Kritiikki johti kidutukseen kotimaassa – Libanonilainen toimittaja Georges Hourani asuu Suomessa ja unelmoi rauhasta Lähi-idässä: ”Uskon, että rauha on mahdollinen – se ei tule aseiden avulla”
Georges Hourani on menettänyt kollegoitaan ja miltei oman henkensäkin Libanonin levottomuuksissa. Silti hän jaksaa unelmoida rauhasta Lähi-itään.
Suomalaismedian Lähi-itä-uutisointia Georges Hourani pitää pääosin onnistuneena. ”Aiheisiin syvemmin pureutuvia juttuja voisi kuitenkin olla enemmän”, Hourani sanoo.
Sitä iltaa Georges Hourani tuskin unohtaa koskaan. Oli tiistai 4. elokuuta 2020, ja Lahdessa asuva libanonilainen toimittaja oli tullut juuri kaupasta perheensä kanssa. Lapset alkoivat katsoa lastenohjelmaa, ja Georges-isä avasi arabiankielisen netti-tv-kanavan.
Pian ruudun täytti videokuva Libanonin pääkaupungissa Beirutissa hetkeä aiemmin tapahtuneesta valtavasta räjähdyksestä. Pamaus näytti kuin ydinpommin aiheuttamalta.
”Olin sokissa. Huolestuin Libanonissa asuvista läheisistä. Laitoin viestiä perheenjäsentemme Whatsapp-ryhmään ja yritin soittaa heille. Seurasin uutisia yömyöhään, ja soittelimme toisillemme Libanonissa ja ulkomailla asuvien sukulaisten kanssa”, Georges Hourani kertoo.
”Lapset ihmettelivät, mikä isälle tuli. Noomi-puolisoni kanssa kerroimme heille, että Libanonissa on nyt vaikea tilanne. Räjähdyskuvia emme heille näyttäneet.”
Huojentavia terveisiä
Illan aikana selvisi, että Libanonissa asuvat Houranin äiti ja sisarukset perheineen olivat fyysisesti kunnossa. Räjähdyksen synnyttämän paineaalto oli kuitenkin rikkonut ikkunoita äidin kodista, joka sijaitsee vuorella yli 15 kilometrin päässä räjähdyspaikasta.
”Ulkoisesti he ovat kunnossa, mutta sisäisesti he käyvät vaikeaa aikaa läpi. He kiittävät Jumalaa, että selvisivät, mutta samalla he ovat huolissaan lasten tulevaisuudesta”, Georges Hourani sanoo.
Räjähdyksen seurauksena noin 200 ihmistä kuoli ja yli 5 000 loukkaantui. Noin 300 000 ihmisen kodit vaurioituivat asuinkelvottomiksi.
Räjähdyksen aiheuttajaksi osoittautui kaupungin satamaan varastoitu 2 700 tonnin ammoniumnitraattierä.
”Beirut on kuin haavoittunut äiti, joka yrittää suojella lapsiaan, kun…”
Lause jää kesken. Houranin ääni murtuu. Tuhosta on yhä vaikea puhua.
Räjähdys on yhä monen mielissä marraskuussakin, kun Libanonissa kootaan uutta hallitusta. Haasteita maalla riittää, sillä maa on keskellä vakavaa talouskriisiä. Lisäksi hallinto on niin korruptoitunut, että muun muassa Ranska ja Yhdysvallat vaativat Libanonilta toimia tilanteen parantamiseksi.
Lapsuus meni sodassa
Toisin oli silloin, kun Georges Hourani syntyi Beirutissa vuonna 1974. Viihtyisää kaupunkia kutsuttiin Lähi-idän Pariisiksi. Libanon oli alueen muihin valtioihin verrattuna edistynyt valtio.
Vuonna 1975 kaikki muuttui, kun Libanonissa puhkesi sisällissota. Houranien isä oli ortodoksi ja äiti katolilainen. Perhe muutti pieneen Marjayounin kaupunkiin lähelle Israelin rajaa. Alueella operoi sunni-islamilainen Palestiinan vapautusjärjestö PLO.
