Kirjailija Tomi Kontio kiersi poikansa kanssa kansallispuistot – Näin elämyksistä syntyi Kansallispuistojen kutsu

Tomi Kontio sai poikansa kanssa idean, hehän voisivat kiertää yhdessä kaikki Suomen kansallispuistot. Nyt reissut on tehty. Retkeily on tuonut elämään läsnäoloa ja uudenlaisen katseen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Tomi Kontion Kansallis­puistojen kutsu -kirja voitti Vuoden matka­kirja 2020 -palkinnon.

Tomi Kontio sai poikansa kanssa idean, hehän voisivat kiertää yhdessä kaikki Suomen kansallispuistot. Nyt reissut on tehty. Retkeily on tuonut elämään läsnäoloa ja uudenlaisen katseen.
Teksti: Irina Björkman

Mitä jos kiertäisimme yhdessä kansallispuistoja? Tämäntapaisen kysymyksen heitti helsinkiläinen kirjailija Tomi Kontio pojalleen joitakin vuosia sitten.

Tomi Kontio oli juuri palannut juttukeikalta tunturimaisemista ja maalaili seitsenvuotiaan poikansa silmien eteen kuvia Lapista. UKK:n kansallispuiston luonnossa ja erätunnelmassa oli ollut jotain, jonka hän halusi kokea uudelleen.

Myös poika innostui, tosin he molemmat ymmärsivät, ettei Lapin maisemiin kannattaisi rynnätä ihan suin päin. Ensin olisi harjoiteltava vähän lähempää löytyvissä metsissä.

Niin he päätyivät Espoon Nuuk­sioon. Tosin väliin mahtui pari vuotta, ennen kuin alkuinnostus ehti jalostua konkreettiseksi retkeksi. Jälkiviisaasti ajateltuna se oli ihan hyvä juttu, molemmat ehtivät pohtia ajatusta. Ja Kontio päivittää retkivarustusta. Se kun ei ollut alkuun kovin hääppöinen.

”Löysin jostain varastomme perukoilta vanhan homeisen telttani. Siitä varustuksemme on vähän kehittynyt, mutta täytyy myöntää, ettei tässä vieläkään ole miksikään kilpavarustelijoiksi alettu.”

Retkeilyn opettelua

Nuuksio oli hyvä puisto aloittaa, sillä satunnaisia pikku päiväpatikointeja lukuun ottamatta isä ja poika olivat aloittelijoita ja vielä aika tietämättömiä kansallispuisto­etiketistä.

Niin he ensimmäisellä reissullaan saunoivat löytämässään saunassa tajuamatta, että se olisi pitänyt varata etukäteen, kastuivat läpimäriksi ilman vaihtovaatteita ja vuolivat hartaasti sateen kastelemia polttopuita ennen kuin löysivät katoksen alta kuivia.

Sen jälkeen opiskeltiin retkeilyä muissa eteläsuomalaisissa puistoissa. Ja opittiin kaikenlaista. Kuten, ettei puhelimen karttasovellukseen kannata luottaa liikaa tai että reitit on hyvä suunnitella etukäteen. Ja niin he ovat tutustuneet kaikkiin Suomeen 40 kansallispuistosta.

Potterit rinkkaan ja polulle

Teltta ei ole viime vuosina ehtinyt juuri varastossa homehtua, Kontioiden viikonlopuista ja loma-ajoista on kulunut leijonanosa retkillä. Välillä mukaan on lähtenyt myös alakouluikäinen tytär, tosin ei kovin usein.

”Hän pitää kyllä luonnosta, mutta ei kävelemisestä, joten hän antoi vähän erilaista näkökulmaa retkiimme”, Tomi Kontio toteaa.

Viime syksynä isän ja pojan reissut päätyivät kirjaksi saakka, Kansallispuistojen kutsu (Avain) kokoaa Kontioiden retkikokemuksia matkan varrelta, mutta sisältää paljon muutakin: muistoja, tunnelmia, hetkien taltiointia, luontohavaintoja ja -tietoa.

