Toteutuiko Kaukon pelko: Joutuiko hän eroon omaishoitaja-vaimostaan?

Kerroimme kaksi vuotta sitten Kauko Salorannasta, joka pelkäsi päivää, jolloin Iris-vaimo ei enää saisi hoitaa häntä. Mitä pariskunnalle kuuluu nyt?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kauko Saloranta ei mieti, millaista vauhtia sairaus etenee. Suurin huoli on mahdollinen ero Iriksestä.

Kerroimme kaksi vuotta sitten Kauko Salorannasta, joka pelkäsi päivää, jolloin Iris-vaimo ei enää saisi hoitaa häntä. Mitä pariskunnalle kuuluu nyt?
Teksti: Pirjo Kemppinen

Kauko Saloranta, 70, päätti taannoin mykistää vaimonsa yllättävällä toiveella. Hän pyysi tiskaamassa ollutta Iris Salorantaa, 73, tekemään kuperkeikan keittiön lattialla.

”Jätin astiat odottamaan ja tein hänen toiveensa mukaisesti”, nauraa Iris.

Tämä on yksi syy siihen, miksi pariskunta haluaa asua Lohjan Koisjärvellä persoonallisessa talossaan. He ovat kunnostaneet sen kesämökistä vakituiseksi kodiksi.

”Vanhainkodissa meille sanottaisiin, että tuollainen pyllyily saa loppua. Istukaapa keinutuolissa paikallaan”, arvelee Kauko.

Kaukon nuorena sairastaman polion jälkitauti sitoo hänet hengityskoneeseen ja pyörätuoliin. Iris on omaishoitaja.

Pariskunnan päivittäistä elämää siivittävät haasteista huolimatta leikinlasku ja nauru.

”Huumori on hyvinvointimme kantava tekijä. Joskus jopa kilpailemme hulluttelun taidossa”, Iris ilmaisee.

Tarvittaessa hän osaa ottaa käyttöön huumoria järeämmätkin välineet.

Kauko kuntoutui poliosta

Kauko sairastui polioon 18-vuotiaana. Hän makasi sairaalassa hengityskoneessa viisi kuukautta, mutta kuntoutui lopulta lähes täysin.

Vuosikaudet vain lievä ontuminen muistutti viruksesta.

Hän hankki elantonsa kirjanpito- ja toimistotöissä, kunnes joutui jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle. Aika kului kirjoittaessa ja piirtäessä.

”Jo koulukirjani olivat täynnä piirustuksia. Pyssyjä, autoja ja alastomia naisia”, hän velmuaa.

Iris opiskeli lukion jälkeen Turun taideakatemiassa kolme vuotta, mutta kouluttautui sen jälkeen sosiaalikasvattajaksi.

Hän toimi 20 vuotta lastenkodin johtajana, kunnes palasi taiteiden pariin. Ura jatkui kouluttajana, työnohjaajana ja taideterapeuttina.

Rakkaus runoihin yhdisti Iriksen ja Kaukon vuonna 1968.

”Kauko väsytti minut lukemalla puhelimessa silloista lempikirjaansa, Aale Tynnin suomentamaa Tulisen järjen aikaa. Olin lopulta aivan uuvuksissa”, nauraa Iris.

Naimisiin he menivät vuonna 1972.

Silloin Kauko vielä tanssi jiveä.

Polion myöhäisoireita

Kaukon sairastaman polion myöhäisoireet ilmaantuivat 80-luvulla. Ensin heikkeni liikuntakyky.

90-luvulla hänen oli turvauduttava pyörätuoliin. Malli vaihtui sähkökäyttöiseksi 2000-luvun alussa, kun käsien voima ei enää riittänyt tuolin pyörittämiseen.

Kymmenen vuotta sitten Kauko luuli sairastuneensa ikänsä tupakoineena myös keuhkoahtaumatautiin. Ongelma ei kuitenkaan ollut keuhkojen kudoksissa.

”Hengityslihakseni ovat niin heikot, etten yksinkertaisesti jaksa hengittää itse”, hän selventää.

Kaukon hengityskapasiteetti on tällä hetkellä hieman toista litraa, kun se miehillä on keskimäärin viisi litraa.

Kaukolla on kaksi hengityskonetta. Yöllä hänen keuhkoihinsa työntää ilmaa sähköllä toimiva laite. Päivisin liikkumavapautta suo akkukäyttöinen vempain.

Ilman konetta Kauko jaksaa hengittää vain muutaman minuutin ajan.

Sähkökatkos uhkasi hengityskonetta

Puolitoista vuotta sitten Iris ja Kauko joutuivat kiperään tilanteeseen. Myrsky katkaisi kodista sähkön. Hengityskoneen akussa riittää virtaa kuudeksi tunniksi eikä ollut tietoa, milloin sähkö saataisiin takaisin. Kauko tilasi invataksin päästäkseen sairaalaan.

Sähkökatkos ei ollut myrskyn ainoa tuho. Pihaan johtavan tien päälle oli kaatunut kuusi suurta puuta.

”Juoksin hakemaan naapurin apuun. Hän onnistui tekemään kaatuneisiin runkoihin moottorisahalla pyörätuolin mentävän aukon”, kertaa Iris.

Nyt Kaukolla on varalla laite, joka hätätilanteessa muuntaa auton akkuvirran hengityskoneeseen sopivaksi.

Voimaa taiteesta

Kauko ojentaa piirroksen. Siinä robotilla on kädessään kurjenmiekka eli iris ja hengitysmaskin peittämässä suussaan ahven.

”Tulosi antaa virtaa robotille”, muistuttaa teksti.

Se on Kaukon piirtämä kutsu hänen viime kesän 70-vuotispäivilleen. Merkkipäivää juhlimaan saapuneille hän lähetti kiitoksena tapahtumasta piirtämänsä sarjakuvan.

Kuvasarjoiksi kutsumiaan töitä Kauko ryhtyi piirtämään 70-luvulla. Aiheet vaihtelevat maailmanpolitiikasta lapsuudenmuistoihin ja nykypäivään.

Iris puolestaan maalaa, kirjoittaa runoja ja toimittaa kirjoja. He ovat pitäneet yhteisnäyttelyitäkin vuodesta 1994 lähtien. Iriksen  Aika särkyi ja soi -runokokoelman kuvituksena on myös Kaukon lapsuusajan valokuvia.

Lasten sota-ajan kokemusten nostaminen esille taiteen avulla on Irikselle paitsi rakas harrastus myös voimanlähde arkeen.

Kolme vapaapäivää kuussa

Kauko tarvitsee Iriksen apua sängystä nousemiseen. Iris kykenee yksin auttamaan Kaukoa nousemaan sängystä pyörätuoliin, tilapäishoidossa siihen tarvitaan kaksi hoitajaa ja nosturi.

Iriksen mukaan ratkaiseva tekijä on 45 yhteisen vuoden aikana saavutettu keskinäinen luottamus.

”Ehkä se menee aika lähelle rakkautta”, hän hymyilee.

Kauko tarvitsee apua myös pukeutumisessa, eikä hänen käsiensä voima enää riitä kääntämään avainta ovessa.

Iriksellä on kuukaudessa kolme vapaapäivää. Lohjalle perustettiin vajaa vuosi sitten tilapäishoidon tarvitsijoille uusi osasto, johon Kaukokin tutustui tammikuussa.

Riita konjakkituikusta

Kauko on tottunut ottamaan aamuisin konjakkituikun.

Tilapäishoidossa hän kuitenkin joutui antamaan pullonsa pois.

”Se ei riittänyt. Vielä tivattiin, onko minulla jossain muualla jotain piilossa”, Kauko harmittelee.

Kauko olisi ymmärtänyt kielteisen suhtautumisen, jos hän olisi ollut osastolla sairauden vuoksi.

”Mutta olin siellä ainoastaan Iriksen vapaapäivien vuoksi.”

Iriksestäkin asenne tuntui ikävältä.

”Jouduin salakuljettamaan aikuiselle miehelleni viinaa. Tunsin itseni pelleksi.”

Lopulta Kaukolle suotiin aamutuikku lääkärin päätöksellä.

Emme anniskele vammaisille

Aina asiat eivät ratkea neuvottelemalla.

Kauko muistelee, kuinka eräänä sunnuntaina poikkesi pyörätuolilenkillään ravintolaan vajaa kymmenen vuotta sitten.

”Tarjoilija totesi, ettei paikassa anniskella vammaisille.”

Kauko ei jäänyt kinaamaan. Hän palasi kotiin ja kertoi tapahtumasta Irikselle. Kimmastunut vaimo otti yhteyttä ravintolan esimieheen ja antoi tämän kuulla kunniansa.

Iris myös tarjoutui kouluttamaan henkilökuntaa asiakkaan yksilöllisessä kohtaamisessa, ellei asenteisiin muuten saada muutosta.

”Hyvä, ettei käynyt puremassa”, naureskelee Kauko.

Hän huomauttaa, ettei yleensä kiinnitä huomiota kanssaihmisten ennakkoluuloihin.

”En edes yritä hakea toisten hyväksyntää.”

Kiukku hyvä, alistuminen paha

Kaukolta on joskus kysytty, jalostaako vammaisuus.

”Piru vie, se ei tee muuta kuin kiukkuiseksi”, hän vastaa.

Hänestä kiukku on myönteinen tunne, koska se pistää toimimaan.

”Jos alistuu, voi katkeroitua.”

Iriksen ja Kaukon kodissa voimasanatkaan eivät ole kiroilua.

”Jo pelkkä ärsyyntyminen vie eteenpäin. Se antaa voimaa, sillä vaihtoehtona on lamaantuminen”, kiteyttää Iris.