Järjestö teki iskuja Israeliin mutta vainosi samalla alueella asuvia kristittyjä ja shiioja. Kristityillä ja shiioilla oli omat asejoukkonsa. Israelin ja PLO:n väliset kahakat johtivat siihen, että Israel hyökkäsi Libanoniin 1982.
”Se oli lapsuuteni traumaattisin kokemus. Kuulimme räjähdysten ääniä ja näimme taisteluita. Ihmisiä kuoli”, Hourani kertoo.
”Muistan, kuinka äitini nukkui öisin päivävaatteet päällä, jotta olisi valmis, jos yöllä tapahtuisi jotakin. Isäni teki parhaansa suojellakseen meitä.”
”Kuulimme räjähdysten ääniä ja näimme taisteluita. Ihmisiä kuoli.”
Hyökkäyksen jälkeen Israel perusti Etelä-Libanoniin puskurivyöhykkeen suojaamaan omaa pohjoisrajaansa. Levottomuuksia se ei lopettanut. Sisällissota päättyi vasta 1990, ja Israel vetäytyi Etelä-Libanonista vuonna 2000.
Kun tilanne salli, veljekset seikkailivat lähiympäristössä ja pyydystivät käärmeitä ja skorpioneja. Mukavia muistoja jäi myös perheen yhteisistä oliivien poimimisreissuista. Koulussa matematiikka oli mieluista. Lisäksi Georges pelasi lentopalloa.
Taskurahaa hän tienasi kuljettamalla pizzaa alueella toimiville rauhanturvaajille. Heihin kuuluneet suomalaiset olivat Houranin ensikosketus Suomeen.
Kritiikki johti kidutukseen
Vuonna 1995 Georges Hourani pääsi Beirutin yliopistoon. Aluksi hän opiskeli insinööriksi, mutta vaihtoi myöhemmin yhteiskuntatieteisiin ja media-alalle.
Valmistumisensa jälkeen Houranille tarjoutui mahdollisuus päästä maan suurimman sanomalehden Al-Naharin sotakirjeenvaihtajaksi. Työalueeksi tuli Houranin kotiseutu, Israelin miehittämä alue maan eteläosassa.
Kun Israel vetäytyi Libanonista 2000, Hourani ryhtyi kirjoittamaan siitä, miten Libanonin valtiovalta palasi alueelle.
”Kirjoitin kansani kärsimyksestä mutta myös seudun kauneudesta.”
Samoihin aikoihin alkoi shiialaisen Hizbollah-järjestön voimistuminen. Vuonna 2004 Hourani aloitti toisessa sanomalehdessä, joka oli kriittinen Hizbollahia kohtaan.
Myöhemmin samana vuonna Hizbollahia tukevat asemiehet sieppasivat Houranin. Häntä kidutettiin, ja kiduttajat mursivat hänen toisen kätensä. Lopulta hän pääsi pakenemaan parvekkeen kautta.
”Libanonissa kaikki lehdet linkittyvät johonkin tiettyyn poliittiseen ryhmään. Vaikka toimittajat kuinka pyrkisivät objektiiviseen journalismiin, he joutuvat osaksi konfliktia ja vastapuolen joukkojen kohteeksi.”
Kesällä 2006 käytiin kuukauden kestänyt sota Israelin ja Hizbollahin välillä. Hourani toimi avustajana australialaiselle TV-kanavalle, kunnes työ kävi mahdottomaksi. Kaiken kokemansa jälkeen hän oli hyvin ahdistunut. Hän heräsi yöllä painajaisiin ja suuttui päivisin helposti. Kuolema pelotti.
Mies päätti lähteä maasta. Hän pääsi evakuointilaivalla Kyprokselle.
Rakkaus kirjoittamiseen ja sodan varjossa eletty lapsuus tekivät Georges Houranista toimittajan. ”Alusta asti missioni toimittajana on ollut olla rauhantekijä.” Sohvalla leikkii Houranin poika Mikael. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Tukala tilanne
Seuraavana vuonna Georges Hourani tapasi tulevan vaimonsa, suomalaisen Noomin ja pariskunta muutti yhdessä talviseen Pohjolaan.