”En missään nimessä halunnut kirjoittaa reittiopaskirjaa, sillä niitä kyllä löytyy. Lähtökohtanani oli, että jos runoilija pärjää luonnossa, niin kuka tahansa muukin.”

Tomi Kontio on huomannut, että metsäretket ovat vahvistaneet niin suhdetta luontoon, itseen kuin poikaankin.

Tomi Kontio on huomannut, että metsäretket ovat vahvistaneet niin suhdetta luontoon, itseen kuin poikaankin. © Sampo Korhonen/Otavamedia

Retkien edetessä innostus kasvoi

Luontoon ei kuitenkaan lähdetty siksi, että kirjailija-isä saisi reissuista hyvän kirjan. Kirjaidea syntyi, kun kustantaja ehdotti sitä Kontiolle, ja silloin jo melkein kaikki kansallispuistot oli kierretty läpi. Ja ne myös kierrettiin yhdessä, Espoosta Lapin pohjoisimpaan puistoon saakka.

”Olen koko ajan edennyt sillä ajatuksella, että en vedä hernettä nenään, jos poika kyllästyy. Muistan hyvin omasta lapsuudesta kuinka ahdistunut isä oli, jos me lapset emme enää innostuneet samoista asioista kuin hän.”

Ja toisaalta, retkien edetessä myös tavoitteellisuus alkoi hälvetä.

”Kun alitimme Karhunkierroksella tavoiteaikamme, huomasimme että tavoitteet alkoivat saada retkillä liian suuren roolin. Löysäsimme tahtia ja aloimme yhä enemmän istuskella ja nauttia ympäristöstä.”

Eikä Kontion pojan innostus ole hälvennyt, oikeastaan päinvastoin.

”Totta kai jossain Helvetinjärvellä, kun vettä tuli taivaan täydeltä ja matkaa oli vielä taivallettavana, huumori oli hetkittäin koetuksella, mutta ne ovat olleet vain hetkiä. Kotona poika katselee jo etukäteen karttoja ja miettii, mihin seuraavaksi lähdemme.”

Kokemuksen karttuessa myös matkat ovat pidentyneet.

”Etelä-Suomen kansallispuistot eivät ole hurjan laajoja, joten niissä emme viettäneet useita öitä kerrallaan.”

Pohjoiseen päin siirryttäessä reissut muuttuivat myös fyysisesti haastavammiksi. Karhunkierrosta varten Kontiot harjoittelivat rinkan kantamista läheisessä Sipoonkorven kansallispuistossa.

”Pojallani oli rinkka selässä. Siihen lisättiin Harry Pottereita ja minulla oli kasvioita, niillä pääsi kantamisen tunnelmaan.”

Itse asiassa Karhunkierroksella tapahtui jotain, josta Toni Kontio käyttää ilmausta taitekohta.

”Siellä huomasin, että 11-vuotias jaksaa jo patikoida paremmin kuin minä. Viimeisellä vaararutistuksella hän oli parempivointinen kuin isänsä.”

Nyt kun kansallispuistot on käyty läpi, Kontiot aikovat tutustua lähemmin Lapin erämaakohteisiin.

”Luultavasti tässä on jotain niin jännittävää, ettei retket hyydytä, vaikka kännykätkin ovat vain mukana hätätilanteita varten.”

Huokailua yhdessä

Mikä metsässä tarpomisessa sitten ihan erityisesti viehättää?

”Ehkä se on meillä kummallakin se, että luonnossa olemme perusasioiden äärellä. Vaikka vähän väsyttäisikin, teltta pitää silti pystyttää, tehdä tulet ja laittaa syötävää. Ja se syötävä kannetaan itse mukana, ei haeta autolla Itäkeskuksesta.”

Ja onhan se yhteistä aikaa, yhteinen seikkailu, vaikkei kansallis­puisto­reissuilla ole tullut karhujen tai luonnonvoimien kanssa painiskeltua. Silti, niin Kontio ainakin uskoo, he ovat molemmat löytäneet retkillä yhteyden luontoon – ja varmasti jollain tapaa myös toisiinsa.

”Vaikka ei me paljon reissuilla puhuta. Jos jollain taukopaikalla heittäydyn runollisesti kuvailemaan eteeni avautuvaa maisemaa, poikaa se tuntuu lähinnä huvittavan.”

Isä ja poika kaipaavat nykyään erityisesti Lapin erämaihin. Niihin ei kuitenkaan voi arjesta irrottautua kovin usein, siksi arkiviikoilla etelän luonto on tullut tutuksi.

Isä ja poika kaipaavat nykyään erityisesti Lapin erämaihin. Niihin ei kuitenkaan voi arjesta irrottautua kovin usein, siksi arkiviikoilla etelän luonto on tullut tutuksi. © Sampo Korhonen/Otavamedia

Luonnosta silti keskustellaan. Syksyllä Lapin ruska teki tunturin laelta molempiin niin lähtemättömän vaikutuksen, etteivät he voineet hetkeen kuin vain huokailla lähes yhteen ääneen.

”Olemme oppineet varmaan puisto puistolta katsomaan ikään kuin metsää puilta. Muistan, kuinka alkuun ajattelin, että kaikki Suomen luonnossa on aika samanlaista, vähän jääkauden jälkiä ja joitakin luontotyyppejä. Hiljalleen luonto on alkanut avautua yhä moninaisempana, erotamme suo- ja metsätyyppejä, maaperän outoja muodostelmia. Olemme oppineet katsomaan”, Kontio toteaa.

Samalla tuo katse on opettanut ymmärtämään yhä syvemmin luonnon merkitystä, että se on osa meitä ja että ihminen on siinä kokonaisuudessa melko pieni hippunen.

”Totta kai olen välillä miettinyt, että kasvatanko lastani erakoksi, kun meistä molemmista tuntuu reissuissa niin hienolta, ettemme tapaa moneen päivään ihmisen ihmistä. Siinä on kuitenkin vähän sellainen outo vivahde, emmehän kumpikaan ole mitenkään ihmisvihamielisiä.”

Osana metsää

Talvella jonnekin metsään, erämaahan, ja mieluusti polkujen ulottumattomiin. Se on Kontioiden seuraava tavoite epävarmoina korona-aikoina. Reissuun lähdetään sitten, kun se tuntuu rajoitusten valossa järkevältä.

”Lapinhulluus on iskenyt meihin molempiin ja sen puistot ovat meille molemmille tärkeimpiä, yhtään väheksymättä näitä etelän puistoja.”

”Metsä sinänsä on minusta turvallinen ja ystävällisempi kuin vaikka kaupunki. Metsähän on meissä.”

Kontiot aloittivat kansallispuisto-harrastuksensa paljon ennen koronan herättelemää vaelluskiinnostusta. Nyt monissa Etelä-Suomen puistoissa on ollut loma-aikoina ja viikonloppuisin suorastaan ruuhkaa. Luonto on ikään kuin karanteeniaikaan löydetty uudelleen. Se on Tomi Kontiosta hienoa ja tärkeää, tosin ruuhkapuistojen sijaan hän aikoo yhä useammin tulevaisuudessa suunnata reissut jonnekin yhä syvemmälle erämaahan.

Kumpikaan, ei isä eikä poika, osaa pelätä metsässä ja luonnon keskellä oikein mitään.

”Tietysti itse tulen vuosi vuodelta vähän varovaisemmaksi ja katson vierestä jo vähän huolissani, kun poika painaa menemään terävässä tunturikivikossa. Mutta metsä sinänsä on minusta turvallinen ja ystävällisempi kuin vaikka kaupunki. Metsähän on meissä, me olemme osa metsää, osa luontoa.”

Lue myös: Oravakuvistaan tunnettu Konsta Punkka on tuttu luontokuvaaja jo eläimillekin – Tässä on jättisuosion salaisuus

X