Vakavassa pyöräilyonnettomuudessa ollut Tarja: ”Olen sopeutunut vammaani”

Tarja Holopainen sai aivovamman lennettyään polkupyörän selästä asfalttiin. Toimeliaan ja meneväisen naisen elämä muuttui silmänräpäyksessä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Kolme vuotta sitten en olisi uskonut, että voin vielä joskus kokea olevani onnellinen”, Tarja Holopainen sanoo.

Tarja Holopainen sai aivovamman lennettyään polkupyörän selästä asfalttiin. Toimeliaan ja meneväisen naisen elämä muuttui silmänräpäyksessä.
(Päivitetty: )
Teksti: Tiina Suomalainen

Elokuisena päivänä vuonna 2012 kuopiolainen Tarja Holopainen huristelee pyörällä töistä kotiin. Tarjan työpaikka, kauppaoppilaitos, sijaitsee korkealla mäellä. Tapansa mukaan Tarja painelee täyttä vauhtia alas mäkeä.

Sitten tapahtuu jotakin odottamatonta.

Silminnäkijöitä ei ole, eikä Tarja muista mitään. Mutta ilmeisesti polkupyörän etupyörä osuu kadussa olleeseen kuoppaan, ja sen seurauksena Tarja sinkoutuu ohjaustangon yli asfalttiin.

Siitä hänen kollegansa hänet löytävät ja soittavat ambulanssin.

Tarja viedään teho-osastolle. Hänellä on useita kallonmurtumia, silmänpohja murskana, solisluu sirpaleina ja ruhjeita eri puolilla kehoa.

Päähän osuneen iskun voimasta Tarjan aivot ovat liikahtaneet rajusti. Hermosolujen päähaaroja on vaurioitunut, ja hermosolujen välisiä yhteyksiä katkennut.

Hän on saanut vakavan aivovamman.

 

Kypärää Tarja ei käyttänyt.

”Siihen minulla oli mielestäni liuta hyviä syitä: matka on tuttu ja lyhyt, hiukset menevät linttaan ja kypärät ovat rumia”, Tarja kertoo nyt.

Onnettomuus oli niin raju, että neliraajahalvaantuminen oli lähellä. Kun ystävät tulivat katsomaan Tarjaa, he eivät olleet tunnistaa häntä. Tarja oli hurjan näköinen turvonneine päineen ja mustine silmineen.

Kun Tarja kotiutettiin, hänen tasapainonsa oli niin huono, ettei hän kyennyt kävelemään. Oikea käsi oli poissa pelistä loukkaantuneen solisluun vuoksi. Pahinta oli kuitenkin väsymys ja päätä raastava kipu.

”Olin romuna, mutta sitkeästi sitä mieltä, että pian minä tästä kuntoudun ja palaan töihin. Minulla meni aikaa ennen kuin ymmärsin, miten pahasti olin vammautunut.”

Kun Tarjan sairauslomaa jatkettiin seuraavan kevään toukokuuhun, tilanteen vakavuus valkeni. Silloin sisukas Tarja itki ensimmäisen ja viimeisen kerran.

 

Toipuminen ja vammaan sopeutuminen ovat ottaneet aikansa.

Alussa vakuutusyhtiö eväsi Tarjalta pääsyn laitoskuntoutukseen. Tarja kuvailee, että silloin hän putosi kuoppaan: ”Olenko niin huonossa kunnossa, ettei minua kannata edes kuntouttaa?”

Neuropsykologinen kuntoutus aloitettiin, ja onneksi myös laitoskuntoutusjakso järjestyi pienen väännön jälkeen.

”Ne kuusi viikkoa Invalidiliiton Validia-kuntoutuksessa olivat minulle käänteentekeviä. Sain vertaistukea, tietoa ja loistavaa moniammatillista hoitoa. Opin oiretietoisuutta eli miten elää rajoitteiden kanssa. Ja opin sen, että aivovamma ei ole älyvamma.”

Hiljalleen Tarja kykeni sanomaan ääneen, että hänellä on aivovamma. Aiemmin hän oli puhunut kallonmurtumasta.

Toinen henkinen notkahdus tuli, kun Tarja sai työkyvyttömyyseläkepaperit viime vuoden toukokuussa.

”Olinhan minä jo aiemmin ymmärtänyt, ettei minusta ole enää työelämään. Oli se silti tyrmäys. Eläkeläinen-sanan sanominen on minulle vieläkin vaikeaa.”

Tarja kaipaa rakasta työtään opettajana. Kaipaus kouraisee varsinkin syksyisin ja keväisin, kun koulut alkavat ja loppuvat.

 

Aiemmin Tarja vietti erittäin aktiivista ja sosiaalista elämää. Hän oli aina menossa: hän opetti, opiskeli ja tapasi lukuisia ystäviään. Toimeliaan naisen aloitekyky on kärsinyt, eikä hän aivovamman vuoksi voi muutenkaan touhuta kuten ennen.

”Voin tehdä päivässä vain muutaman asian. Jos teen liikaa, tulee järjetön päänsärky – kuin pää halkeaisi kahtia. Kärsin myös uupumuksesta, joka saattaa iskeä vaikkapa kesken kävelylenkin.”

Tarjan kaularankakin oireilee. Nyt hän yrittää fysioterapeutin tuella kohentaa niska- ja hartialihasten kuntoa niin, että kaularankaa ei tarvitsisi leikata.

Tarjan kognitiiviset ongelmat näkyvät työmuistissa – asioiden mieleen painaminen on vaikeutunut.

Nälkää Tarja ei ole tuntenut onnettomuuden jälkeen, ilmeisesti hänen nälkäkeskuksensa vaurioitui. Toimintaterapeutin kanssa Tarja opettelee laittamaan ruokaa ja syömään säännöllisesti, koska ruokailurytmi on hukassa.

”Makuaisti ja mieliteot ovat kuitenkin tallella. Suklaa ja pähkinät maistuvat ja lihoin 15 kiloa onnettomuuden jälkeen. Nyt olen saanut niistä osan karistettua, mutta vielä työtä riittää.”

 

Onnettomuus pysäytti ja toi erilaisen elämärytmin.

”Ennen olin suorittaja, mutta tyytyväinen sellainen. En voisi koskaan väittää, että olipa hyvä, kun tuli tällainen pysäytys. Vastavammautuneelle voin kuitenkin kokemuksesta sanoa, että kyllä se siitä paremmaksi muuttuu.”

Yksi syy siihen, että Tarjan elämä on muuttunut paremmaksi, on Risto. Viisikymppinen Risto tuli Tarjan elämään yllättäen lokakuussa 2014, kun Tarja suunnitteli jo muuttoa Espanjaan talvikausiksi.

”Olimme ystäväni kanssa ravintolassa. Sanoin hänelle, että tällainen vanha, ylipainoinen nainen, jolla on aivovamma, ei ole kovaa valuuttaa ihmissuhdemarkkinoilla. Niin siinä kuitenkin kävi, että Risto ei säikähtänyt”, Tarja hymyilee.

Tarjalla on myös erittäin laaja ystäväpiiri, joka on seissyt hänen rinnallaan läpi vaikeuksien.

Kun Tarja sai eläkepäätöksen, hän pohti, mikä hänen merkityksensä nyt on. Merkityksiä löytyy onneksi muualtakin kuin palkkatyöstä.

Tarja on tärkeä ja läheinen täti veljiensä lapsille. Lisäksi hän toimii aktiivisesti Itä-Suomen aivovammayhdistyksessä, jonka sihteeri hän on. Tarja on myös kouluttautunut vertaistukihenkilöksi ja on hakeutumassa kokemuskouluttajakoulutukseen.

”Jos joku olisi kysynyt minulta kolme vuotta sitten, oletko onnellinen, olisin vastannut, että en ole – enkä tule koskaan olemaankaan. Nyt voin sanoa, että kyllä olen.”

Viva 8/2016

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X