Suomessa Hourani on seurannut kotimaansa tapahtumia tiiviisti. Vuosien myötä tilanne alueella on entisestään huonontunut. Pinta-alaltaan Uudenmaan kokoisessa Libanonissa elää noin kuusi miljoonaa asukasta sekä yli miljoonaa syyrialaispakolaista. Maa on uskonnollinen ja kielellinen tilkkutäkki. Sisäpolitiikassa väestöryhmät tavoittelevat ensisijaisesti oman ryhmänsä etua, mikä on lamaannuttanut yhteiskunnan kehittämisen.
Korruptio, vesipula, väkivalta, alituiset sähkökatkot, surkea tietoliikenneverkko ja toimimaton jätehuolto kuormittavat kansalaisten arkea. Valtiontalous oli vararikon partaalla jo ennen räjähdystä. Koronavirustartuntojen määrä kasvaa.
Tilannetta on hyödyntänyt Iranin tukema Hizbollah. Järjestön ote yhteiskunnasta on kasvanut vuosi vuodelta.
”Hizbollahin avoimesti julistamana tavoitteena on islamilaistaa Libanon. Teatterit ja alkoholijuomien myyminen ravintoloissa on kielletty heidän valvomillaan alueilla. Kesällä maan uimarannoilla tehtiin hyökkäyksiä liian paljastavina pidettyihin uimapukuihin pukeutuneita naisia kohtaan.”
Hourani ei pelkää kritisoida organisaatiota, jota monet maat pitävät terroristijärjestönä.
”Olen aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja pyrin ajamaan korruptoituneen hallinnon ja Hizbollahin syrjäyttämistä vallasta.”
Negatiivinen kehitys on saanut lukuisat Libanonin kristityt lähtemään maasta. Räjähdysonnettomuuden jälkeen Beirutin kirkoissa pelätään muuttoliikkeen uutta kiihtymistä: onnettomuudessa eniten kärsineet korttelit ovat osa Itä-Beirutin kristittyjen asuttamaa kaupunginosaa.
”Täällä olen vapaa”
Suomesta käsin Georges Hourani on tehnyt juttuja muutamille arabimedioille. Näkyvin pesti oli työskentely tunnetun Al-Jazeera-kanavan Pohjoismaiden kirjeenvaihtajana vuosina 2013–2017. Sen lisäksi hän on toiminut kääntäjänä, tulkkina sekä Diakin järjestämän turvapaikanhakijaprojektin koordinaattorina.
Suomalaisiin tiedotusvälineisiin työllistyminen on ollut vaikeaa, sillä Houranin puhumasta suomesta ei ole vielä työkieleksi. Muutamia englanninkielisiä juttuja hän on saanut myytyä muun muassa Helsinki Times -lehteen.
Kun Hourani saapui Suomeen 2008, pelkkä oven tömähdyksen kuuleminen aiheutti hänessä pelkoreaktion. Edelleen traumat nostavat joskus päätään, mutta yhä harvemmin.
”Asuimme aluksi Järvenpäässä, ja muistan, kuinka kuljin metsissä ja lauloin, hypin ja huusin ääneen. Olin niin onnellinen siitä, että olen elossa. Suomessa olen kokenut olevani vapaa väestöryhmien välisestä koston kierteestä, katkeruudesta ja sodan pelosta. Myös avioliitto, isyys ja rukous ovat parantaneet minua”, Hourani kertoo.
”Nykyään rakastan ihmisinä niin israelilaisia kuin Hizbollahin jäseniäkin. Olen antanut heille kaikille anteeksi.”
Entä Libanon ja Lähi-itä – uskotko, että siellä joskus voitaisiin päästä sodan pelosta?
”Uskon, että rauha on mahdollinen ja että voimme olla veljiä ja sisaria keskenämme uskonnoistamme riippumatta. Kaikkien osapuolten tulee kuitenkin ymmärtää, että rauha ei tule aseiden avulla.”
Lue myös: Beirut on yhä raunioina – Näin tuhoisasta räjähdyksestä selvisi Cecilia Pellosniemi
Cecilia Pellosniemi on toipunut hyvin. Tältä hän näyttää kolme kuukautta räjähdyksen jälkeen. © Cecilia Pellosniemi