Thaimaan luolaoperaatio nosti sukeltajan sankariksi – Syyllisyydentunne on ollut Mikko Paasin seuralainen nuoruuden tragediasta lähtien: ”Mikään ei hyvitä tekoani”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Mikko Paasi
Mikko Paasi kertoo tuoreessa kirjassa kokemuksistaan pelastusoperaatiossa. Ilman nuoruuden tragediaa hän ei olisi sinne lähtenyt. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA
Tekniikkasukeltaja Mikko Paasi pelasti kesällä thaimaalaisia lapsia luolasta. Pelastusoperaatio toi hänet silmäkkäin oman elämänsä vaikeimman asian kanssa. Sen, että 27 vuotta aiemmin hän ampui vahingonlaukauksen, joka tappoi hänen kaverinsa.

”Minussa tapahtuu muutos, kun sukellan. Pinnan alla aika hidastuu ja aistit heräävät. Veden alla on rauha”, sukeltaja Mikko Paasi, 43, sanoo.

Kun Mikko lähti heinäkuussa vapaaehtoisena pelastamaan Pohjois-Thaimaassa sijaitsevaan luolastoon loukkuun jääneitä kahtatoista thaimaalaislasta ja heidän valmentajaansa, oli selvää, että se ei olisi tavallinen pelastussukellus.

Mikko sai ennen luolaan menoa sukeltajakaveriltaan ensikäden tietoa olosuhteista maan uumenissa.

”Silti mielikuvani olosuhteista olivat aivan väärät. En osannut villeimmissä kuvitelmissanikaan hahmottaa, mitä se oikeasti olisi.”

Vielä vähemmän Mikko osasi varautua siihen, että pelastusoperaatio toisi hänen omassa elämässään pintaan tragedian, jota hän oli yrittänyt unohtaa 27 vuoden ajan.

Vahingonlaukauksen, joka surmasi kaverin.

Oman onnensa nojassa

Mikko Paasi kuvaa tuoreessa Johanna Elomaan kirjoittamassa Sukellus valoon -kirjassa (Otava) kokemustaan luolapelastusoperaatiosta.

Koko pelastushankkeessa oli mukana kymmenen tuhatta ihmistä eri puolilta maailmaa. Yhdeksänkymmentä heistä oli sukeltajia. Mikko Paasin kaltaisia tekniikkasukeltajia, jotka lopulta kuljettivat pojat turvaan vuoren sisästä, oli vain kourallinen.

Operaatio oli usean päivän ajan maailmanlaajuisen mediahuomion kohteena, koska panoksena oli paljon ihmishenkiä. Sukeltajilla oli valtavat onnistumisen paineet.

Luolassa oli säkkipimeää. Otsalamput valaisivat vain sen kaistaleen, mihin valokeila osui. Vedessä ei nähnyt sitäkään vähää, sillä se oli mudan samentamaa. Ei oikeastaan vettä vaan liejua. Oli edettävä käsikopelolla.

Luolastossa ei myöskään kuullut kunnolla. Kilometrin syvyyteen tuodut teollisuuspumput tyhjensivät luolaa vedestä, ja niiden jyly kaikui pitkälle.

Pimeydessä ja ahtaudessa oli mahdotonta toteuttaa sukelluksen ensimmäistä turvallisuussääntöä: älä koskaan sukella yksin. Jokainen pelastajista oli oman onnensa nojassa.

Pelko oli viimeinen asia, jonka sellaisissa olosuhteissa sai päästää ajatuksiinsa. Matkan varrella tuli kuitenkin vastaan useita kohtia, joissa paniikki ei ollut kaukana kokeneelta sukeltajaltakaan.

Näin kävi esimerkiksi silloin, kun Mikko juuttui luolan ahtaimpaan, vain 38 senttiä korkeaan kohtaan. Hänen mukanaan kuljettamat happitankit jäivät kiinni jonnekin. Mikko ei päässyt eteenpäin, eikä kääntymiseen ollut tilaa. Myöskään peruuttaminen ei onnistunut.

Kun paniikkiin meneminen ei ollut mahdollista, voi vain rauhoittua. Ja ajatella.

Mikko kävi läpi vähäiset vaihtoehtonsa.

”Luolassa ei ollut nopeutta vaativia tilanteita, joissa virrat olisivat vieneet tai letkut räjähdelleet. Kun vain pysyi rauhallisena, oli kaikki aika tehdä tarkasti ja rauhallisesti se, mitä piti.”

Mikko huomasi, että pääsi räpylöiden avulla hivuttautumaan sentti sentiltä taaksepäin. Lopulta hän pääsi paikkaan, jossa oli hiukan väljempää. Siellä hän pääsi tarkistamaan tankit käsikopelolla.

Niiden ympärille moneen kohtaan solmiutunut köysi oli pysäyttänyt matkanteon.

Tämä ei kuitenkaan ollut se vastoinkäyminen, joka säikäytti pahiten.

Yksi ajatus kannusti

Eräänä toisena päivänä Mikko oli edennyt luolastossa parin kilometrin matkan lähelle pelastettavia lapsia, kun hänen happisäiliöönsä kiinnitetty hengityssäädin eli regulaattori lakkasi toimimasta. Ilman tulo loppui kuin seinään.

Mikko oli kerran aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa.

Hän oli parikymppisenä sukeltanut ensimmäistä kertaa jään alla sukellusparin kanssa, kun regulaattori hajosi.

Nyt ei paria ollut, eikä päällä ollut jääpeitettä avantoineen vaan kilometri vuorta.

Mikko otti vararegulaattorin käyttöön. Silti tilanne oli aivan mahdoton. Yhden regulaattorin varassa ei voi sukeltaa. Jos sille tapahtuisi jotain, edessä olisi kuolema.

Mikko etsi kohdan, jossa pääsi ylös vedestä. Hän pudisti ja huuhteli mutavedessä hengityssäädintään. Kuin ihmeen kaupalla se alkoi taas toimia. Tapaus jätti kuitenkin uhkaavan epävarmuudentunteen: mistä toimintakatkos johtui ja voisiko se tapahtua uudelleen?

Kirjassa hän kuvaa tilannetta näin: ”Mitä pidemmälle luolassa eteni, sitä hirveämpää oli miettiä, missä oikeastaan oli. Oli pakko keskittyä ainoastaan edessä olevaan köydenpätkään ja ajatella poikia, jotka istuivat yhdeksännen kammion kallionkielekkeellä odottamassa meitä.”

Oli kuitenkin yksi ajatus, joka kannusti Mikkoa eteenpäin lasten luo, tuomaan heidät päivän valoon kuolemanloukusta. Se oli ajatus Jodesta, ystävästä, joka kuoli vahingonlaukaukseen.

”Hän oli jollain tavalla mukanani. Sain siitä voimaa mennä eteenpäin. Ilman vahingonlaukausta en olisi ylipäätään mennyt luolaan.”

Halusi tehdä vaikutuksen

Joden kuolemaan päättynyt tapahtumasarja sattui 11.1.1991, kun Mikko oli 16-vuotias. Kyseinen perjantai-ilta oli alkanut tavalliseen tapaan.
Mikko kuvaa illan tapahtumia kirjassa.

Hän istui kavereiden kanssa iltaa Helsingin Kontulassa nuorisotilassa kotiviiniä juoden. Porukkaan kuului myös 19-vuotias Jode, jota Mikko ihaili. Puoli yhdeksän aikaan poikajoukko lähti bussipysäkille mennäkseen läheiseen ostoskeskukseen viettämään aikaa.

Matkalla pysäkille Jode pyysi Mikkoa hakemaan kotoaan käsiaseen mukaan.

Mikko harrasti metsästystä. Siksi hänellä oli metsästyslupa ja luvallisia aseita. Aseet kiinnostivat kaveriporukassa kaikkia, ja erityisesti Mikko halusi tehdä vaikutuksen Jodeen. Hän haki kotoa revolverin, latasi siihen kaksi patruunaa.

Bussissa pojat valloittivat takaosan niin, että Mikko istui takapenkillä ja Jode hänen edessään. Muut kaverit istuivat ympärillä.

Kun bussi lähti liikkeelle, Jode kääntyi Mikkoon päin ja pyysi näyttämään revolveria. Mikko oli ojentamassa ladattua ja varmistamatonta asetta Jodelle, kun ase laukesi. Luoti osui Jodea kuolettavasti.

