Tuula Heikkinen lähti viisikymppisenä lastenhoitajaksi ulkomaille: ”Tajusin, että voin elää toisellakin tapaa”
Lastenhoitaja Tuula Heikkinen, 58, lähti viisi vuotta sitten ulkomaille töihin – ensimmäistä kertaa elämässään. ”Tämä on ollut minulle parasta terapiaa – uskomaton matka itseeni.”
Muutto Sveitsiin antoi Tuula Heikkiselle etäisyyttä omaan menneisyyteen. ”Eihän kaikkia fyysisiä ja henkisiä arpia kokonaan saa pois, mutta ne väistyvät uusien asioiden tieltä.”
Viisi vuotta sitten Tuula Heikkinen istui yksin kotona tietokoneen äärellä Kajaanissa. Tuulan aikuiset lapset olivat muuttaneet kotoa ja asuivat eri paikkakunnalla. Tuula, joka oli tuolloin 53-vuotias, aikoi etsiä itselleen uuden työpaikan.
Hän napsautti TE -toimiston nettisivut auki ja toivoi löytävänsä sieltä jotain mielenkiintoista.
Tuulalla oli ollut rankkaa monta vuotta. Hän oli käynyt läpi avioeron ja selättänyt syövän.
Nyt Tuula Heikkinen teki eräänlaista välintilinpäätöstä.
”Kaipasin elämääni muutosta. Olin henkisesti tyhjän päällä.”
Ammateiltaan hän on lastenhoitaja ja luonto-opas.
Yhtäkkiä Tuulan mieleen tuli vuosien takainen lehtijuttu. Siinä eronnut 50-vuotias suomalaismies oli lähtenyt Englantiin lastenhoitajaksi.
”Kyseinen lehtijuttu oli pyörinyt alitajunnassani yli kymmenen vuotta. Mietin, että olisiko minustakin samaan? Jokin kipinä siinä syttyi.”
Rankat vuodet
Tuula Heikkinen sairastui rintasyöpään vuonna 2009. Raskaat hoidot, kolme leikkausta ja uuden rinnan saaminen ottivat koville.
”Kun sairastuin, kuolemanpelko oli suuri. Välillä tuntui, että toinen jalkani oli jo haudassa. Yritin pilkkoa pelon pieniin osiin ja mennä eteenpäin.”
Hän joutui olemaan neljä vuotta poissa työelämästä. Siinä ajassa talous meni kuralle. Oli elettävä hyvin pienellä budjetilla, eikä hän pystynyt matkustelemaan edes kotimaassa. Parannuttuaan Tuula teki pari vuotta töitä eri päiväkodeissa kiertävänä lastenhoitajana.
”Päiväkotimaailma tuntui liian raskaalta. Se ei ollut juttuni.”
Lisäksi Tuulan kättä särki. Syövän takia kainalon imusolmukkeet oli poistettu, ja käteen kertyi nestettä. Se aiheutti voimakkaan lymfaturvotuksen.
”Kuvassa kasvattelen tukkaani syöpähoitojen jälkeen”, Tuula Heikkinen kertoo © Heikkisen kotialbumi
Perhosia vatsassa
Tietokoneen ruudulla vilahteli useampi lastenhoitajan paikka. Suurin osa oli Suomessa. Ne Tuula Heikkinen ohitti ja surffaili eteenpäin. Sitten eteen tupsahti suomalais-sveitsiläinen kahden lapsen perhe, joka etsi suomalaista lastenhoitajaa Sveitsiin.
Baselilaisessa perheessä puhuttiin sekä suomea että saksaa. Lastenhoitajan tulisi puhua lapsille suomea.
”Lämminhenkinen teksti kutkutti ihmeellisesti. Sain perhosia vatsaan. Tässä oli juuri sitä, mitä olin hakenut.”
Tuula halusi tutustua uusiin maisemiin ja kulttuuriin. Nähdä, miten muualla eletään, kohentaa kielitaitoaan, saada rohkeutta kohdata uusia ihmisiä ja asioita. Hänellä oli ennestään erityinen side Sveitsiin. Hän oli käynyt siellä 30 vuotta sitten.
”Alpit veivät jo tuolloin puoli sydäntäni mennessään.”
Ristiriitaisia ajatuksia
Sitten iski pelko ja epäröinti. Olisiko hänestä sittenkään lähtemään yksin vieraaseen maahan, tuntemattoman perheen luokse, asumaan? Toki Tuula oli aikaisemminkin, vuosikymmeniä sitten, reissannut ulkomailla joko puolison tai ystävän kanssa, mutta tämä oli eri juttu.
”Olin käynyt kerran yksin ulkomailla, Teneriffalla. Mutta siitä oli kulunut kymmenen vuotta.”
Tuula pähkäili myös minne hän laittaisi huonekalut ja henkilökohtaiset tavarat. Entä mistä rahat matkakassaan? Kielitaidossakin oli parantamisen varaa.
”En osannut kummoisesti englantia, saatikka saksaa. Matkustaminenkin jännitti. Lentämistä en pelännyt, mutta se sählääminen ennen lentoa on jotenkin ahdistava kokemus, kun siihen ei ole rutiinia.”
Tuula Heikkinen halusi palavasti aloittaa uuden sivun elämässään. Hän kaipasi keinoa saada etäisyyttä rankkoihin kokemuksiinsa. Ja tässä siihen olisi hyvä tilaisuus. Lisäksi hommassa yhdistyisi työ ja matkustelu.
”Ajattelin, että laitan unelmat toteen. Halusin niin kovasti ottaa elämäni taas haltuun – löytää itseni.”
Hän psyykkasi itseään ja ajatteli, että pääseehän sieltä takaisin, jos yhtälö ei jostain syystä toimisi.
”Minua helpotti tieto, että saisin puhua lapsille suomea. Ja olihan lastenhoito minulle tuttua työtä.”
Tuula ryhtyi tuumasta toimeen, kun vielä omat lapsetkin kannustivat häntä lähtemään.
Työsopimus allekirjoitettiin kahden kuukauden päästä.
”Ajattelin, että laitan unelmat toteen. Halusin niin kovasti ottaa elämäni taas haltuun – löytää itseni.”
Irtisanottuaan vuokra-asunnon, Tuula möi lähes kaiken omaisuutensa: auton ja huonekalut.
”Kun uskalsin luopua tavaroista, se antoi ihanan vapauden tunteen.”
”Olen joka päivä kiitollinen siitä, että minulla on hyvä työpaikka sekä viihtyisä ympäristö, jossa elää ja asua. Täällä elän tyytyväisenä ja onnellisena.” © Kati Schneider
Postikorttimaisemissa
Tuula kertoo, miten jännittävältä ja samalla oudolta tuntui lähteä yksin tuntemattomaan.
”Mutta heti, kun saavuin Sveitsiin, tunsin olevani kotona. Postikorttimaisemissa minun oli helppo olla onnellinen.”
Tuulalla oli oma huone perheen talossa. Hän viihtyi perheessä hyvin ja vietti joskus vapaa-aikaakin perheen kanssa.
”Aika paljon olin myös omissa oloissani. Keskityin itseeni. Se teki minulle hyvää. Äitinä olin aina ennen tottunut huolehtimaan muista ensin.”
Jokainen viikonloppu oli Tuulalle seikkailu. Usein hän lähti vuorille vaeltamaan, kävi retkillä lähikaupungissa tai jopa toisessa maassa. Saksa, Ranska ja Italia olivat lähellä.
”Pidin fyysisestä kunnostani huolta. Kävin maauimalassa uimassa ja pistin jalalla koreasti kantritansseissa. Joogasin ja jumppasin. Joskus poikkesin jazzklubeilla kuuntelemassa livemusiikkia.”
Ensimmäistä kertaa elämässään Tuula tiesi, mitä hän halusi. Hän oli itsenäinen ja uskalsi toteuttaa haaveitaan. Vaikka naapurimaissa oli terrori-iskuja, Tuula tunsi olonsa yksin liikkuessaan turvalliseksi.
”Oli vapauttavaa, kun en ymmärtänyt kaikkea, mitä lehtien lööpeissä luki. En myöskään katsellut televisiota.”
Voimaannuttava vuori
Tuula muistaa hetken, jolloin hän tajusi, että jotain oli muuttunut.
”Reissuni Matterhornin, lähes 4 500 metriä korkean, vuoren kupeeseen kolahti täysillä. Näin kaukana vuorilla lunta ja samaan aikaan jalkojeni alla kukkivat loppukesän kukat. Se tuntui uskomattomalta.”
Tuula katsoi tuota Tobleron-suklaapakkauksistakin tuttua vuorenhuippua ja mietti, että voiko tällaista paikkaa ollakaan.
”Tunsin ison voimaantumisen tunteen. Sain rauhan.”
Tuula näki ympärillään niin paljon kauneutta, ettei voinut jäädä vanhoja murheita pohtimaan. Hän sai kaipaamansa etäisyyden menneisyyteensä.
”Tajusin, että elän tässä ja nyt ja menen eteenpäin. Eihän kaikkia fyysisiä ja henkisiä arpia kokonaan saa pois, mutta ne väistyvät uusien asioiden tieltä. Enää ne eivät tehneet kipeää. Sveitsiin lähteminen oli minulle parasta terapiaa.”
Tuula tunsi, että hän löysi vieraalla maaperällä itsensä.
”Aistini avartuivat. Tajusin, että voin elää toisellakin tapaa. Materia vaihtui rikkaiksi kokemuksiksi.”
”En saanut Suomessa jotenkin työelämästä otetta. Tuntui, että kaikki oli jumissa”, Tuula muistelee. © Kati Schneider
Välilasku Suomeen
Vuosi Sveitsissä meni nopeasti. Tuula oppi saksan kieltä jonkin verran. Englannin kieli vahvistui, vaikka kommelluksia sattui.
”Joskus puhe oli yhtä sekamelskaa, kun jouduin miettimään asioita monella eri kielellä. Joskus vastasin perheen puhelimeen sekä saksaksi että englanniksi tyyliin: Die frau is nicht home”, nauraa Tuula.
Palattuaan Suomeen hän teki osa-aikaisesti järjestötyötä, johon kuului niin asiakaspalvelua kuin toimistotyötä. Kodissaan hän nautti saunasta sekä lasitetusta parvekkeestaan. Luontoa oli lähellä. Elämä tuntui hyvältä.
”Suomessa tajusin matkan parantavan vaikutuksen lopullisesti.Ystävieni mielestä olin ollut rohkea. Ymmärsin sen jälkikäteen kyllä itsekin.”
Seuraavana vuonna Tuulan hyvä ystävä kuoli.
”Se oli raskasta. Surin häntä valtavasti.”
Lisäksi Tuula sai vakavan infektion käteensä ja jäi työttömäksi.
”Haahulin kesän ja syksyn, enkä tiennyt mitä tehdä. Menin TE-keskuksen kursseille. Siellä mietittiin työkuntoani ja mitä työtä voisin tehdä.”
Työ päiväkodissa ei ollut enää Tuulalle terveydellisisistä syistä mahdollista. Yrittäjäksi hänestä ei ollut. Eläkkeelle menokaan ei ollut ajankohtaista.
Kaipuu takaisin
”En saanut Suomessa jotenkin työelämästä otetta. Tuntui, että kaikki oli jumissa.”
Tuula kaipasi takaisin Sveitsiin, jylhiin maisemiin.
”Jokin voima minua sinne veti. Ehkä siihen vaikuttivat myös maan ystävällinen ja kannustava ilmapiiri ja tunne, että omat siipeni kantavat.”
Niinpä Tuula laittoi keväällä 2018 taas työhakemuksen Sveitsiin vetämään. Jo alkukesästä nappasi. Tällä kertaa uusi lastenhoitajan paikka sijaitsi lähellä Zurihiä. Siellä hän on nyt ollut kaksi vuotta.
Tuula saa palkkaa Sveitsissä suunnilleen saman verran kuin Suomessa lastenhoitajan hommista.
”Pärjään ihan hyvin taloudellisesti.”
Kun korona tuli alkuvuonna kuvioihin, se muutti hiukan arkea. Tuula ei käynyt kolmeen kuukauteen missään muualla kuin kerran viikossa ruokakaupassa.
”Välillä korona pelotti ja ahdisti. Se tuntui isolta möykyltä, mutta en halunnut lähteä Suomeen.”
Tälläkään hetkellä Tuula ei kaipaa Suomeen, vaikka lapsia ja ystäviä on välillä kova ikävä.
”Ehkä vietän eläkepäivät kuitenkin Suomessa. Täällä Sveitsissä elän stressittömämpää elämää, vuoden kerrallaan.”