Volodymyr, 94, pakeni keväällä venäläisiä toista kertaa elämässään – Syksyllä isoisä palasi Ukrainaan, koska haluaa tulla haudatuksi vaimonsa viereen

Ukrainalainen Volodymyr Nabokov, 94, luotti venäläisten ystävyyteen, kunnes he yrittivät tappaa hänet.

Volodymyr Nabokov katsoo vaieten venäläisten tekemää tuhoa Ukrainan puolesta taistelleiden ja kaatuneiden sotilaiden haudoilla elokuussa 2022. ”En tiedä, ovatko vaimoni ja äitini haudat säilyneet koskemattomina.”

Ukrainalainen Volodymyr Nabokov, 94, luotti venäläisten ystävyyteen, kunnes he yrittivät tappaa hänet.
(Päivitetty: )
Teksti: Teksti: Pirjo Kemppinen – Kuvat: Miska Puumala
Jaa artikkeliLähetä vinkki

Pääkallot punaisissa varoituskylteissä kertovat, että viereinen metsä on miinoitettu. Tšernihivin Yatsevon hautausmaalta räjähteet on raivattu, mutta ohjeistus on silti kävellä vain polkuja pitkin. Silloinkin kannattaa katsoa jalkoihin.

Konekivääreillä riekaleiksi tulitettujen Ukrainan lippujen jäänteet liehuvat tuulessa. Turmeltumattomina säilyneiden joukossa ne korostavat loukkauksen suuruutta. Hautausmaan kappeli on pommitettu raunioiksi. Väliaikaiset kukkalaitteet verhoavat sankarihautoja, joilta panssarivaunujen rikki runtelemat hautakivet ja muistomerkit on kuljetettu pois.

Siviilienkin hautakiviin ikuistetut vainajien valokuvat ovat olleet tarkkuusammunnan maalitauluina. Joissain potreteissa kasvoista jäljellä on vain puolet. Likaisenruskeita hylsyjä lojuu yhä maassa.

Volodymyr Nabokov, 94, pudistelee epäuskoisena päätään katsoessaan lohdutonta näkymää.

”Tämä on ollut venäläisten tapa pitää hauskaa.”

”Vaimoni on täällä”

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta, sen sotilasjohto kuvitteli marssittavansa joukkonsa pohjoisessa Valko-Venäjän rajan yli valtatietä pitkin pääkaupunkiin Kiovaan. Matkan varrella oleva Tšernihiv – Volodymyrin kotikaupunki – yllätti vihollisen vastarinnallaan. Venäläiset etenivät esikaupunkialueille mutta eivät onnistuneet kukistamaan kaupunkia, vaikka tulittivat ja saartoivat sitä viikkoja.

Näky Yatsevon hautausmaalla todistaa, että venäläiset hyökkäsivät myös kuolleiden kimppuun.

Volodymyr astelee kävelykeppiinsä tukeutuen sankarihaudoilta eteenpäin. Hän pysähtyy äitinsä harmaan hautapaaden äärelle, poimii siitä irti ammutun palasen ja laittaa sen housujensa taskuun.

Äiti selvisi hengissä kahdesta maailmansodasta. Rauhaa hän ei saanut viimeisessä leposijassakaan.

Volodymyr on matkustanut hautausmaalle lähes 1 500 kilometriä Puolan Požnanista, missä hän oli sukulaistensa luona pommituksia paossa viisi kuukautta.

Sota jatkuu, mutta Volodymyr halusi palata kotiin.

”Vaimoni on täällä.”

Volodymyrin pahin pelko on, että myös vaimon hautarauha on rikottu.

Vielä muutama sata metriä ja hän on perillä haudalla.