Ero puolisosta pelottaa

Vastikään Kaukon silmissä todettiin harmaakaihi. Hän ei enää näe lukea lehtiä tai kirjoja.

”Hengityslaitteen kanssa kaihia ei pysty leikkaamaan”, hän toteaa.

Hän ei silti mieti, millä vauhdilla polion seuraukset etenevät.

”Olen täyttänyt 70 vuotta. Myös ikä johtaa kuolemaan.”

Kaukolle on jo kerran ehdotettu trakeostomian eli hengitystieavanteen tekemistä vaihtoehtona hengityskoneelle. Silloin Iris ei enää voisi toimia omaishoitajana.

”Minua pelottaa avuttomuus ja yksinjääminen”, myöntää Kauko.

Hänelle yksinäisyys merkitsee eroa Iriksestä.

”Tiedän myös, että olen Irikselle tärkeä. Miten Iris-reppana pärjää, kun en enää ole tässä kiukuttelemassa”, suree Kauko.

Iris ja Kauko taistelevat saadakseen päättää itse, kuinka kauan he kodissaan pärjäävät.

Tammikuussa oli kokous, jossa Salorannoille ehdotettiin muuttoa kaupunkiasuntoon.

Iris ja Kauko muistuttivat alan työntekijöitä sosiaalihuollon keskeisistä toimintaperiaatteista.

”Niitä ovat valinnan vapaus ja itsemääräämisoikeus”, tiivistää Iris.

Mitä muuta he toivovat tulevaisuudelta?

”Piisais kauva”, siteeraa Iris edesmennyttä äitiään.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 22/2013.

Parin kuulumiset nyt: Iris jatkaa yksin

Kauko Saloranta ei joutunut kohtaamaan pahinta pelkoaan. Hän ei  joutunut eroamaan vaimostaan Iris Salorannasta ennen kuolemaansa.

Kauko kuoli 1. heinäkuuta 2014 Lohjan sairaalassa, jonne hän oli joutunut kaksi päivää aiemmin.

”Elintoimintojen hiipuessa Kaukoa alkoi vaivata ummetus. Lähdimme sairaalaan vatsan tyhjennykseen. Siellä kuitenkin hänet todettiin niin voimattomaksi, että otettiin osastolle”, Iris kertoo.

Iris ja Kauko olivat yhdessä 47 vuotta.

”Voin vilpittömästi sanoa kiitos yhteisestä elämästä ja sen tavattoman kauniista lopusta.”

Kuolema käsi kädessä

Kauko kuoli käsi Iriksen kädessä.

”Kävimme yhdessä nukkumaan. Heräsin, kun hoitaja pyysi minua siirtymään aulaan. Vähän ajan kuluttua hän tuli kertomaan, että Kauko oli nukkunut pois.”

Ennen nukahtamistaan Kauko oli ehtinyt sanoa Irikselle: Olet minulle rakas.

Niin sinäkin minulle, oli Iris vastannut.

Juttelua Kaukon valokuville

Iris toimi miehensä omaishoitajana loppuun saakka. Hän iloitsee siitä, että he ehtivät yhdessä valmistautua Kaukon kuolemaan.

”Hyväksyimme tosiasiat ja luopumisen. Se teki lopusta kauniin. Hautajaisetkaan eivät olleet täynnä tuskaa, vaan läsnä oli myös iloa siitä, että Kauko pääsi tuskiaan pakoon.”

Kauko kuoli vain kaksi päivää ennen 73-vuotissyntymäpäiväänsä. Hän ehti piirtää kutsukortteja juhliinsa.

”Vähän huteria piirustukset olivat, sillä harmaakaihi peitti hänen näkökenttäänsä. Joillekin jouduin tulkitsemaan omaperäisiä teoksia. Kauko oli itsensä ihan loppuun asti”, Iris viittaa hurttiin huumoriin, joka siivitti heidän yhteistä elämäänsä.

”Meillä oli voimaannuttava avioliitto. Sama askellus.”

Iris ei kadottanut huumorintajuaan Kaukon kuoltua. Nyt hän sanailee ohikulkiessaan ympäri kotia oleville Kaukon valokuville.

”Huumorimme toimii edelleen, vaikka en tiedäkään, millä planeetalla hän on.”

Muutto lapsuusmaisemiin

Viime kuukausina Iris on kertonut Kaukolle edessä olevasta elämänmuutoksesta.

Hän palaa lapsuudenmaisemiin Sysmään, missä hänen kaksi sisartaankin asuvat.

”Hieman haikeaa muutto on. Aika Lohjalla Kaukon kanssa on pisin yhtämittainen jakso elämässäni.”

Iris on ostanut talon Päijänteen rannalta.

”Pääsen uimaan samoille rannoille, joilla lapsenakin pulikoin.”

Hän on hetken hiljaa. Sitten helähtää äänessä jälleen ilo:

”Luopumisista ja kivuista huolimatta elämä on upea.”

 

X