Miten selviytyä vuodesta, jonka aikana perheen toinen vauva kuolee ja toinen syntyy? Enkeli-Ellin äiti ja isä kertovat

Jaa artikkeliLähetä vinkki
”Perhe edellä mennään kaikessa”, kuvailevat Riikka ja Eetu Happo arkeaan kolmevuotiaan Liljan ja kahdeksan-kuisen Vennin kanssa. © Hanne Manelius
Elli syntyi ja kuoli tammikuussa 2015. Saman vuoden marraskuussa syntyi Venni.

Letti viuhuu, kun pikkutyttö pyyhältää ympyrää äänekoskelaisessa omakotitalossa. Kolmevuotias Lilja esiintyy täällä tänään!

Ponin kokoinen irlanninsusikoira Atlas antaa Liljalle haukahtavat aplodit. Isosiskon show’lle naurahtelee myös kahdeksankuinen Venni, joka tarkkailee tapahtumia vuoroin äidin ja vuoroin isän eli Riikka ja Eetu Hapon sylistä.

”Venni on meidän auringonpaiste”, Riikka rutistaa kuopuspoikaansa.

”Joka aamu Lilja huudahtaa iloisena, että Venni-rakas heräs. Vennillä taas on aina kiire siskon leikkeihin.”

Valoisia hetkiä on arjessa yhä enemmän. Mutta edelleen on pimeitä päiviä, joita edes Vennin hymy ei pysty kirkastamaan. Kipu pyrkii pintaan ja mieli palaa tammikuuhun 2015, jolloin perheen keskimmäinen lapsi Elli syntyi ja kuoli.

Ellillä oli 18-trisomia eli ylimääräinen kolmas kromosomi kahdeksannessatoista kromosomiparissa.Se tarkoitti, että Elli saattaisi kuolla jo odotusaikana tai pian syntymän jälkeen, ja että hänellä olisi vakava kehitysvamma sekä todennäköisesti sydänvika ja hengitysvaikeuksia.

”Pieni osa 18-trisomialapsista saattaa elää vuosia, aikuiseksikin. Työssäni kehitysvammaisten lasten kanssa olen nähnyt, että heidän elämänsä voi olla hyvää. Siksikin ajattelimme, että raskautta ei keskeytetä, vaan Elli saa elää juuri sellaisen elämän kuin hänen on tarkoitus.”

Elli jaksoi 15 päivää.

Suru kasvaa muuriksi

Jääkaapin oveen on teipattu kolme sormiväreillä painettua kuvaa: Vennin sininen, Liljan punainen kämmen ja Ellin pienenpieni, vaaleanpunainen jalkapohja. Se ikuistettiin teho-osastolla Ellin toisena elinpäivänä.

”Aluksi kuvan katsominen oli haikeaa, mutta nykyään se tuo mieleen kiitollisuuden yhteisestä ajasta.”

Ellin hautajaisten jälkeen kotona jatkui arki Liljan kanssa. Riikka oli hoitovapaalla työstään syvästi kehitysvammaisten lasten luokan ohjaajana, ja Eetu palasi silloiseen työhönsä kaupungin atk-tukeen.

”Yritin elää normaalia elämää ja pyörittää arjen palettia. Jonkun oli sekin tehtävä.”

Eetu purki suruaan hiljaa ja fyysisesti, esimerkiksi polttopuita hakkaamalla, kun taas Riikka itki ja tunsi itsensä vihaiseksi. Kerran hänen teki mieli huutaa naapurin miehelle, että miten voit vain aurata lunta, kun minun lapseni on kuollut.

”Aluksi tuntui hirveältä, että muiden elämä jatkui kuten ennen.”

Riikkaa suututti, että Eetu halusi palata töihin ja käydä työkavereiden kanssa pelaamassa sählyä.

”Vaihe oli avioliittomme vaikein. Se säikäytti, koska yleensä olemme olleet samalla aaltopituudella.”

Sitten tulikin romahdus. Riikka valvoi yöt ja päivät ja lähti lopulta pyytämään terveyskeskuksesta apua unettomuuteen.

”Jo ilmoittautumisessa aloin itkeä, hyvä että sain edes asiani kerrottua. Hoitaja totesi heti, että pitäisiköhän varata aika psykologille. Keskusteluapua oli tarjottu meille monta kertaa, mutta vasta silloin myönsin sen tarpeelliseksi.”

Pari lähti vastaanotolle yhdessä.

”Oivalsimme, että suremme eri tavoilla, toinen tekemällä ja toinen puhumalla, mutta kumpikaan ei halua kasvattaa toisen pahaa oloa. Että tässä ollaan yhdessä ja selvitään yhdessä.”

Nyt jo raskaana

”Näinkö pian?”

Kolme kuukautta Ellin kuoleman jälkeen Riikka tuijotti hämmentyneenä raskaustestin punaisia viivoja. Uusi vauva olisi lämpimästi tervetullut, niin pari oli sopinut Ellin odotusaikana. Että menetyksestä huolimatta elämä jatkuisi, ja kumpikin haluaisi yhä ison perheen.

”Vauva oli ehdottomasti parasta, mitä meille olisi voinut tapahtua, ja olimme raskaudesta todella onnellisia, mutta samaan aikaan surutyö Ellin menettämisestä oli kesken.”

Seuraavia kuukausia pariskunta kutsuu tunteiden vuoristoradaksi. Suru menetyksestä ja ilo odottamisesta kuljettivat mieltä ylös ja alas. Ajatuksiin tunkeutui syyllisyyttä ja häpeää.

”Mietin, mitä ihmiset ajattelevat, kun niin nopeasti lapseni kuoleman jälkeen olen taas raskaana. Kehtaanko kertoa raskaudesta, ja luulevatko he, että yritän korvata Ellin? Tunsin syyllisyyttä siitäkin, että minulla oli kielteisiä ajatuksia, enkä pystynyt olemaan vain onnellinen odotuksesta”, Riikka kuvailee.

Sitten tulivat pelot. Mitä jos kaikki ei menekään hyvin? Miten parisuhde sen kestäisi – ja oma pää? Pelot lisääntyivät entisestään, kun Vennin todettiin kasvavan kohdussa hitaasti. Se toi muistot elävinä mieleen.

”Lilja oli vähällä syntyä pikkukeskosena, ja silloin meille sanottiin, että se olisi kamalan harvinaista. Sitten tuli Elli ja jälleen jotain kamalan harvinaista. Entä jos taas sattuisi jotain?”

Kunhan olisi elossa

Pahimmilla pelkohetkillä Riikka sai lohtua aavistuksestaan, että ”suuria mutkia ei tule matkaan.” Ellin odotuksessa hän oli alusta lähtien epäillyt, ettei kaikki ole kunnossa. Vennin odotus tuntui erilaiselta.

Läheisille puhuminen helpotti tunteiden käsittelemistä. Riikka ja Eetu päättivät luottaa siihen, että elämä kantaa, tuli mitä tuli. Vennille ei tehtäisi kaikkia sikiöseulontoja, vaan ainoastaan yleisimmät trisomiat suljettaisiin verikokeilla pois.

”Emme toivoneet tervettä lasta. Toivoimme vain, että lapsi olisi elossa.”

Loppuraskaudesta Riikka pystyi jo hiukan nauramaan itselleen. Hän vitsaili leiriytyvänsä telttaan sairaalan pihalle, koska hän halusi niin usein ultraäänitutkimukseen.

”Elliä odottaessa toivoin, että vauva saisi ikuisesti olla sydämeni alla, kohdun suojassa. Venniä odottaessa taas toivoin, että raskausaika kuluisi mahdollisimman nopeasti ja saisin hänet pian turvaan syliini.”

Neuvolan ja sairaalan henkilökunta ymmärsi Riikkaa hyvin. Hän puhui peloistaan myös psykologille.

”Mieleeni jäivät erityisesti eräät psykologin sanat. Että kun uusi vauva syntyisi, huomaisin sen tuovan meille terveisiä taivaasta.”

Tärkeitä kohtaamisia

”Vuhvuh!” kuuluu toisesta päästä taloa, missä Atlas alkaa vaatia perheeltä huomiota. Iso koira on sekin vielä lapsi.

Atlas tuli pentuna taloon Ellin kuoleman jälkeen ja osoittautui erinomaiseksi terapeutiksi. Se on kuunnellut surut ja itkut ja jakanut hellyyttä. Se on myös komentanut ulkoilemaan.

”Kaikenlainen liikunta auttoi meitä toipumisessa”, Eetu ja Riikka kertovat.

Isona tukena perheelle ovat olleet sukulaiset ja muut läheiset. He virittivät arkisen tukiverkon, joka auttoi synkkien päivien läpi.

Tuttavien ja työkavereiden suhtautumisen Riikka ja Eetu ovat kokeneet rakentavaksi. Ihmiset eivät vältelleet heitä, vaan uskalsivat kohdata.

”Jo se auttaa surevaa, että kysyy vointia ja jaksamista.”

Alusta lähtien vanhemmat ovat puhuneet Ellistä avoimesti kaikille, myös Liljalle ja Vennille lasten ikään sopivalla tavalla.

”Lapsille kuuluu sanoa asiat kuten ne on ovat. Elli on ja tulee aina olemaan osa perhettämme.”

Isompina Lilja ja Venni voivat tutustua Elliin lukemalla. Riikka ja Eetu kertoivat Ellin lyhyestä elämästä Seurassa helmikuussa 2015. Riikka on myös kirjoittanut Ellin odotuksesta lähtien blogia, ja viime keväänä ilmestyi hänen esikoiskirjansa ”Minä sinua vaan”, Elli-enkelin matka.

”Kirjoittaminen on minulle selviytymiskeino. Sen kautta olen myös löytänyt trisomia-perheiden yhteisön. Olen saanut paljon vertaistukea, ja toivottavasti pystyn nyt itse tukemaan muita.”

Viesti enkelitytöltä

Marraskuun aamu heitteli lumihiutaleita tuulilasiin. Autossa Riikkaa ja Eetua jännitti. He olivat matkalla sairaalaan, missä Vennin synnytys käynnistettäisiin pari viikkoa ennen laskettua aikaa.

Iltapäivällä he saivat syliinsä hiukan pienen, mutta terveen pojan.

”Ei voi olla totta!” olivat äidin ja isän ensimmäiset sanat ja ajatukset. Niin käsittämättömän paljon Venni muistutti Elliä.

”Jo Vennin ensimmäisestä katseesta tuli ihmeen hyvä olo. Ajattelin, että tässä ehkä tulivat ne enkelisiskon terveiset pilven reunalta.”

Riikka ja Eetu eivät kuulu kirkkoon tai uskonnolliseen yhteisöön, mutta he uskovat jälleennäkemiseen. Niinpä he puhuvat taivaasta ja uskovat, että siellä on paikka myös Ellille.

Kun perhe jokin aika sitten palasi hautausmaalta, Lilja pysäytti vanhemmat kysymyksellään:

”Tuleeko Elli illalla käymään?”

Vanhemmat vastasivat, että Elli ei tule kotiin, mutta he voivat yhdessä käydä haudalla ja sytyttää Ellille kynttilöitä. Pieniä, lämpöisiä valoja.

”Unelmamme suurperheestä ei ehkä toteudu, mutta olemme ryhtyneet tukiperheeksi kehitysvammaisille lapsille ja alkaneet molemmat opiskella. Tuntuu, että kiinnostaviin asioihin on tartuttava heti, eikä sitten joskus.”

Elämä on tässä ja nyt. Sen Elli heille kertoi.

X