Volodymyrin vuonna 1899 syntyneen äidin hautaa on ammuttu. ”Tarvitsen paljon aikaa hoitaakseni kaikkien sukulaisteni haudat kuntoon”, ­Volodymyr sanoo. © Miska Puumala
Volodymyrin vuonna 1899 syntyneen äidin hautaa on ammuttu. ”Tarvitsen paljon aikaa hoitaakseni kaikkien sukulaisteni haudat kuntoon”, ­Volodymyr sanoo. © Miska Puumala

”Pelkäsin, mutta siihen tottui”

Kaksi päivää aiemmin, aamuviideltä, Volymyr nousi kyytiin Požnanista. Sieltä Korczowa-Krakovetsin rajan­ylityspaikkaan on vajaa 700 kilometriä ja siitä vielä vajaa sata kilometriä Lviviin Ukrainan puolella. Sinne meidän oli ehdittävä ennen ulkonaliikkumiskiellon alkamista.

Kun sota alkoi, Tšernihiv joutui sen ytimeen.

Saarretut asukkaat jäivät ilman juoksevaa vettä, sähköä ja lämmitystä. Pulaa oli ruoasta ja lääkkeistä. Monet asuivat kellareissaan yli kuukauden paossa jatkuvia pommituksia. Sodan alussa Tšernihiv oli yksi pahimmin kärsineistä kaupungeista siviiliuhrien määrällä mitattuna. Yksistään 4. maaliskuuta asuintaloon osuneessa ohjusiskussa kuoli 33 ja haavoittui 18 siviiliä.

Kerrostalossa, jonka kuudennessa kerroksessa Volodymyr asui Venäjän hyökkäyksen alettua yhdessä tyttärensä Tetyana Nabokovan, 62, kanssa, ei ollut pommisuojaksi soveltuvaa kellaria. He eivät aina edes kuulleet ilmahälytyksiä, joita saattoi olla kymmenenkin vuorokaudessa. Räjähdysten aiheuttamien paineaaltojen suojana olivat teipit ikkunoissa.

Olohuoneen pöydällä oli iso paperikartta. Volodymyr ja Tetyana seurasivat siitä, missä taisteluja käytiin. Ne tulivat koko ajan lähemmäs.

Vaarallisimmalta tuntui pitkissä kauppajonoissa. Ei ollut takeita, etteivätkö venäläiset tulittaisi leipää jonottavaa väkijoukkoa.

”Tietysti pelkäsin, mutta siihen tottui. Sen kanssa pystyi elämään”, Volodymyr sanoo.

”Kuinka voisin jättää kaiken?”

Volodymyr ja Tetyana kärsivät kylmyydestä, koska sähköä ei ollut. Juoma- ja pesuvedet oli kannettava kuudenteen kerrokseen eikä vessaa voinut käyttää. Silti Volodymyrille sotaa piinallisempi vaihtoehto oli lähteä kotikaupungista, jonne vaimo oli haudattu vasta kolme vuotta aiemmin.

”Kuinka voisin jättää kaiken?”

Lähteminenkään ei ollut vaaratonta. Oli päätettävä, ottaako riski ja jäädä vai ottaako riski ja lähteä.

Venäläiset eivät sallineet humanitaarista käytävää, demilitarisoitua aluetta, jonka suojassa siviilit olisivat päässeet pois kaupungista. Ainoa vaihtoehto olivat muutamat pikkutiet, joita vihollinen ei valvonut. Ukrainan armeijan sotilaat päästivät autoja lähtemään niitä pitkin aina kun taistelut hetkeksi hellittivät.

Lopulta Volodymyr taipui sukulaisten painostukseen.

Ensimmäisen kerran Tšernihivistä lähtöä yritettiin 8. maaliskuuta. Fiat Doplòon sovittautui kuusi ihmistä: Volodymyr, Tetyana ja kuljettaja Myhajlo Borkowski perheineen sekä kaksi kissaa ja koira. Seurue jonotti matkaan pääsyä lukemattomien muiden autokuntien kanssa. Lämpötila oli pakkasella, mutta moottoria ei voinut pitää käynnissä polttoainerajoitusten vuoksi.

Kun kuutisen tuntia oli kulunut, oli pakko luovuttaa. Sotilaiden mukaan edessäpäin käytiin taisteluja, joiden läpi ei selviäisi hengissä.

Seuraavana päivänä yritettiin uudelleen. Kymmenkunta edellä ollutta autoa pääsi matkaan, mutta sitten väylä suljettiin jälleen taistelujen vuoksi.

Myhajlo Borkowski ohjasi myös pakoauton pois Tšernihivistä. ”Ainoa ajatus oli ’God, save me’, Jumala, pelasta minut’.” © Miska Puumala
Myhajlo Borkowski ohjasi myös pakoauton pois Tšernihivistä. ”Ainoa ajatus oli ’God, save me’, Jumala, pelasta minut’.” © Miska Puumala
Punaisella on merkitty reitti, jota pitkin Volodymyr pakeni maaliskuussa Tšernihivistä Požnaniin Puolaan. Tarkkaa kulkureittiä on mahdotonta piirtää, sillä pakenijat eivät olleet aina selvillä sijainnistaan. Anysivissä matkaa tehtiin miinoitettua peltoa pitkin. Paluumatka Požnanista Tšernihiviin on piirretty sinisellä.
Punaisella on merkitty reitti, jota pitkin Volodymyr pakeni maaliskuussa Tšernihivistä Požnaniin Puolaan. Tarkkaa kulkureittiä on mahdotonta piirtää, sillä pakenijat eivät olleet aina selvillä sijainnistaan. Anysivissä matkaa tehtiin miinoitettua peltoa pitkin. Paluumatka Požnanista Tšernihiviin on piirretty sinisellä.

Miinoitettua peltoa pitkin turvaan

Kolmannella kerralla, 14. maaliskuuta, pakomatka onnistui mutta ei silloinkaan sujunut suunnitelmien mukaan. Yksi aiotuista tieosuuksista oli suljettu. Palaaminen oli mahdotonta, sillä takana tulitus oli kiihtynyt.

Ainoa vaihtoehto oli jatkaa matkaa pitkin miinoitettua peltoa.

Myhajlo luotsasi Fiatia eteenpäin alle 30 kilometrin tuntivauhdilla. Ympärillä räjähtäneet ja palaneet ajoneuvot tekivät todelliseksi sen, mitä saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä. Panoksia oli piilotettu maahan 18 kilometrin matkalla, jonka aikana kyydissä olijat eivät sanoneet sanaakaan.

Mitä liikkui mielessä? Volodymyr kohauttaa olkapäitään.

”Ei voinut kuin toivoa, ettemme osuisi miinaan.”

He olivat onnekkaita.

Ensimmäisen kerran seurue pysähtyi Kiovassa, missä he lepäsivät hetken ystävien luona. Ternopilissä yösijaksi löytyi kirkko, jonne oli tuotu sänkyjä pakolaisia varten. Siitä rajalle oli enää parisataa kilometriä.

Vajaa kolme vuorokautta lähdön jälkeen he saapuivat Požnaniin.

Kaksi viikkoa myöhemmin Volodomyr sanoi ensimmäisen kerran haluavansa palata kotiin.

”Olen 94-vuotias. Entä, jos kuolen Puolassa? Vietin yli 64 onnellista vuotta vaimoni kanssa ja haluan tulla haudatuksi hänen viereensä.”

Evästauko Puolan puolella Olempinissa. Volodymyr hoputtaa matkaan. ”Menemme kotiin.” © Miska Puumala
Evästauko Puolan puolella Olempinissa. Volodymyr hoputtaa matkaan. ”Menemme kotiin.” © Miska Puumala
Pommitusten jäljet kotikaupungissa synkistävät Volodymyrin. ”Pakenimme pikkuteitä ja peltoja pitkin. Tiesin tuhoista, mutta en ollut nähnyt niitä.” © Miska Puumala
Pommitusten jäljet kotikaupungissa synkistävät Volodymyrin. ”Pakenimme pikkuteitä ja peltoja pitkin. Tiesin tuhoista, mutta en ollut nähnyt niitä.” © Miska Puumala

”Tšernihivissä on kotini ja elämäni”

Vihdoin omalla maaperällä. Kuulimme Volodymyrin nauravan ensi kerran, kun hän avasi auton ikkunan Korczowa-Krakovetsin rajanylityspaikan jälkeen. Hän halusi vetää keuhkonsa täyteen kotimaansa ilmaa.

Vei aikaa ennen kuin Volodomyr sisäisti olevansa turvassa Puolassa. Alussa lentokoneen äänet ennakoivat lähestyvää hyökkäystä ja jokainen jyrähdys pommi-iskua. Kun Požnanin rauhanomaiseen elämään tottui, sen yksitoikkoisuus alkoi rasittaa. Sukulaisten huomassa ruokakin katettiin valmiina eteen.

”Kaipasin omia päivittäisiä rutiineja, pulmiakin, jotka pitävät minut käynnissä ja saavat jatkamaan elämää.”

Hän arvosti oloja, jollaisia ei saisi Tšernihivissä edes rauhan aikana. Terveydenhoitokin oli Požnanissa kotikaupunkia parempaa. Silti tarve päästä takaisin oli päivä päivältä pakottavampi.

”Tšernihivissä on kotini ja elämäni. Vaimoni odottaa minua siellä.”

Vasta Puolassa Volodymyr oivalsi myös, kuinka paljon kotimaa hänelle merkitsee.

”En ikinä ajatellut olevani patriootti tai että rakastan Ukrainaa niin paljon. En olettanut, että tulisin kaipaamaan isänmaatani.”

Matkalla maisema toisti Ukrainan lipun värejä. Avaraa, tasaista maaseutumaisemaa raidoittivat viljapellot ja keltaisena hehkuvat auringonkukkaviljelmät, taustalla sininen taivas.

Pikkukylän raitilla joukko nuoria reput selässään olisivat voineet olla teinejä missä tahansa. Kaupan pihalla naiset rupattelivat kiireettä. Näennäisestä tyyneydestä huolimatta Ukraina oli ja on Venäjän jatkuvan hyökkäyk­­sen kohteena.

Mutta ukrainalaiset eivät luovuta: It’s our land, we will not give you that, julisti englanninkielinen kyltti pientareella.

Tämä on meidän maamme, emme anna sitä teille.

Volodymyr joutui sairaalaan 23. helmikuuta koronan vuoksi. Kun hän aamulla heräsi, oli sota alkanut. Hän palasi kotiin vastoin lääkärin suositusta viiden päivän kuluttua. ”Tyttäreni sairasti koronaa yksin kotona, pelkäsi pommituksia eikä kukaan voinut tuoda hänelle ruokaa.” © Miska Puumala
Volodymyr joutui sairaalaan 23. helmikuuta koronan vuoksi. Kun hän aamulla heräsi, oli sota alkanut. Hän palasi kotiin vastoin lääkärin suositusta viiden päivän kuluttua. ”Tyttäreni sairasti koronaa yksin kotona, pelkäsi pommituksia eikä kukaan voinut tuoda hänelle ruokaa.” © Miska Puumala

Aseveljistä vihollisiksi – Kaveria ei ainoastaan jätetä, vaan hänet tapetaan

Huhuista huolimatta Volodymyr ei uskonut, että Venäjä aloittaisi täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan. Hän oli aina kuvitellut, että venäläiset ovat ukrainalaisten ystäviä.

Volodymyr syntyi ja vietti lapsuutensa Ukrainan neuvostotasavallassa, Borovychyn kylässä lähellä Venäjän ja Valko-Venäjän rajaa. Isän suku oli lähtöisin Venäjältä, ja vanhempien erottua isä muutti Moskovaan. Sinne äiti lähetti joksikin aikaa myös Volodymyrin, kun Ukrainassa raivosi miljoonia tappanut keinotekoinen nälänhätä, holodomor, vuosina 1932–1933.

Volodymyr oli 13-vuotias Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon toisen maailmansodan aikana vuonna 1941. Kun saksalaiset miehittivät kotikylän, hän piileskeli metsän mutaisessa joessa päiviä.

”En edes harkinnut pakoa maasta.”

Sodan päätyttyä Volodymyr palveli kolme pakollista vuotta Neuvostoliiton armeijassa. Joukkuetovereita oli niin Ukrainasta kuin Neuvostoliiton neljästätoista muustakin tasavallasta.

Nyt ajatus aseveljeydestä on kiusallinen. Venäjän hyökkäys osoitti, että kaveria ei ainoastaan jätetä, vaan hänet tapetaan, koska hän on ukrainalainen. Sillä, että armeijassa palveltiin rinta rinnan, ei enää olekaan merkitystä.

Pulmallinen on myös kielikysymys.

Volodymyrin synnyinseudulla puhuttiin venäjää tai suržykiksi kutsuttua ukrainan ja venäjän kielen sekoitusta. Viranomaisten valtakieli oli venäjä. Venäjän taitaminen osoitti sosiaalista asemaa. Ukrainan kieli paljasti, että puhuja on kotoisin kylästä, jossa ei ollut mahdollisuutta koulutukseen.

”Läntisessä maailmassa kansainvälinen kieli on englanti. Viidestätoista tasavallasta koostuneessa Neuvostoliitossa venäjällä oli sama asema.”

Volodymyr kävi ukrainankielisen alakoulun, jossa venäjä oli yksi oppiaineista. Armeijassa, yliopistossa geologian opinnoissa ja myöhemmin työelämässä käytettiin venäjää. Siitä tuli pääkieli vapaa-ajallakin. Myös kahdelle tyttärelleen Volodymyr puhui venäjää.

Nyt se harmittaa.

”Venäjää vastaan käytävän sodan aikana puhumme venäjää. Se ei tunnu oikealta.”

Ukrainan kansallis­kukkaan liittyy sodan aikana levinnyt tarina. ”Eräs nainen tarjosi venäläissotilaalle auringonkukansiemeniä ja kehotti laittamaan ne taskuunsa. Kun sotilas ihmetteli syytä, nainen vastasi, että ’siten ainakin ruumiistasi kasvaisi jotain kaunista’”, ­Volodymyr kertoi. © Miska Puumala
Ukrainan kansallis­kukkaan liittyy sodan aikana levinnyt tarina. ”Eräs nainen tarjosi venäläissotilaalle auringonkukansiemeniä ja kehotti laittamaan ne taskuunsa. Kun sotilas ihmetteli syytä, nainen vastasi, että ’siten ainakin ruumiistasi kasvaisi jotain kaunista’”, ­Volodymyr kertoi. © Miska Puumala

Syyllisestä ei ole epäilystäkään

Volodymyr kiertelee vastausta siitä, mitä hän tällä hetkellä ajattelee venäläisistä.

Hän syntyi Ukrainassa, jolla hän luuli olevan hyvät suhteet naapurimaan kanssa. Hän kävi armeijan ja opiskeli yhdessä venäläisten kanssa. Työssään geologina Neuvostoliiton valtion instituutissa hän matkusti ja solmi ystävyyssuhteita eri tasavalloissa.

Lapsena Volodymyr uskoi nälänhädän olleen luonnon aiheuttama katastrofi. Nyt hän tietää Stalinin tavoitelleen kansanmurhaa viemällä ukrainalaisilta viljan.

”Lähdin ensimmäisen kerran Ukrainasta pysyäkseni hengissä. Nyt olin poissa toisen kerran, jälleen paossa venäläisiä ja kansanmurhaa.”

Ketä hän syyttää helmikuussa alkaneesta sodasta?

Putinia. Siitä ei ole epäilystäkään. Hän on pakottanut venäläiset hyökkäämään ukrainalaisia vastaan. Hirmutekoja tekevät eivät ole normaaleja. En voi uskoa, että he, joita olen pitänyt ystävinäni, voisivat tehdä sellaisia.”