Mikko tuomittiin yhdeksän kuukauden ehdolliseen vankeuteen törkeästä kuolemantuottamuksesta. Tuomio tuntui Mikosta mitättömältä. Se ei ollut mitenkään yhteismitallinen hänen syyllisyydentunteensa kanssa.

Ovet sulkeutuivat

Joden kuolema päätti Mikon elämän sellaisena kuin se oli.

Kaveripiiri käänsi hänelle selkänsä – siitäkin huolimatta, että Joden vanhemmat olivat korostaneet oikeudenkäynnin aikana kaveripiirille, että Mikolle ei saa tehdä mitään.

Tämä toive ei toteutunut, vaan jotkut ottivat koston asiakseen. Mikon perhe muutti Espooseen, ja Mikko vaihtoi koulua, jotta tilanne rauhoittuisi.

Kirjassa Mikko kertoo, kuinka häirintä on jatkunut. Hänet on vuosien varrella motitettu monta kertaa yllättäen. Niinä kertoina, kun hän ei ole päässyt pakoon, hänet on hakattu joukolla. Kerran häntä puukotettiin kaulaan. Viimeisin hyökkäys sattui viime kesänä, luolapelastusoperaation jälkeen.

Jotkut entisistä tutuista ovat pitäneet huolen siitä, että tieto Mikon tuomiosta on saavuttanut ne tahot, joilla on ollut valta päättää hänen tulevaisuudestaan. Tähän tyssäsi Mikon ura armeijassa sekä edustustason urheilijana niin taekwondossa, rullaluistelussa kuin lumilautailussa.

Mikon elämä alkoi oieta kunnolla vasta, kun hän muutti vuosituhannen vaihteessa Thaimaahan ja alkoi pyörittää omaa Koh Tao Divers -sukelluskoulua. Hän oli ennen Suomesta muuttoaan hankkinut sukellusopettajan koulutuksen.

Onnikin löytyi sukellusuran alkuvuosina. Vaimo Krista Paasi on seissyt Mikon rinnalla 16 vuotta. Heidän tyttärensä Isla on nyt kolmevuotias.

Silti 27 vuotta sitten tapahtunut tragedia ei ole jättänyt Mikkoa rauhaan.

”Se on ohjannut elämääni ja valintojani, ollut läsnä koko ajan.”

Mikko Paasi

Thaimaan kuningas myönsi syyskuussa Mikko Paasille Thaimaan korkeimman kunniamerkin,
Direkgunabhorn-ritarikunnan 1. luokan suurristin luolan vangiksi jääneiden poikien pelastamisesta. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Auttaminen helpottaa

Syyllisyydentunne on ollut Mikon seuralainen ampumatragediasta lähtien.

Sen kanssa ei ole ollut helppo elää. Mikko on kuitenkin löytänyt muiden auttamisesta keinon, joka huojentanut myös omaa oloa. Hän on jo vuosien ajan lähtenyt apuun, kun hänen ammattitaitoaan on tarvittu.

”Päätös syntyy aina oikeastaan ennen kuin kerkeän ajatella, onko se mahdollista tai edes mitenkään järkevää.”

Tällä kertaa se oli järkevää. Kaikki luolaan vangiksi jääneet lapset ja heidän valmentajansa saatiin pelastettua. Tosin yksi sukeltaja menetti henkensä operaation aikana.

Operaatio myös toteutettiin kreivin aikaan. Kaksi tuntia sen jälkeen, kun viimeisinkin pelastaja oli poistunut luolasta, alkoivat monsuunisateet ja täyttivät luolan vedellä.

Antaisin luvan elää

Luolaan mennessään Mikko ei voinut aavistaa, minkä huomion kohteeksi hän joutuisi Suomessa.

Vielä vähemmän hänen mieleensä juolahti, että sen takia menneisyyden ampumistragedia kaivettaisiin esiin. Hän päätti kertoa sen kirjassa avoimesti ennen kuin se tulee julkisuuteen muuta kautta.

”Mikään ei hyvitä tekoani. Voin vain ajatella, että siitä on lopulta syntynyt jotain hyvääkin, kun olen lähtenyt auttamaan muita.”

Mikko kantaa edelleen vahvaa syyllisyyttä. Hän osaa kuitenkin kuvitella, millaista elämä olisi, jos syyllisyys ei enää painaisi.

”Antaisin itselleni luvan elää täysillä. Nyt tuntuu, ettei siihen ole oikeutta.”

X