Transsukupuolinen Jaana eli naisena ensin vain viikonloppuisin: ”Feminiininen puoleni voimistui koko ajan”
Jaana Korhonen eli aluksi vain viikonloput naisena. Kahdeksan viime vuotta hän on saanut olla nainen seitsemän päivää viikossa. Miehen elämästä hän kaipaa vain paria seikkaa.
Jaana Korhonen toivoo vielä solmivansa parisuhteen. ”Unelmakumppani on sellainen, joka huomioi. Minulle tärkeitä ovat pienet eleet, teot ja hellyydenosoitukset.”
Äidin sanat koskettivat. Oletpa nätti tänään, hän sanoi. Se oli äidiltä paljon sanottu.
Äiti oli tullut Jaana Korhosta vastaan rautatieasemalle. Oli vuosi 2013. Siihen saakka Jaana oli ollut epävarma siitä, tulisiko hän sittenkään hyväksytyksi.
”Olihan se äidillekin iso juttu, että omasta pojasta tuli yhtäkkiä nainen.”
Ei punaista pojille
Jaana oli nelisen vuotta, kun hän ensimmäisen kerran puki ylleen mekon ja veti jalkaansa sukkahousut. Ne olivat mummon, jonka luona hän oli asunut vanhempien eron jälkeen.
Pukuleikit jatkuivat. Jaana kokeili mummon mekkoja vaatekaapissa ja vintillä aina kun sen saattoi tehdä salaa. Vaikka asiasta ei puhuttu, hän tiesi, ettei rajaa poikien ja tyttöjen välillä sopinut ylittää.
”Pojat eivät pukeudu punaiseen, ole herkkiä tai itke.”
Jaanalla oli paljon kavereita.
”Leikittiin enimmäkseen poikien juttuja, autoilla ja sellaista.”
Silti hän tunsi olevansa yksin – sitä enemmän, mitä vanhemmaksi varttui.
”Murrosiän kynnyksellä aloin hahmottaa, että halussani pukeutua naisten vaatteisiin oli jotain erilaista. Se oli salaisuus, jota en voinut kertoa kenellekään. Se ahdisti.”
Lopettaakaan hän ei halunnut. Yläasteiän kynnyksellä Jaana alkoi ostaa naisten vaatteita ja asusteita kirpputoreilta. Kerran isä yllätti hänet.
”Minulla oli kaikki rensselit päällä. Menin piiloon, mutta huoneessani sängyn päällä oli lisää mekkoja, hameita ja rintaliivejä.”
Isä sanoi ’jaahas’ tavalla, joka ei jättänyt epäilyksiä. Hän ei hyväksynyt eikä ymmärtänyt.
Vielä silloin Jaana ei ymmärtänyt itsekään.
Naamion suojassa
Pienellä paikkakunnalla, noin 7 000 asukkaan Juankoskella ainoa tietolähde oli kirjasto. Sen valikoimasta löytyi Seta ry:n julkaisema Z-aikakauslehti. Sitä lukiessa Jaana oivalsi olevan muitakin miehiä, jotka halusivat pukeutua naisiksi.
Löytö oli käänteentekevä.
”Wau! En olekaan yksin.”
Kun peruskoulu päättyi, Jaana muutti Kuopioon jatkamaan opintojaan ammattikoulun sähkö- ja automaatioasentajalinjalla.
”Siellä se ryöpsähti. Asuntolassa, omassa huoneessa toteutin itseäni aiempaa vapaammin.”
Jaana ajatteli olevansa transvestiitti, mies, jolla on ajoittain tarve ilmentää feminiinistä puoltaan pukeutumalla, meikkaamalla ja käytöksellä. Muutettuaan Turkuun hän alkoi käydä transvestiittien tapahtumissa.
”Yleensä menimme jollekin toiselle paikkakunnalle. Pelkäsin, että Turussa joku työkaveri voisi nähdä minut. Toisaalta olin hyvä naamioitumisessa.”
Helsingissä, Seta ry:n toimistolla järjestetyssä tapahtumassa kaverit houkuttelivat Jaanan kävelemään kanssaan kadulle yllään juhlava mekko ja päässään naisten peruukki. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän esiintyi julkisesti naiseksi pukeutuneena.
”Se oli aika vapauttavaa.”
Hän oli 25-vuotias.
Jaana alkoi osallistua myös Turun tapahtumiin ja vetää paikallista transvestiittien ryhmää. Rohkeus kasvoi.
”Jos joku tunnistaa, olkoon niin.”
Transvestiittien tapahtumassa Jaana tutustui tulevaan kihlattuunsa, itsensä biseksuaaliksi määritelleeseen naiseen.
”Olin baarissa ystävien kanssa ja Jonna tuli juttelemaan. Hän soitti minulle myöhemmin. Siitä se lähti.”
