ja nauhoittamaan läheisten ääntä eikä pelkästään juhlissa, vaan myös arjen keskellä.
”Valokuvat jäävät lopulta yksiulotteisiksi, mutta ainakin itseäni lohdutti äidistä kuvaamani videopätkä.”
Isän kuolemasta on kulunut nyt vajaa 10 vuotta. Isästä Terhi pystyy muistamaan jo monia puolia, hyviä ja huonoja – senkin, että isä sanoi herkästi, että ei autoa saa ajaa noin tai näin. Äitiin liittyvät muistot ovat kultareunaisempia. Omasta mielestään liian kiltiksi kasvatettu tytär on kuitenkin huomannut sen, että on äidin kuoleman jälkeen ryhtynyt pitämään rajoistaan huolta.
”Päästään nykyään lähelleni vain sellaiset ihmiset, jotka saavat minut voimaan hyvin. Aina ei tarvitse olla postiviinen, mutta hyväntahtoinen täytyy olla.”
Äidin kuoltua Terhi Rannela jutteli hänestä enonsa kanssa. ”Toisinaan tunnen, että olen tutustunut äitiini kunnolla vasta hänen kuolemansa jälkeen.” Sara Pihlaja
Sanahanat aukeavat
Kun reilu kolme vuotta äidin kuolemasta oli kulunut, Terhi havahtui siihen, että muistot loitontuvat ja muuttavat muotoaan. Ne eivät puristaneet enää koko aikaa ja hallitsematon itku tuli harvemmin. Mutta joissakin hetkissä äiti on edelleen erityisesti läsnä. Äiti voi tuoda kyyneleet silmiin vaikkapa hinkatessa kattilaa puhtaaksi taikasienellä – samanlaisella, jota äiti käytti.
Elokuussa 2019 Terhi alkoi kirjoittaa muistojaan ylös. Sanojen saaminen paperille tuntui helpottavalta.
”Kirjoittaminen oli yritystä pitää äitiä kädestä kiinni. Se oli surun käsittelyä, irti päästämistä ja oman loppuelämän mittaisen surun sanoittamista.”
Äiti – ajatuksia äkkikuoleman jälkeen (Karisto) ilmestyi huhtikuussa.
”Kirjoitin surusta lakkaamatta mielessäni neljä vuotta, mutta päätin, että kirjaa en työstä vuosia. Äiti kulkee mielessäni edelleen, mutta ajattelen, että nyt on jonkin uuden aika. Elämän aika.”
Kuoleman hyväksyminen
Mihin Terhin äiti lopulta kuoli? Se selvisi menehtymistä seuraavana kesänä. Kävi ilmi, että äidillä oli ollut viikkoa ennen kuolemaansa sydäninfarkti, jota kukaan ei ollut tunnistanut. Ainoa oire oli ollut selkäkipu, jota oli lääkitty ensin akupunktiolla ja sen jälkeen lääkärin määräämällä kortisonilla. Lopullinen kuolinsyy oli sydänkohtaus.
Terhi sanoo miettineensä, olisiko hänen pitänyt suhtautua äidin selkäkipuun vakavammin tai valittaa jonnekin, ettei sen taustalla ollutta syytä tunnistettu.
”Silloin kuulen äidin sanat ”mutta kun ei se minnuu takaisin tuo”. Samalla ymmärrän, ettei jatkuva omien tai muiden oireiden tarkkailu johda mihinkään. On luotettava elämään – ja hyväksyttävä, ettei kaikkea voi hallita.”
Terhi kuvailee suruaan tällä hetkellä lempeäksi haikeudeksi.
”Olen hyväksynyt, että äidin ikäväni on elämänmittainen. Se ei lähde pois – eikä sen tarvitsekaan.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 6/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti