Kun umpisuoli tulehtuu ulkomailla - osaavatko nuo edes mitään?

Loma alkoi kurjasti monestakin syystä. Ensimmäisiin niistä palaamme vasta myöhemmin, sillä koko muustakin Madeiran talvi- ja kesälomatuplaviikosta tuli  pannukakku.

Uhri olin tietysti minä itse: 61-vuotiaan suomalaismiehen umpisuoli otti ja tulehtui jo Madeiran pääkaupunkiin Funchaliin saavuttaessa.

Osviittaa Wikipediasta

Oireet? Outoja kipuja alavatsassa, särkyä ja väänteitä, pahoinvointia ja jotain sellaista, joka ei ollut tuttua mistään aiemmasta.

Ei muuta kuin mobiililaitetta säppäilemään ja Wikipediaan. ”Umpilisäkkeen tulehdus.” Oireet täsmäsivät, niin että hiuksia nostatti.

”Mene ja  kysy naapurihotellin vastaanotosta, missä on lähin lääkäriklinikka”, kehotti viisas daamini.

Ähisten suoristin itseni, ja naapurin respasta ohjattiin läheiselle klinikalle, tilattiin edullinen taksi.

Epätavallinen ajoitus

Olo heikkeni vauhdilla. Ilmiselvää oli jo, että jokin oli miehessä vialla. Olisiko se todella tulehtunut umpisuoli, hienommin sanottuna umpilisäke (appendicitis acuta)?

Vai jotain muuta, olihan tyypillisin ikä umpisuolen tulehdukseen – 10-30 vuotta – mennyt ohi jo ajat sitten.

Portugalilainen lääkäri otti hoitajien ensi käsittelyn jälkeen kaukaisen potilaan tutkimukseensa. Mittaria kainaloon – kuume koholla – vatsan kuuntelua ja painelua, potilaan tuskailua moisten mojautusten takia: nekös sattuivatkin kohdalleen.

Lääkärin tuomio sujuvalla englannin kielellä: ”Kaikki viittaa umpilisäkkeeseen, ja tulehdus näyttää edenneen pitkälle. Lähetän teidät ambulanssikuljetuksella suoraan sairaalaan, jossa teidät leikataan tänään. Hoitaja tilaa sairasauton heti.”

Jaahas. Sitä ennen minut tuupataan pyörätuoliin ja kämmenselkään työnnetään piikki. Tiputukseen.

Huonossa hapessa

Ambulanssimiehet tulevat hetkessä paikalle. He tempaavat minut varmoin ottein matkaan ja kyytiinsä. Kovaa vauhtia suomalainen potilas kiidätetään lähempänä Funchalin keskustaa sijaitsevaan Sesaramin yleiseen sairaalaan ja hätätapausten päivystykseen.

Uudelleen lääkäreiden tutkimuksiin ja painalluksiin. Diagnoosi vahvistuu. Seuraa siirto liikuteltavaan vuoteeseen, ja monien muiden hätätapausten lailla minua aletaan valmistella leikkaukseen.

Miellyttävä, nuori naispuolinen lääkäri kyselee minulta englanniksi lisätietoja, hän on selvästi etevä ja osaa asiansa. Toinenkin tohtori haastattelee, kielitaitoiset hoitajat kyselevät. Kaikki menee kansien väliin.

Kärvistelyä ja vielä vähän odottelua. Hätätapauksia lasarettiin tulee yhä lisää, moni näyttää kuin olisi huonossa hapessa.

Roteva hoitaja tempaa vauhtia sänkyni pyöriin. Kelmeät loisteputkilamput viilettävät näkökentässäni kuin television sairaalasarjoissa.

Naisten käsissä

Minut kiikutetaan leikkaussaliin. Paljon kasvonsa suojanneita hoitajia on paikalla, samoin tuttu naislääkäri, joka kertaa vielä riskit ja komplikaatiot, joita leikkauksiin aina kuuluu.

Sitten minua tervehtii oman suojauksensa takaa anestesia- eli nukutuslääkäri (hänkin on nainen), joka puhuu rauhoittavasti ja vakuuttaa, etten tunne leikkauksen aikana mitään, en varmasti.

Käteeni tökätään lisää piikkejä, ja anestesialääkäri pyytää minua lukemaan suomeksi luvut kymmenestä alaspäin. Muistan päässeeni kuuteen asti, samassa nukahdan.

Suoraan suoneen

Herätys! Lempeästi minua ravistellaan takaisin tähän maailmaan, tartutaan kasvoista ja herätellään. Saan kuulla, että leikkaus onnistui hyvin.

Nyt hoitaja rullaa minut suuren sairaalan toiselle puolelle ja potilashuoneeseen. Nostavat minut uuteen vuoteeseen, taas asetellaan tippaneuloja paikoilleen, saan parhaimmillaan neljää ainetta suoraan suoneen: suoloja ja sokereita, lääkkeitä ja liuoksia.

Hoitaja toistaa, että hänet saa kutsua paikalle milloin vain, kunhan vain napista painaa.

Herään joskus aamuyöstä kovaan, katkonaiseen kuorsaukseen. Kuorsaaja kärsii ankarista tuskista peräpukamiensa takia. Jotain niillekin on tehty edellisiltana, mutta en edes yritä ottaa selvää, mitä kaikkea. Hän on Sergio, portugalilais-espanjalainen nuorehko valtion virkamies, joka rakastaa jalkapalloa – Christiano Ronaldon kotisaarella kun ollaan.

Huoneen potilaista kolmas on mies, jonka koko vatsa on avattu samana yönä ja joka koskaan ei sano mitään. Hänellä on suonistossaan kamaa koko Tikkurilan mitalla, liikkumisesta sellaisen väripaletin kanssa ei tahdo tulla oikein mitään.

Hyvässä hoidossa

Lääkärit tekevät aikaisin aamulla kiertonsa yhdessä opiskelijaryhmien kanssa. Minunkin haavani katsastetaan huolella, ja saan kuulla, että paraneminen etenee suotuisasti.

Veriarvotkin ovat kunnossa. Lounaaksi minulle tosin ei anneta mitään, toisin kuin peräpukamamiehelle, joka kaikesta päätellen halulla nauttii ateriansa. Iltapalaksi minäkin saan jo soppaa ja keksejä teen kanssa.

Monet ovat ne kerrat, kun hoitajat kyselevät voinnistani. Tasapuolisesti he kyselevät muiltakin potilailta, sen huomaan kyllä. Hoito on hyvää, myös kielitaitoon satsataan.

Seuraavana päivänä minut kotiutetaan.

Jotain rajaa!

Pukamamies Sergion äiti tulee meitä tila-autollaan noutamaan. Jalkapalloa rakastava Sergiokin siis pääsee kotiin, äiti laittaa hänelle ruokaa.

Minä puolestani ynnäilen daamini ja minun majapaikassa, kuinka pilalla loma onkaan. Alan märehtiä sitä todellisuutta ja kohtaloani.

Sitten poikani viestittää: ”Faija hei, jotain rajaa! Näköjään sait sairaalassa hyvää hoitoa ja nyt sä saat toipua Madeiran lämmössä. Toista se on kuin täällä Suomen sohjossa, funtsi vaan.”

Totta puhuit, poika. Lukuisat ovat myös ne kerrat, kun Suomeen paluun jälkeen saan vastata kauhun sekaisiin kysymyksiin: ”Saiko siellä niin kaukana Suomesta jossain Madeiralla edes mitään kunnon sairaalahoitoa? Osasivatko ne yhtään mitään?”

Pahimman varalle

Kyllä ne osasivat. Ja pitivät hyvää huolta.

Entä kustannukset? Noin 40 euroa per vuorokausi, ja siitäkin vakuutusyhtiö lupasi huolehtia.

Mitä tästä opimme?

Ainakin sen, että myös jossain muualla osataan kuin Suomessa. Ei ole ehkä ainainen lottovoitto syntyä vain Suomeen.

Toiseksi: kannattaa ottaa matkavakuutus – nuoremmankin. Muutamalla kympillä saa kattavan turvan pahimmankin varalle.

Muuta kivaa

Ne muut syytkö, joiden takia loma meni pilalle?

Ensinnäkin lentokone joutui laskeutumaan väärälle kentälle Lontoossa. Sitten koneen kapteeni alkoi höpistä kaiuttimiin, että hänen luottokorttinsa on mennyt niin vanhaksi, ettei polttoainetta saadakaan lisää lennolle Stanstedin kentältä Gatwickiin.

Hohhoijaa. Tuntikausien istuttamisen jälkeen meidät komennettiin busseihin ja niillä Gatwickiin. Jatkoyhteys Madeiran Funchaliin oli tietysti jo mennyt taivaan tuuliin, se siitä.

Jouduimme siis viettämään kolme vuorokautta Gatwickin lentokenttähotellissa. Hotellikuolema syleili läheltä.

Kun vihdoin laskeuduimme Madeiralle, huomasimme vain, että nyt olivat kadoksissa matkatavaramme. Ihan kaikki.

Semmoista kivaa. Kuin sketsissä.