Vammaisurheilija Marjaana Heikkisen karu kohtalo: Käveli omin jaloin leikkaukseen, mutta heräsi vammautuneena

Jaa kaverilleTilaa Seura
Marjaana Heikkinen
Onnettomuuden jälkeen Marjaana Heikkinen alkoi harrastaa keihäänheittoa ja hänestä on kehittynyt vammaishuippu-urheilija. Viime paralympialaisissa Rio de Janeirossa hän saavutti hopeaa omassa sarjassaan. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
Marjaana Heikkisen leikkauksen piti olla läpihuutojuttu. Mikään ei voinut valmistaa häntä siihen, mitä tuleman piti.

Kymmenen vuotta sitten kuopiolainen Marjaana Heikkinen, 51, valmistautui niskaleikkaukseen, jotta voisi palata terveempänä työhönsä sairaanhoitaja-diakonissaksi.

Terveydenhoitoalan ammattilaisena hän tiesi, että jokaiseen leikkaukseen sisältyy riskejä, mutta piti niiden toteutumista kohdallaan epätodennäköisenä.

Näin vammauduin

”Minua oli varoitettu, että leikkauksen jälkeen saattaa jäädä kroonisia kipuja, mutta kaiken piti sujua rutiinilla, sillä leikkaus oli hyvin suunniteltu. Toisin kävi. Nukutuksesta herättyäni kävi ilmi, että olin saanut selkäydinvamman leikkauskomplikaatioiden johdosta ja koko vasen puoleni oli halvaantunut.

Olin kävellyt omin jaloin leikkaukseen. Yhtäkkiä en ollut enää liikuntakykyinen. Järkytys oli sanoinkuvaamaton.

Onneksi hoitava neurologi oli sisukas ja sai järjestettyä paikan neurologiseen kuntoutukseen, joka alkoi välittömästi.

Henkinen romahdus

Ensimmäinen kuntoutusvuosi oli intensiivinen. Kaikki oli opeteltava uudelleen pienenpienin vauva-askelin: istuminen, asentomuutosten sietäminen, hampaidenpesu, syöminen.

Se oli äärimmäisen turhauttavaa eikä peilistä takaisin katsova tyyppi liiemmin motivoinut.

Haluaisinpa väittää, että kuulun niihin urhoollisiin, jotka selviävät moisesta olankohautuksella, mutta vaivuin sen sijaan syvään masennukseen.

Minusta tuntui siltä kuin olisin menettänyt kaiken: terveyteni, kutsumusammattini, koko elämäni… Tunsin itseni tarpeettomaksi.

Synkimmässä vaiheessa aloin suunnitella itsemurhaa. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun mietin poikaani, joka oli tuolloin 11-vuotias. En halunnut jättää hänelle luovuttamisen perintöä.

Kuntoutustiimin tuki

Kuntoutuksessa oli tärkeää se, että minut kohdattiin yksilönä. Kuntoutustiimini koostui toiminta- ja fysioterapeuteista, neuropsykologista ja neurologista. He näkivät vaivaa tutustuakseen minuun, jotta saisivat selville, mikä motivoi juuri minua.

Neurofysioterapeutti sattui huomaamaan, että minulla oli tapana nakella suutuspäissäni kiviä. Aloitimme sen jälkeen hernepussin heittotreenin. Seuraavalla viikolla lääkäri toi minulle leppäkeihään. Suostuin vastahakoisesti kokeilemaan. Olinhan heittänyt keihästä nuorempana. Jäin kerrasta koukkuun. Urheiluharrastuksen myötä aloin nauttia onnistumisista.

Vertaistuki tuli luonnostaan, kun kohtasin kuntoutuksessa kohtalotovereita. Teki hyvää todistaa ihmeitä ympärillään: toisten kuntoutujien edistyminen inspiroi jatkamaan.

Tässä ja nyt

Vaikka vammautumiskokemus oli raju, pidän itseäni onnekkaana. Olen kiitollinen saamastani kuntoutuksesta, sillä olisin tuskin hengissä ilman sitä. Kuntoutus on jatkunut avokuntoutuksena, jossa treenaan kävelysimulaattorissa kahdesti viikossa, sekä Kelan tukemina laitosjaksoina kahdesti vuodessa.

Olen monessa suhteessa parempikuntoinen kuin joutuessani 41-vuotiaana pyörätuoliin, sillä minusta on tullut vammaishuippu-urheilija. Noudatan kurinalaista ohjelmaa valmentajani Kimmo Kinnusen johdolla.

Varsinaisen treenin lisäksi jumppaan, käytän käsipyörää, kelkkaluistelen, melon, tapaan ystäviä, luen kirjoja ja kuuntelen musiikkia.

Luulin alkuun, että joutuisin luopumaan kaikesta, mutta olen päässyt takaisin jopa auton rattiin. Haaveenani on palata jonkinlaiseen työhön urheilu-uran jälkeen.

Kohtaamani haasteet ovat opettaneet minulle nöyryyttä. Hyväksyn sen, että elämään kuuluu myös sen nurja puoli.”

X