Vastauksia hän ei voi vaatia.

”Yksikään ystävistäni ei ole enää elossa.”

Ukraina itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991, kun Volodymyr oli 63-vuotias. Hänen osaltaan yhteinen historia päättyi kuitenkin vasta helmikuussa, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.

Tetyana ja Volodymyr ostivat hautausmaan portilta kukkia ja toivoivat, että saavat viedä ne vahingoittumattomille leposijoille. © Miska Puumala
Tetyana ja Volodymyr ostivat hautausmaan portilta kukkia ja toivoivat, että saavat viedä ne vahingoittumattomille leposijoille. © Miska Puumala

Mitä on vielä edessä?

Yhtäkkiä puhelin värisi pahaenteisesti, ja sen ilmahälytyssovelluksen kartalla Kiovan alue muuttui punaiseksi.

Se tarkoitti, että ilmatilaa kohti lensi jotain.

Väri muuttuu oranssiksi, kun viranomaiset selvittävät, mistä on kyse. Vihreä kertoo, ettei vaaraa ole.

Kiovan jälkeen, Brovaryssa, näimme ensimmäisen kerran läheltä sodan todellisuutta, katottomat talot, tulipalossa mustuneet ja kranaatinsirpaleiden rei’ittämät seinät ja tiet, joilla kukaan ei kävele.

Erään tuhotun talon parvekkeelle oli ripustettu Ukrainan lippu. Vaikka koti on autio, se kuuluu yhä ukrainalaisille.

Suurin osa tieopasteista on peitetty. Viholliselle ei anneta osviittoja.

Mustia savupilviä nousi kaukaa pellon toiselta puolelta. Iskikö Venäjä näin lähelle meitä?

Ennen Tšernihiviä näimme tien laidalla ämpäreidensä kanssa kantarellien myyjiä.

Volodymyr rakastaa metsissä samoilua ja sienestystä, mutta nyt se on kielletty. Metsiin ei saisi mennä, koska ne ovat miinoitettuja. Joillekin se on kuitenkin ainoa mahdollisuus yrittää tienata elantoaan.

Volodymyrin ilo Ukrainaan saapumisesta vaihtui suruksi ja huoleksi – mitä on vielä edessä?

Kodin kirjahyllyssä odotti Violetta-vaimon kuva. ”Hän oli kaunis”, Volodomyr sanoo. © Miska Puumala
Kodin kirjahyllyssä odotti Violetta-vaimon kuva. ”Hän oli kaunis”, Volodomyr sanoo. © Miska Puumala

Violettan lempeästi hymyilevät kasvot

Yatsevon hautausmaalla kuuluu laukauksia ja Volodymyr hätkähtää.

Ukrainalaiset harjoittelevat jossain metsäsaarekkeen toisella puolella.

Hän astelee miinoitetun metsän laidalla olevan vaimonsa haudan äärelle, katsoo sitä hetken, ottaa askeleita kauemmas ja kääntyy selin.

Hartiat vavahtelevat.

Hetken kuluttua Volodymyr koskettaa kädellään hautakiveä.

Vaimon kuva on loukkaamaton ja leposija koskematon.

Volodymyr ja Violetta tutustuivat ja perustivat perheen Lvivissä ollessaan töissä valtion geologian laitoksella. Lviv oli heidän kotikaupunkinsa neljätoista vuotta ennen kuin heidät siirrettiin Tšernihiviin.

He vierailivat Lvivissä viimeisen kerran yhdessä syyskuussa 2019. Sen jälkeen Violetta sairastui. Hänen epäiltiin sairastavan keuhkosyöpää tai tuberkuloosia. Tutkimuksissa ei kuitenkaan löydetty mitään niihin viittaavaa eikä muutakaan syytä jatkuvaan yskään ja lisääntyvään voimattomuuteen.

