”Toivon, että elämä kantaa vielä kauan”
Tiina Korkealehto sairastui lukioiässä ykköstyypin diabetekseen. Vaikka sen seurauksena on kehittynyt vakavia lisäsairauksia, hän uskoo, että parempia päiviä on vielä edessä.
Vakavasta sairaudesta huolimatta Tiina Korkealehto osaa kaivaa positiiviset asiat arjesta esiin.
Vedenkuljetus, vedenjohtokyky, hiukkasvesi… Lukion biologianopettaja kertoi tunnilla kasvien vesitaloudesta, mutta Tiina Korkealehto muistaa erottaneensa puheesta vain vesi-sanat ja miettineensä omaa janoaan.
”Pitäisi päästä juomaan! Joisin kannutolkulla vettä! Niin muuten öisin teinkin, muistelee nyt 54-vuotias Tiina.
Lääkärissä hänen verensokerinsa mitattiin. Se oli 18,5.
”Jouduin saman tien sairaalaan, jossa olin kaksi viikkoa. Diagnoosi oli selvä: ykköstyypin diabetes. Paluuta entiseen ei enää ollut. Tulisin tarvitsemaan insuliinia koko loppuelämäni”, Tiina kertoo.
Hän suhtautui asiaan kuitenkin järkevästi. Edes pistäminen ei kauhistuttanut nuorta naista.
”Pistin insuliinia kaksi kertaa päivässä, aamuisin noin 20 ja iltaisin noin 10 yksikköä. Mittasin elimistöstä sokeria pissaliuskoilla. Verensokeria ei saatu laskettua, koska pikainsuliinia ei ollut keksitty tai ainakaan Suomessa sitä ei vielä ollut saatavana. Ainut keino oli lähteä lenkille tai vähentää syömistä.”
Tiinan sairauden hoito oli monta vuotta aika rutiininomaista: insuliinipistoksia ja verensokerin seuraamista.
Uusi käänne diabeteksessa tuli, kun Tiina meni naimisiin ja halusi perustaa perheen.
”Lapsi oli suunniteltu, ja sairaus otettu huomioon raskautta ajateltaessa. Diabetes oli siis ollut tasapainossa, kun aloin odottaa vauvaa.”
Heti ensimmäisessä neuvolassa otetussa virtsanäytteessä proteiinit olivat kuitenkin koholla, ja kohonneita arvoja mitattiin koko raskauden ajan.
”Terveydenhoitaja puhui jo epämääräisesti raskauden peruuttamisesta. Kun kysyin lääkäriltä, että mitä termi tarkoittaa, tämä sanoi, että kyllä se raskauden keskeyttämistä tarkoittaa.”
Raskauden loppuvaiheessa Tiinalle tuli myös raskausmyrkytyksen oireita kohonneen verenpaineen myötä.
”Turposin aivan muodottomaksi. Kun vaaka näytti sataa kiloa, lopetin painon seuraamisen. Synnytin keisarileikkauksella ja maatessani leikkauspöydällä valuin reunojen yli. Olin niin valtava, että pelkäsin, selviämmekö hengissä.”
Tiina kuitenkin selvisi ja sai terveen lapsen.
”Kaunis, ihana pieni poika sieltä syntyi, Konsta.”
Tiina asui Kuusamossa, opiskeli tradenomiksi, erityisopettajaksi ja suoritti maisterin tutkinnon, hoiti lastaan ja kävi töissä.
”Vaikka puitteet elämälle olivat kohtuulliset, en ollut tyytyväinen avioliittooni ja fyysiseen olooni. Olin kyllästynyt, väsynyt, lihava ja turvoksissa.”
Ero, uusi työ, muutto Kajaaniin ja asiantunteva lääkäri – ne pelastivat Tiinan mukaan hänet takaisin elämään.
Lääkäri ehdotti Tiinalle Diabeteskeskuksen kuntoutusta.
”Munuaissairaille tarkoitettu kuntoutus ei mielestäni koskenut minua, mutta lääkäri oli oikeassa. Tuo kuntoutus antoi minulle muutaman lisävuoden ilman dialyysiä, vaikka siihen lopulta päädyin muutama vuosi sitten.”
Silmänpohjamuutokset, hermomuutokset ja munuaisten vajaatoiminta – nämä kaikki ovat olleet seurausta ykköstyypin diabeteksesta. Nykyisin Tiina käy kolme kertaa viikossa dialyysissa ja odottaa sopivan munuaissiirrännäisen löytymistä.
Huono uutinen oli, ettei Tiinan äiti voikaan luovuttaa tyttärelleen munuaista, sillä äiti ei tulisi toimeen yhdellä munuaisella.
”Sairauksien hoitaminen vie suurimman osan ajastani. Loppu kuluu perheen, ystävien ja kuvataiteen, rakkaan harrastukseni, parissa.”
Muutama vuosi sitten Tiina joutui jättämään työnsä opinto-ohjaajana.
”Olin niin väsynyt dialyysihoitojen jälkeen, etten jaksanut enää käydä töissä, vaikka kuinka olisin halunnut.”
Tiina sai myös tulehduksellisen taudin, diabeettisen sarkoidoosin.
”Yhtäkkiä jalkapohjani tuli tosi kipeäksi. Ainut hoitokeino oli laittaa jalkaan kipsi.”
Tiinan jalasta on myös jouduttu amputoimaan varvas.
”Viime aikoina on ollut paljon ongelmia jalkojen kanssa. Jaksaminen on ollut välillä koetuksella.”
Tiina yrittää silti ulkoilla ja kävellä niin kauan kuin siihen on voimia.
Vaikeasta sairaudesta huolimatta Tiina osaa nauttia elämästä. Iloa tuovat muun muassa täysi-ikäiseksi kasvanut fiksu poika ja uusi kumppani.
”Muutimme reilu vuosi sitten Konstan kanssa Kainuusta Lahteen Heikin luo.”
Muutto merkitsi myös Tiinan siirtymistä Päijät-Hämeen keskussairaalan potilaaksi.
”Hoito on huipputasoa. Tunnen olevani hyvissä käsissä.”
Myös läheisten tuki on Tiinalle korvaamatonta.
”Konsta yrittää toppuutella minua tekemästä liikaa. Hän tietää, ettei energiani riitä. Hän vitsailee, että jätä äiti muut työt tekemättä, mutta tee mulle ruokaa.”
Tiina arvostaa kumppaniaan, joka suhtautuu häneen ihmisenä, ei potilaana.
”Joskus Heikki sanoo, ettei sairaudessani taida tulla parempaa päivää.”
Tiina kuitenkin uskoo, että parempiakin päiviä vielä tulee.
”Suunnittelemme Heikin kanssa, että muutetaanko eläkkeellä Italiaan vai mitä tehtäisiin. Haaveilen tulevaisuudesta, en kuolemasta.”
Kuolema on Tiinan mukaan niin lähellä, että joinain väsyneinä päivinä hän miettii, tähänkö kaikki nyt sitten loppuu.
”Tämä on hirveä tauti, joka vähitellen murtaa ihmisen.”
Enimmäkseen Tiina ajattelee kuitenkin positiivisia asioita ja iloitsee arjessaan pienistä hyvistä asioista.
”Uskon, että elämä kantaa ja toivon, että se kantaisi vielä kauan.”
Viva 9/2016
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti