Länsi-Suomessa olisi työtä, mutta idästä työväen houkuttelu ei ole helppoa – Estävätkö heimoerot yhä työn perässä muuttamisen?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Joni Vento, Henriikka Heissalo ja Kalle Salminen
Joni Vento (vas.) ja Henriikka Heissalo muuttivat Karjalasta työn perässä länteen. Joni tutustui Kalle Salmiseen autotehtaan tupakkakopissa. © Pekka Nieminen/Otavamedia
Ikivanha idän ja lännen välinen raja jarruttaa Suomen sisäistä maassamuuttoa. Vanha Rellu toi Jonin ja Henriikan Imatralta Uuteenkaupunkiin. Kahvi, tupakka ja keskikalja ovat auttaneet tutustumaan uusiin ystäviin.

Imatralaisen Joni Venton puhelin soi helmikuussa 2017.

”Onneksi olkoon. Olet valittujen joukossa.”

Vento tuuletti mielessään. Hän oli kuullut pari kuukautta aiemmin Ylen uutisista, että länsirannikolla Uudessakaupungissa toimiva Valmetin autotehdas etsii työntekijöitä tekemään Mersuja. Vento oli päättänyt hakea.

Hänen aiempi kokemuksensa autoista rajoittui vanhan Rellun rassailuun kotipihassa, mutta tehtaalla koulutus annettaisiin paikan päällä.

Ei haittaisi, vaikka Ventolla oli vain ravintola-alan koulutus ja sekalaisia pätkätöitä.

”Koska voit aloittaa?” ääni puhelimessa kysyi.

”Huomenna pitäisi vielä tehdä töitä vanhassa paikassa”, Vento vastasi.

Muutto parin päivän varoitusajalla – siihen liittyi enää yksi mutta.

Edellisenä syksynä Vento oli alkanut seurustella. Myös avovaimo Henriikka Heissalo oli pyrkinyt Uudenkaupungin autotehtaalle töihin, mutta häntä ei ollut valittu.

Sinä iltana he sopivat, että Joni menisi edeltä. Henriikka muuttaisi Uuteenkaupunkiin heti, kun työtä järjestyisi.

Pariskunta oli kyllästynyt epävarmoihin pätkätöihin Imatralla. Oli aika etsiä jotain uutta, ja ajatus vakituisesta toimeentulosta kuulosti houkuttelevalta. Tehdaspalkka oli 2 000 euroa, mutta sitä voisi nostaa tekemällä ylitöitä.

Viikonloppuna he sanoivat hyvästit.

Joni pakkasi Rellunsa ja ajoi yön yli Uuteenkaupunkiin. Maanantaiaamuna kello kahdeksan väsynyt mies seisoi tehtaan portilla, valmiina aloittamaan.

Maassamuuttajat

Matka Imatralta Uuteenkaupunkiin kestää talvella seitsemän tuntia.

Henkinen matka on paljon pidempi.

Sen Joni huomasi jo vanhempiensa ilmeistä, kun hän kertoi kotona muuttoaikeistaan.

”Eivät he sanoneet sitä suoraan. Mutta havaitsin asennetta, että kauankohan tuokin hullutus kestää.”

Perillä erot idän ja lännen välillä tulivat riipaisevan selvästi näkyviin, kun Joni viritti keskustelua uuden kämppiksen kanssa.

”Juu-u… Niin juu”, kaveri vastaili verkalleen.

Vanhat kliseet voivat hyvin 2000-luvun Suomessa: Umpimieliset varsinaissuomalaiset, jämptit pohjalaiset, hitaat hämäläiset, kierot savolaiset, lupsakat karjalaiset… Kaikki he kohtaavat autotehtaan liukuhihnalla.

Autotehdas

Autotehtaan työntekijät koulutetaan paikan päällä. Henriikalla, Jonilla ja Kallella ei ollut aiempaa alan työkokemusta. Pekka Nieminen/Otavamedia

Heimoraja

Viimeisen parin vuoden aikana Lounais-Suomen teollisuus on lähtenyt hurjaan lentoon.

Työvoimaa tarvittaisiin enemmän kuin alueella on omasta takaa. Mutta työväen houkuttelu ei ole helppoa, ei ainakaan idästä.

Uudenkaupungin rantamaisemissa karjalainen on edelleen harvinainen ilmestys. Eikä varsinaissuomalaisillakaan tunnu olevan pitkäluontoista asiaa Savoon tai Karjalaan.

Ihan kuin Suomea halkoisi näkymätön raja, joka haittaa liikkumista.

Idän isolaatti

Raja on todella olemassa.

Vuonna 1323 Ruotsin ja Novgorodin valtakunnat kyllästyivät iänikuiseen sotimiseen.

Maat solmivat rauhansopimuksen, jonka sinetiksi tuli Pähkinäsaaren rauhan raja. Se halkaisi Suomenniemen kahtia Karjalan kannakselta Saimaan poikki luoteeseen.
2000-luvulla populaatiogenetiikan tutkijat löysivät Pähkinäsaaren rauhan rajan uudelleen.

Tutkijat osoittivat, että raja (ja sitä ympäröivät vesistöt) ovat ohjailleet muuttoliikettä sukupolvien ajan.

Moderni aika sekoittaa ihmisiä ja geenejä tehokkaasti. Silti Suomen väestö on yhä jakautunut kahteen geneettisesti erilaiseen ryhmään.

Lännen asukkaat ovat perimältään lähellä muita eurooppalaisia. Idän ihmiset ovat oma lukunsa. Tutkijat puhuvat geeni-isolaatista, joka on ajautunut kauas naapureistaan.

Miten idän ja lännen erot näkyvät?

Tutkimus on vasta alussa, mutta joitain eroja on jo voitu osoittaa. Länsisuomalaiset ovat keskimäärin 1,5 senttiä pitempiä kuin idän asukkaat. Itäsuomalaisilla on taipumus sairastua herkästi sydänsairauksiin.

Liike tyrehtyy

Asukkaiden geenien perusteella Suomen maakunnat voi jakaa karkeasti kahteen leiriin: 19 maakunnasta 17 kuuluu joko itään tai länteen.

Keski-Suomi on rajatapaus. Siellä asukkaiden geenit ovat painottuneet lievästi idän eduksi.

Lapissa ja Pohjois-Pohjanmaalla asukkaiden geenit ovat sekoittuneet niin tasapuolisesti, ettei niiden kohdalla voi puhua idästä tai lännestä.

Tietenkään geenit eivät yksinään määritä sitä, mihin ihminen muuttaa.

Jokin kohtalonyhteys geeneillä ja maassamuutolla näyttää silti olevan.

Vuonna 2017 Suomessa tehtiin 137 000 maakuntien välistä muuttoa. Tilastojen mukaan vain joka neljäs niistä tapahtui idän ja lännen ”heimorajan” yli.

Otetaan esimerkiksi Joni Venton ja Henriikka Heissalon kotimaakunta Etelä-Karjala: Sieltä muuttaa vuosittain 4 000 ihmistä muihin maakuntiin.

Satakuntaan menijät mahtuisivat yhteen bussiin.

Eteläkarjalaiselle perheelle muutto Satakuntaan on lähes ylivoimainen ajatus. Vuonna 2017 Satakuntaan muutti kuusi ala-ikäistä lasta.

Uudenkaupungin autotehdas sijaitsee Varsinais-Suomessa, samassa maakunnassa kuin Turun Meyerin telakat.

Tilastojen mukaan vain 14 prosenttia Varsinais-Suomeen tulijoista saapuu itäisen heimorajan takaa.Eteläkarjalaisten osuus muuttoliikkeestä on yksi prosentti.

Jonin ja Henriikan kaltaiset muuttotarinat ovat siis harvinaisia, vaikka yhtiöt yrittävät houkutella työvoimaa valtakunnallisella kampanjalla.

Suomessa on puhuttu paljon työn ja työntekijän kohtaamisen ongelmasta. Yhtenä vakioselityksenä on tarjottu vääränlaista koulutusta.

Entä jos muuton esteenä on idän ja lännen välissä kulkeva heimoraja?

Paskalahti

Maaliskuu 2019.

Taivas Paskalahden yllä on lonkeronharmaa.

Uusikaupungin keskustassa sijaitsevan poukaman rannoilla on viihtyisän näköisiä ravintoloita ja kahviloita. Kesällä niiden terassit täyttyvät iloisesta puheensorinasta.
Oikeasti lahden nimi on Kaupungin-lahti, mutta kukaan ei käytä sitä.

”Kahden vuoden aikana en ole koskaan kuullut muuta nimeä kuin Paskalahti”, Henriikka Heissalo, 30, naurahtaa.

Hänen olisi vaikea kuvitella, että imatralaiset alkaisivat kutsua Vuoksenniskaa Paskaniskaksi.

Joni ja Henriikka

Vehmaalla Henriikan ja Jonin perheeseen kuuluu koira ja boa-käärme. Pekka Nieminen/Otavamedia

Henriikka Heissalo pääsi Joni Venton perässä Uuteenkaupunkiin heti toisessa aallossa, maaliskuussa 2017. Pariskunta muutti koiransa ja boa-käärmeensä kanssa vuokralle pieneen Vehmaan kylään, 30 kilometrin päähän autotehtaalta.

Moni muukin on tehnyt niin.

Autobuumin puhjettua Uudenkaupungin vuokrat pomppasivat pilviin. Pikkukaupunkia vaivaa asuntopula. Duunareille kaupitellaan pikkiriikkisiä, 11 neliön solukoppeja yli 500 euron kuukausihinnalla.

Samaa hintaan saa väljyyttä, jos on valmis asumaan kauempana.

Pitkien välimatkojen takia uusi kotikaupunki jää helposti etäiseksi.

”Ehkä pari kertaa kuussa tulee käytyä”, Joni Vento, 34, arvioi.

Tänään pariskunta on tullut tapaamaan ystäväänsä Kalle Salmista.

Valmettilaiset

Salminen ja Vento tutustuivat klassisella tavalla: työpaikan tupakkakopissa. Kun jutunjuurta löytyi, kaverukset lähtivät Cheekin keikalle.

”Tupakkakopissa on monesti huomattu, että huono huumori on huonoa huumoria, oli kertoja mistä tahansa”, Joni Vento laukaisee.

Yhdessäolo on mutkatonta, välillä istutaan kaljalla parantamassa maailmaa.

”Tämä on pieni paikkakunta. Ei täällä mitään elämysteattereita ole.”

Kalle Salminen on nelikymppinen autotehtaan veteraani, joka on asunut

Uudessakaupungissa koko ikänsä. Hän ”jämähti” tehtaalle parikymppisenä, kun esikoinen syntyi. Sen jälkeen hän on asentanut Saabeja, Porscheja ja nyt Mersuja – ja tutustunut siinä sivussa monenkirjavaan duunareiden kavalkadiin.

”Ei pitäisi yleistää, mutta monesti tuntuu, että muualta tulevat ihmiset ovat iloisempia ja avoimempia.”

Valmet Automotiven tehtaalla työskentelee nyt yli 4 500 ihmistä. He ovat tuoneet pikkupaikkakunnalle uutta vipinää.

Mutta monelle paikkakuntalaiselle tehdastyöläiset eivät ole naapureita. He ovat valmettilaisia, jotka elävät omassa kolmivuororytmissään, mersunhohtoisessa kuplassa.

”Tiedän, että täällä on vielä porukkaa, jotka ei puhu ulkopaikkakuntalaisille mitään”, Salminen sanoo.

Joni ja Henriikka

Viime aikoina Joni ja Henriikka ovat vaihtaneet oikean tupakan sähkötupakkaan. Pekka Nieminen/Otavamedia

Kuppi kahvia vai?

Suomessa puhutaan maahanmuuttajien kotouttamisesta. Se on tärkeä teema myös Uudessakaupungissa, löytyyhän autotehtaan työntekijöiden joukosta 72 eri kansallisuutta.

Valmet Automotive järjestää työntekijöilleen yhteistoimintaa. On höntsäfutista ja juoksukerhoa. Metalliliitto järjestää jäsenretkiä. Myös lähikunnat osallistuvat kotoutumistalkoisiin.

Ne ovat käynnistäneet Asukasluotsaus-hankkeen, joka pyörii pääosin EU-rahalla.

”Me tarjoamme ohjausta ja neuvontaa. Olemme mukana MLL:n perhekahviloissa ja muissa epävirallisissa tapaamispaikoissa”, projektipäällikkö Mirva Salonen tiivistää.

Hänen mukaansa maahanmuuttajat ovat löytäneet palvelut hyvin.

Suomalaisia maassamuuttajia tapaamisissa näkyy harvemmin.

”Myönnän, että vastaan on tullut suomalaisia, joilla on ongelmia sopeutumisen kanssa. Monella on kokemus, että varsinaissuomalaiset eivät ymmärrä heitä. Olemisen tapa on erilaista idässä, pohjoissuomessa ja lännessä”, Salonen kertoo.

Asukasluotsaus on tarkoitettu periaatteessa kaikille.

”Mutta suomalaiset eivät tule niin helposti tällaisten palvelujen piiriin.”

Mirva Salonen on erityisesti huolissaan perheettömistä sinkkumiehistä. Autotehtaalla heitä on paljon.

”Työn lisäksi heidän elämässään ei välttämättä ole juuri mitään muuta.”

Mirva Salonen toivoo, että myös suomalaiset autoduunarit lähtisivät mukaan kotouttavaan toimintaan.

”Ei tarvitse olla ongelmaa. Tulkaa kahville ihan muuten vaan.”

Kesä kerrallaan

Valmet Automotiven vapaa-aikatalo sijaitsee tehdasalueen vieressä. Se on auki kolmessa vuorossa, aivan kuten tehdaskin. Sitkeimmät sissit käyvät kuntosalilla ennen aamukuudelta alkavaa työvuoroa.

Täällä voi pelata myös biljardia tai pingistä.

Tai käydä pesulla.

”Yksi työkaveri nukkui koko kesän autossa vapaa-aikatalon parkkipaikalla, kun sillä ei ollut kämppää”, Henriikka sanoo.

Autotehdas vetää monenlaisia ihmisiä puoleensa. Mutta se on harvalle koti. Tuhat työntekijää reissaa töihin Turusta. Automatkat lohkaisevat heidän arjestaan kaksi tuntia. Työpäivät venyvät kymmenentuntisiksi.

Pari vuotta sitten, kun Valmet Automotive sai Mercedes Benziltä mittavan lisätilauksen,

Lounais-Suomessa uhottiin, että infraa on kehitettävä, jotta paikka houkuttelisi työvoimaa muualta.

Käytännön toimet ovat edenneet hitaasti. Esimerkiksi nopea junayhteys Turkuun on yhä tekemättä.

Valmetin vapaa-aikatalo

Valmetin vapaa-aikatalossa voi rentoutua vaikka pelaamalla biljardia. Pekka Nieminen/Otavamedia

Luotto kiven alla

Isot investoinnit vaatisivat luottamusta siihen, että tulevaisuus kantaa. Että menestys olisi pysyvää.

Näinä aikoina se on paljon vaadittu.

Kahden vuoden jälkeen Henriikka ja Joni eivät ole hankkimassa itselleen omistusasuntoa Uudestakaupungista.

”Yksi kaunis aamu voi tulla lomautuksia. Milläs sit maksellaan asuntolainoja”, Henriikka miettii.

Joni on samoilla linjoilla.

Trumpin tarttee sanoa muutama sana, ja homma puolittuu kertalaakista.”

Hän muistelee olleensa töissä Hangon satamassa 2008, kun Venäjän talous sakkasi.

”Satama hiljeni kahdessa viikossa.”

Pariskunta on päättänyt nauttia Varsinais-Suomen maisemista ja vakituisista tuloista niin kauan kuin hyvää kestää.

Tilinauha kerrallaan.

Uudet ystävät

Kesä 2017 on jäänyt Henriikka Heissalon ja Joni Venton muistiin.

Ensimmäinen kesä Vehmaan kylässä.

”Sen aikana tutustuimme suunnilleen kaikkiin.”

Kahdesta sosiaalisesta ihmisestä Henriikka on ollut se taitavampi verkostoituja. Hänen uudet ystävänsä ovat pääasiassa ei-valmettilaisia Vehmaalta.

”Tutustuin paikallisen baarin henkilökuntaan. Siinä auttoi, että olin ollut aiemmin ravintola-alalla.”

Pienessä kylässä baari on sosiaalisen elämän keskipiste.

”Ihmiset käy siellä muuten vaan kahvilla, työn jälkeen haalarikaljoilla ja viikonloppuisin ryyppäämässä.”

Henriikka ei kaipaa Imatralle.

”Imatran kavereita on mukava tavata. Mutta mä en haluaisi, että he muuttaisivat tänne. Silloin mun oma uusi elämä ei olisi enää sama.”

Joni muistelee aikaa, jolloin asui vielä Hangossa.

”Olin monille Se tyyppi Imatralta.”

Sitä nimeä käyttivät nekin, jotka eivät häntä tunteneet. Se tuntui jotenkin hyvältä, tuntuu yhä.

”Musta on kiva olla itäsuomalainen lännessä. Siinä on jotain kontrastia, että lähtee toiselle puolelle – ajatus, että voi ottaa ilolla uudet ihmistyypit vastaan”, hän sanoo.

Kahden vuoden jälkeen oman itäsuomalaisuuden määrittäminen alkaa olla vaikeaa.

”Voisin väittää, että olen avarakatseinen. Ja uuttahan tänne on tultu etsimään.”

Jutussa on haastateltu populaatiogenetiikan apulaisprofessori Matti Piristä Helsingin yliopistosta.

X