Violetta kuoli 26. joulukuuta 2019 eikä syy koskaan selvinnyt. 10. tammikuuta 2020 kerrottiin Covid-19-taudista, joka oli levinnyt Kiinassa todennäköisesti jo lokakuun puolivälistä alkaen.

Hautakiveen on ikuistettu Violettan lempeästi hymyilevät kasvot. Paaden toiselle puolelle Volodymyr kaiverrutti vuosi sitten oman nimensä ja syntymäaikansa.

Volodymyr huitoo kävelykepillään sodan aikana kasvanutta ryteikköä haudan ympäriltä. Mieli on levollinen. Hän voi siistiä paikan perusteellisesti lähipäivinä.

Sitä ennen on aika mennä kotiin.

Volodymyr miettii, mitä aikoo tehdä ensimmäiseksi avattuaan kotioven.

”Jos olisin uskovainen, tekisin ristinmerkin. En ole, mutta ehkä teen sen kuitenkin.”

Vihdoin perillä. ­Volodymyr koskettaa Violetta-vaimon hautakiveä. Hän kaiverrutti siihen valmiiksi oman nimensä ja syntymäaikansa jo vuosi sitten. © Miska Puumala
Vihdoin perillä. ­Volodymyr koskettaa Violetta-vaimon hautakiveä. Hän kaiverrutti siihen valmiiksi oman nimensä ja syntymäaikansa jo vuosi sitten. © Miska Puumala

”Olen kotona, kotona, kotona”

Tšernihiv on yksi Ukrainan vanhimmista kaupungeista. Ensimmäinen maininta siitä on vuodelta 907.

Kaupunki on kuuluisa historiallisista rakennuksistaan, joista jotkut rakennettiin Kiovan Venäjän aikana. Silloin Moskova oli vain pieni ruhtinaskunta eikä Venäjän valtiosta ollut tietoakaan.

Kun Venäjä alkoi moukaroida aluetta ilmaiskuin tämän vuoden helmikuusta alkaen, pelättiin kaupungin ainutlaatuisen keskusta-alueen tuhoutuvan kokonaan.

Volodymyr katselee hiljaisena osittain kivikasoiksi sortuneita kerrostaloja, tutusta apteekista jäljelle jääneitä pilareita, palaneita autoja katujen varsissa sekä metallien ja kivien romukasaa, joka vajaa vuosi sitten oli urheilustadion.

Volodymyr toi Ukrainaan pienen viinirypäleen taimen, jonka hän sai sukulaisiltaan syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa Požnanissa. Hän haluaa istuttaa sen puutarhalleen, jossa ennen sotaa kävi useita kertoja viikossa. Hän toivoo, että venäläiset ovat jättäneet edes sipulit, kurkut, pavut ja rypäleet koskemattomiksi.

Kotipihalla Volodymyriä naurattaa.

”Olen kotona, kotona, kotona.”

Hissikin toimii.

”Mutta olen unohtanut, mistä valot laitetaan.”

Seuraavana päivänä joku on nostanut pihalle tuolin. Se on Volodymyrille tuttu. Kun oli vielä rauha, hän istui siinä rupatellessaan naapureiden kanssa.

Vododymyr valmistaa viiniä puutarhallaan kasvattamista rypäleistä. Kotiin paluun kunniaksi hän kaatoi tilkat vahvempaa kotipolttoista. © Miska Puumala
Vododymyr valmistaa viiniä puutarhallaan kasvattamista rypäleistä. Kotiin paluun kunniaksi hän kaatoi tilkat vahvempaa kotipolttoista. © Miska Puumala

Matka Požnanista, Puolasta, Tšernihiviin, Ukrainaan, ­tehtiin kahdella autolla heinä-elokuun vaihteessa. Mukana olivat Volodymyrin ja Tetyanan lisäksi tulkkina toiminut Volodymyrin tyttärentytär Irena, kuski Myhajlo ja hänen anoppinsa Ida sekä Varsovasta alkaen Seuran toimittaja ja kuvaaja.

X