Toimittaja palasi nuorena lukemiensa tyttökirjojen pariin – ”Ajan kulun huomaa parhaiten asenteissa: nykylukijalle tulee epämukava olo”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Vanhat tyttökirjat vievät takaisin nuoruuden muistoihin.
Vanhat tyttökirjat vievät takaisin nuoruuden muistoihin. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Vanhat tyttökirjat tempaavat maailmaan, jossa reipas toveruus kukoistaa ja toimeliaalle tytölle on maailma auki. Mitä uutta aikuinen saa irti, kun lukee viisi kirjaa omilta teinivuosilta yli 30 vuoden tauon jälkeen?

1910-luku

Mary Marck: Eevan luokka (Kersti Bergroth, 1917 Otava)

Mary Marck: Eevan luokka

Mary Marck: Eevan luokka.

Mistä kirja kertoo: Kirjasarjan käynnistäneen koululaisromaanin päähuomion vie hulvaton Hertta Malmi. Räiskyvä ja sanavalmis Hertta on ilopilleri, jonka pirskahteleva luonne sykkii ympäristöönsä lämpöä ja yllätyksiä. 1910-luvun Helsingissä yhteiskoulua käyvien päivät kuluvat läksyjä tehden, opettajien oikkuja peläten, retkiä ja juhlia suunnitellen.

Mistä pidin teininä: Sarjan tyttöenergiasta. Ensimmäisen osan huippukohtia on, kun Eeva ystävineen lähtee lausumaan ”sairaiden ja köyhien” iloksi runoja, sekä luokan jännittävä veneretki, joka päättyy moraaliseen opetukseen. Ihastuin Eevan luokan yhteishenkeen ja hauskaan, toisia kannustavaan tunnelmaan. Omissa murrosiän tuntemuksissani tuntui ihanalta, kun Eevan luokkatoverit olivat toisilleen kohteliaita ja vaalivat hyvää luokkahenkeä.

Mitä mieltä aikuisena: Teinien huolet ovat samastuttavia aikakaudesta riippumatta. En voi kuin ihmetellä, miten vähän ihminen on muuttunut sadassa vuodessa! Toki jotkin sanat ja tilanteet tuntuvat muinaisilta, mutta teoksen yleisilme on yhä hauska ja raikas. Marckin tapa puhua koululaisistaan näiden koko nimillä on intresanttia, ja välillä dialogi kipinöi villisti. Viehättävää on myös se, että näissä kirjoissa ihmiset todella kohtaavat toisensa ja haluavat tulla toimeen keskenään. Ajan kulun huomaa parhaiten asenteissa: nykylukijalle tulee epämukava olo, kun Etta esitellään lukijalle lihavana tyttönä, jonka määräävin ominaisuus on ruokahalu. Moraaliset opetuksetkin huvittavat.

Ytimessä: ”Koulussa ei milloinkaan tapahdu mitään lystiä, jos Hertta on poissa päivänkin.”

1930-luku

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi (1937 Otava)

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi.

Mistä kirja kertoo: Ylioppilaskirjoituksissa reputtanut Anja Utria lähtee kesälomalle Kärsäpää-saareen Saimaalla. Anjan Augusta-, Ada- ja Asta-tätien vuokraaman huvilan uusi omistaja, agronomi Ollikainen, inhoaa nuoria naisia, ja siksi Anjan on esitettävä 14-vuotiasta. Tästä seuraa jännittäviä tilanteita, onhan Anja kuitenkin jo nuori nainen. Päiväkirjamuotoisessa teoksessa lukijalle esitellään laaja kirjo erilaisia naistyyppejä, ja ilmassa on selvästi uuden ajan tuulia: 1930-luvun tyttölapsi on villi ja vallaton.

Mistä pidin teininä: Anjan nuorennusyritys kutkutti mieltä – olihan nyt AIVAN eri asia olla 14-vuotias kuin jännittävä abiturientti! Lappeenranta ja Saimaan seutu ihastuttivat tapahtumapaikkana ja saarielämä kalastusretkineen tuntui tutulta ja turvalliselta.

Mitä mieltä aikuisena: Kirjan sekavuus hämmentää. Henkilöitä ja tapahtumia vilisee silmissä, kun koko ajan mennään ja tullaan. Hilja Valtosen lennokas kynä ja eteläkarjalainen sukkeluus suovat kuitenkin yhä silkkaa nautintoa.
Olen yllättynyt, miten paljon kirjassa on suhdepohdiskeluja, ja rivien välissä ihan naisasiaakin. Naisen rooli on selvästi uuden edessä.

Ytimessä: ”Olin tulla kaistapäiseksi alituisesta pohtimisesta, miksi, miksi. Ääh! Laihduin ja tulin kalpeaksi. Sitten vietiin minut lääkärille. ”Terve, mutta rakastunut”, sanoi lääkäri ja määräsi matolääkkeet.”

Vanhat tyttökirjat ovat esineinäkin kauniita.

Vanhat tyttökirjat ovat esineinäkin kauniita. Tommi Tuomi/Otavamedia

1950-luku

Rauha S. Virtanen: Selja-kirjat (Seljan tytöt 1955, Tapaamme Seljalla 1957, Virva Seljan yksityisasia 1960, Tuntematon Selja 1964 WSOY)

Mistä kirja kertoo: Pikku naisia -klassikon tapainen perhekuvaus kertoo neljän sisaruksen perhe-elämästä sotienjälkeisessä Suomessa. Kris, Virva ja Dodo sekä perheeseen adoptoitu puoliksi meksikolainen Margarita kasvavat ja etsivät omia elämänpolkujaan. Äidin kuoltua sodassa haavoittunut isä tuo perheeseen uuden äidin, eikä sopeutuminen suju kitkatta. Margaritan myötä tarina on jo lähtökohdiltaan kansainvälisempi kuin suomalaiset tyttökirjat keskimäärin, ja 1960-luvun kuohuihin kurkottava tarina haastaa perinteiset perhearvot.

Rauha S. Virtanen: Selja-kirjat (Seljan tytöt 1955, Tapaamme Seljalla 1957, Virva Seljan yksityisasia 1960, Tuntematon Selja 1964 WSOY)

Rauha S. Virtanen: Selja-kirjat (Seljan tytöt 1955, Tapaamme Seljalla 1957, Virva Seljan yksityisasia 1960, Tuntematon Selja 1964 WSOY).

Mistä pidin teininä: Värikkäästä perhe-elämästä. Hämmästelin Seljojen suuria tunteita ja ovien pauketta. Ja silti ihmiset pitivät toisistaan!
Päähenkilöillä oli hankalat nimet ja he puhuivat välillä vaikeasti hahmotettavista asioista, kuten Pariisin laitakaupungista ja kaukaisista Meksikon-sukulaisista. Silti kirjasarjassa oli kummaa vetoa, ja halusin kovasti ymmärtää tätä suuren maailman menoa.

Mitä mieltä aikuisena: Nyt ihan naurattaa, miten ymmällä olen mahtanut olla Virtasen kirjasarjan äärellä. Seljan tarina ei oikeastaan vastaa sitä herttaisen tyttökirjasarjan mainetta, jota se edelleen kantaa. Sarjan osissa käsitellään uusperheiden ongelmia, murrosiän tunnekuohuja, alkoholismia ja oman identiteetin löytymisen vaikeuksia. Ehkä Selja-sarjalle on haluttu antaa sokeroitu leima, koska sellaista sarjaa ei suomalaisessa tyttökirjallisuudessa ole? Nykylukijalle Seljan värikäs perhe-elämä on mielenkiintoinen kurkistus aikaan, jossa suurikokoinen lapsiperhe oli vielä yhteiskunnan ydinyksikkö.

Ytimessä: ”Viideltä kokoonnuttiin päivällispöytään isä, Rea, Virva ja Dodo. Isä oli hiljainen, ja hänen otsansa oli tuimissa rypyissä. Tunnelma oli hiukan tukala.”

10-vuotiaana luettu ei unohdu koskaan. Aikuisena se vain saa uusia sävyjä.

10-vuotiaana luettu ei unohdu koskaan. Aikuisena se vain saa uusia sävyjä. Anna Muurisen kotialbumi

Outi Luhtapohja: Pärinätytöt (1956, Karisto)

Mistä kirja kertoo: Ylioppilaaksi päässyt Saara saa sedältään moottoripyörän, ”Petterin”. Menopeli avaa Saaralle ja tämän sisarelle Marketalle uuden maailman pölyisine maanteineen ja omatoimiseikkailuineen. Tytöt lähtevät moottoripyöräretkelle teltan ja hupenevien eväiden kanssa ja kohtaavat monta aivan uudenlaista tilannetta.

Outi Luhtapohja: Pärinätytöt

Outi Luhtapohja: Pärinätytöt.

Mistä pidin teininä: Mutkaisista maanteistä, vihreästä telttakankaasta ja vapauden hurmasta. Oli myös hyvin jännittävää, kun Saara lähti kylään Rolf-setänsä luokse, hänelle ommeltiin matkaa varten ”uusi puku”. Siinä oli hohtoa.

Mitä mieltä aikuisena: Seikkailuun keskittymistä häiritsevät tuon tuosta aataminaikuiset asenteet ”opettajaperheen tyttöjä” kohtaan, vaikka juuri näitä asenteita tuulettamaan kirja on todennäköisesti syntynyt. On virkistävää, että kun Pärinätytöt ovat eksyksissä, he todella ovat eksyksissä – ei löydy kännykästä maastokarttoja eikä Google Mapsia. He kirjoittavat matkan varrelta vain satunnaisia kirjeitä kotiin, eikä reittisuunnitelmia tai päivittäisiä ajoetappeja tarvitse raportoida minnekään. Tätä on vapaus! Hätkähdyttävää ajankuvaa on sekin, että Marketta kaipailee muurahaisten torjuntaan DDT:tä. Sen sijaan tyttöjä syrjäseudulla seuraava auto ja sen salaperäinen mieskuljettaja saavat niskavillat nousemaan inhosta pystyyn, vaikka kirjailija taisi haluta vain kohottaa loppujännitystä.

Ytimessä: ”Perin ystävällinen, hymyilevä neitonen esitteli karttalehtiä ja sattui kysäisemään, minne Marketta oli matkalla. Tyttö ei osannut moisen ystävällisyyden edessä edes siitä nokkaantua, että myyjätär sinutteli häntä.”

tyttökirjat ja Anna Muurinen

Tommi Tuomi/Otavamedia

Kerttu Juva: Leppiluodon leiriläiset (1951, WSOY)

Mistä kirja kertoo: Seitsemän partiotytön Kurki-vartio lähtee telttaretkelle Leppiluodolle. Tytöillä on hauskat partionimet ja jokaisella omanlaisensa luonne. Tyttöjen eroavaisuudet tulevat hyvin esille saariseikkailussa, jossa joudutaan yllättäviin tilanteisiin aina lampaiden paimentamisesta lastenhoitoon.

Kerttu Juva: Leppiluodon leiriläiset

Kerttu Juva: Leppiluodon leiriläiset.

Mistä pidin teininä: Tyttöjen erilaisuudesta ja yhteishengestä. Oli hauska peilata hahmoihin omaa kehittyvää persoonallisuutta: Haluaisinko olla kuin äidillinen Kaisa, kaikkea innokkaasti nikkaroiva Mukke, haaveisiinsa uppoutuva Pinkeli, poikamainen Nekku, suloinen mutta hieman epäkäytännöllinen Ressukka vaiko iloinen Tappi? Joukon 16-vuotias vartionjohtaja Marjaana oli idoli jo asemansakin johdosta. Hauskat kuvaukset telttojen pystyttämisistä ja puuronkeitto nuotiolla iskivät minuun kuin tuhat volttia. Itse asiassa niin lujaa, että kirjan luettuani kirjoitin heti oman seikkailuromaanin, jossa omat ystäväni lähtivät vastaavalle telttaretkelle.

Mitä mieltä aikuisena: Ihastelen yhä Juvan sujuvaa kieltä. Teokseen sisäänrakennettu asenne innostaa edelleen. Kirjan varsinaisista tapahtumista on jäänyt varsin vähän muistijälkiä, mutta tavoitan heti vuosikymmenien takaiset hurmioitumisen hetket: ystäväporukan reipas toveruus on paitsi viihdyttävää myös kaunista. Toimeliaalle tytölle on maailma auki.

Ytimessä: ”Hetkistä myöhemmin olivat kaikki jo innokkaassa työn touhussa. Kaisa asetteli perunakattilaa kivistä kyhäämälleen tilapäiselle tulisijalle ja yritti ratkaista, kumpi olisi viisainta käyttää heti, sianlihapala vai paistinmakkaralenkki.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 6/20.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X