Jossain vaiheessa seurustelu muuttui avoliitoksi. Parin vuoden kuluttua he ostivat asunnon, jonka remontoivat.
Kotitöistä ei riidelty. Jonna pesi pyykit ja Jaana laittoi usein ruoan. Jaana ryhtyi Jonnan tavoin kasvissyöjäksi. Yhteiselämää rikastutti mopsi Orvokki.
”Varsinkin asunnon hankkimisen aikaan ajattelin, että vielä jossain vaiheessa vietämme perinteistä perhe-elämää lapsineen.”
Niin ei käynyt.
Jaanan ja Jonnan suhde kesti kymmenen vuotta. Sen aikana vahvistui Jaanan aavistus siitä, ettei hän ollutkaan transvestiitti, vaan transsukupuolinen. Hänen tunteensa omasta sukupuolesta oli pysyvässä ristiriidassa syntymässä määritetyn sukupuolen kanssa.
Mieheksi pakotettu
Jaana ja hänen kihlattunsa kävivät yhdessä transvestiittien tapahtumissa.
”Se kuului meidän suhteeseemme ainakin aluksi. Hän oli luomunainen, mutta tykkäsi transihmisistä.”
Suhteen loppuvaiheessa yhteiset riennot kuihtuivat olemattomiin.
”Hän sanoi, että saat mennä omia menojasi, hänellä oli omansa.”
Sonnustautuessaan naiseksi Jaana oli huolellinen. Oli tärkeää, että meikki oli hyvin tehty.
”Paklasin tuntitolkulla. Se oli tavallaan rooli, enemmän naamioitumista kuin ehostamista.”
Jaana opetteli meikkaamista pitkälti itse. Hän kävi myös tyyli- ja meikkauskursseja. Ystäviltä hän sai joitain pukeutumisneuvoja.
Viikonloppujen tapahtumissa Jaana pääsi ilmentämään naisellisuuttaan myös käytöksellään.
”Ydinpersoonani oli koko ajan sama, iloinen ja sosiaalinen, mutta miehen roolissa oli oltava pidättyväinen. Minulle jopa sanottiin, etten saa itkeä, koska olen mies.”
Viikolla työssä Jaana oli hiljainen ja pysytteli omissa oloissaan. Toisin oli viikonloppuisin.
”Silloin ei tarvinnut pidätellä.”
Maanantaiaamut ja paluut mieheksi alkoivat olla yhä ankeampia. Pintaan alkoi pyrkiä toive siitä, että voisi olla oma itsensä koko ajan.
”Yritin elää naisena vain viikonloppuisin, mutta se ei enää riittänyt. Feminiininen puoleni voimistui koko ajan.”
Parisuhteeseen tuli ongelmia.
”Avopuolisoni alkoi toivoa lasta. Ehkä hän olisi halunnut sen avulla osittain sitoa minut pois naiseudesta.”
Puolison vaatimuksesta ja eron välttääkseen Jaana kasvatti parran, käytti miesten vaatteita ja kravattia.
”Tunsin, että minua painostettiin miehen rooliin.”
Se ei tuntunut hyvältä.
”Minusta tuli inhottava ihminen, koska minut pakotettiin olemaan jotain, mitä en ollut.”
Silti Jaana yritti säilyttää suhteensa. Ero oli kuitenkin väistämätön.
”Silloin ajattelin, että ajatus sukupuoleni korjaamisesta oli hänelle liian kova pala. Enää en ole varma, mikä oli eron todellinen syy.”
Yhteisen kodin myynti oli tienhaara.
”Päätin aloittaa puhtaalta pöydältä.”
Oli vuosi 2012. Jaana oli 43-vuotias.
Vaiston varassa
Työterveyslääkäri ei tunnistanut Jaanaa transsukupuoliseksi, vaan määritteli hänen sairastavan keskivaikeaa masennusta. Se ei tuntunut oikealta diagnoosilta. Jaana hakeutui yleislääkärin vastaanotolle ja sai lähetteen sukupuoli-identiteetin tutkimukseen.
”Olin kuulemma aika selkeä tapaus.”
Seuraavaksi alkoi hormonihoito. Siinä vaiheessa Jaana ei ollut vielä varma, halusiko hän myös sukupuolielinten korjausleikkauksen.
”Varmuus mennä loppuun asti tuli prosessin edetessä.”
Fyysisesti rankinta oli leikkauksen jälkeen. Leikkauksesta toipuminen vei yli kaksi kuukautta. Sen jälkeen lihakset olivat menettäneet voimansa. Henkinenkin sopeutuminen vei aikaa.
”Naisena olemista, kanssakäymistä muiden kanssa, piti opetella yllättävän paljon. Olin nainen, enkä enää mies naisen vaatteissa.”
Kun Jaana eli miehen ruumiissa, hän ei ollut mielestään kovin kummoinen seksikumppani.
”En vain tiennyt, mikä mättää tai on väärin. Kuulinkin usein, etten ole tyypillinen mies. Olen tunneherkkä ja otan toisen huomioon.”
Sukupuolen korjauksen jälkeen ajatukset ovat muuttuneet.
”Naisena olenkin melko hyvä, ja ehkä se on ollut aina niin.”
Ensimmäinen kerta naisena jännitti. Jaana ei kertonut kumppanilleen menneisyydestään, vaan päätti vastata tarvittaessa kysymyksiin. Niitä ei tullut.
”Toimin vaistolla.”
Tällä hetkellä Jaana ei ole parisuhteessa. Hän arvelee olevansa biseksuaali, joten kumppani voisi olla nainenkin.
”Mutta kun lähden ulos, 99-prosenttisesti minua lähestyvät ovat miehiä. Jokin vetovoima minulla täytyy olla.”
”Olen ollut aina iloinen ja avoin. Otan huomioon kaikenlaiset ihmiset, ja minulle on helppo tulla juttelemaan.” Vesa Tyni
Kolmanneksi tyttäreksi
Kastetodistuksessa lukee Juha-Pekka. Nykyisen nimensä Jaana valitsi siihen liittyvien hyvien muistojen vuoksi.
”Minulla on Jaana-niminen serkku, jonka kanssa olimme lapsina läheisiä.”
Isä kuoli vuosia ennen kuin Jaanan sukupuoli korjattiin, joten hänen mielipidettään muutoksesta Jaanan ei ole tarvinnut miettiä. Sen sijaan isän uusperheen lapset ovat prosessista tietoisia. Jaanan siskopuolen oli vaikea hyväksyä muutosta.
”Hän piti minua tiettynä henkilönä, ja yhtäkkiä olin hänestä toinen.”
Yksi parhaista lapsuudenystävistä ei halua olla enää Jaanan kanssa tekemisissä.
”Se tuntuu pahalta. Olimme samalla luokalla yhdeksän vuotta ja kolusimme lapsena yhdessä kaikki mahdolliset paikat kotopuolessa.”
Tärkeintä on kuitenkin ollut, että äiti hyväksyi Jaanan tyttärekseen.
Jaana kertoi äidilleen puhelimessa aloittaneensa hormonihoidot sukupuolenkorjausta varten. Äiti kommentoi sanomalla ”aijaa”. Jälkeenpäin Jaana kuuli äidin syyttäneen itseään.
”Hän oli pohtinut, mitä oli tehnyt väärin.”
Jaanalla on kaksi siskopuolta äidin toisesta avioliitosta.
”He selittivät äidille, mistä on kyse ja ettei transsukupuolisuudessa ole mitään ihmeellistä.”
Korjausten jälkeen Jaana oli käymässä äidin luona yhtä aikaa siskojensa kanssa. Äiti tokaisi, että nyt ovat koolla kolme siskosta.
”Se tuntui hyvältä.”
Nainen miesten keskellä
Miehenä elämisen helppoutta Jaana joskus kaipaa.
”Naisena eläminen on aika paljon vaivalloisempaa alkaen vessassa käymisestä. Ei ole pakko meikata ja laittaa hiuksia, mutta siitä on tullut tapa. Miehenä saatoin vain lähteä ulos mitään väkertämättä.”
Naisten välinen kanssakäyminenkin on erilaista kuin miesten.
”Kaipaan miesten maailmasta tietynlaista toverillisuutta, sellaista kaverihenkeä, kun mennään yhdessä metsämajalle. Naisten ystävyys on laveampaa.”
Sukupuolenkorjauksen jälkeen Jaana toteutti lapsuuden haaveensa ja opiskeli kokiksi. Vuokratyövoimaa välittävän yrityksen kautta hän ehti tehdä töitä yli 20 ravintolassa kolmen vuoden aikana.
Hänelle kertyi monta ikävää kokemusta.
”Useimmiten minut sukupuolitettiin väärin. Kokin vaatteet ovat neutraalit, mutta pukukaappi annettiin miesten puolelta ja ohjattiin käyttämään miesten vessaa. Se, että pidettiin miehenä, sattui sydämeen.”
Tiedon lisääntymisen myötä paljon on muuttunut.
”Onneksi, sillä olemme samanlaisia ihmisiä kuin muutkin.”
Parhaillaan Jaana opiskelee liekkioikaisijaksi eli rihtariksi. Telakan järjestämään koulutukseen oli lähes sata hakijaa, joista 20 valittiin.
”Likaista ja rankkaa metallinkäsittelyä”, sanoo Jaana työstä.
Silti hän viihtyy.
”Siellä minua kohdellaan naisena. Se on tärkeää.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 5/20.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti