Veera Ahlgrénin maatila on sellainen, josta moni unelmoi – Rintamiestalo, eläimiä ja horisontissa siintää järvi: ”Tämä on sitä omannäköistä elämää”
Veera Ahlgrén toteutti unelmansa, vaikka se vaatii hampaiden ja lompakon kiristelyä ja kokonaisia kriisinhallintaoperaatioita. Eläimet ovat elämäntapa, josta hän ei kuitenkaan luopuisi.
Veera Ahlgrén nauttii elämästä Karhen kylässä. ”Tänäkin kesänä minulle yksi naapuri paalaa vähän heiniä, kun käyn aina välillä hoitamassa heidän hevosiaan.” © Sara Pihlaja
Juha ja Unto! Veera Ahlgrén huutaa koiriaan kotinsa ovella.
”Se kirjoitetaan sitten Yuha”, Ahlgrén korjaa ja nauraa: ”Kuulostaa vähän paremmalta, kun kyseessä on kuitenkin monirotuinen koira.”
Yuha tunkee kaksivärisen kuononsa heti vieraan syliin, samoin tekee Unto.
”Untollakin on kesäloma, kun tuo naapurin alakoulu on kiinni. Unto on sen pitkäaikaisin oppilas, se on karannut sinne kolmetoista vuotta”, Ahlgrén kertoo.
Nyt Unto-ikämies saa jäädä sisälle vilvoittelemaan, kun me muut lähdemme katsastamaan talliyrittäjä-kirjailija Veera Ahlgrénin valtakuntaa, kiertämään ympäri sitä viittä hehtaaria, jossa hänen päivänsä aika lailla kuluvat.
”Välillä yötkin. Tosin tänä kesänä meille ei syntynyt varsoja, eikä kukaan ole vielä ollut ähkyssä, joten on saatu nukkua.”
Koiria Veera Ahlgrénilla on ollut koko aikuisikänsä, ja aina useita kerralla. Ne kulkevat mukana töissä. © Sara Pihlaja
Eläintäyteinen elämä
”Otetaan nämä kottikärryt tästä samalla”, Veera Ahlgrén toteaa pihalla.
Ja samalla otetaan pari ämpäriä lähimmän hevosaitauksen edestä sekä vesikanisteri. Vaikka aina viedään ja tuodaan jotain, niin silti askeleita kertyy päivän mittaan ainakin ne parikymmentä tuhatta.
”Meillä ei sohvaa käytä juuri kuin koirat.”
Veera Ahlgrén lähtee johdattamaan joukkoa alas mäkeä, kohti tallia. Tien varren aitauksista hevosten päät kääntyvät laiskasti tulijoita kohti.
Hevosia Ahlgrén on rakastanut aina. Siinä suhteessa hän erosi simpeleläisestä lapsuudenperheestään, että oli tavattoman eläinrakas. Eläimiä oli siksi etsittävä kodin ulkopuolelta.
”Jos näimme pellolla kavereiden kanssa hevosia, pyöräilimme pihaan koputtamaan oveen, että saako teidän hevosianne hoitaa. Joissakin paikoissa lähinnä lakaisimme lattioita siitä ilosta, että saimme olla tallilla.”
Nyt eläinten perässä ei tarvitse enää polkea, sillä pihalta löytyy 13 hevosta, pari vuohta sekä koirat.
”Ja nämä kesä-Esat otin vähän samalla tavalla kuin suurimman osan eläimistäni, hetken mielijohteesta. Ja kun tänä kesänä ei syntynyt varsoja, niin piti jotain tuttipullolla imetettävää olla.”
Karsinasta ampaisevat heti vastaan kesä-Esat, kaksi mustaa karitsaa, jotka jäivät lähitienoon lammastilalta keväällä orvoiksi. Ahlgrén heltyi heti ne nähdessään, vaikka karitsat tiesivät lisätöitä. Alkuun niitä piti juottaa neljän tunnin välein.
Esat laukkaavat vaativasti määkien pitkin tallin käytävää.
”Ne lähtevät kohta takaisin. Onhan se vähän haikeaa, mutta aina kun kuulen niiden määkäisyn, haikeus katoaa. ”
Totta, ääni on vaativa ja kova, etenkin kun Esat rakastavat määkiä ihmisten kintereillä.
Mutta palataan Ahlgrénin eläinhistoriaan. Lukion jälkeen hän opiskeli hevosagrologiksi ja työskenteli sen jälkeen raviradalla toimistotöissä.
”Sitten kyllästyin siihen istumiseen ja lähdin islanninhevostallille töihin.”
Sen jälkeen Ahgrén ei ole juuri istunut.
Työt tallilla Veera Ahlgrén aloittaa aamu-unisena kahdeksan aikaan. ”Mutta jatkan sitten illasta myöhään. Kirjoitankin yleensä iltaisin.” © Sara Pihlaja
Kesä-Esat jäivät orvoiksi, jolloin Veera Ahlgrén otti ne tilalleen kasvamaan – ja määkimään. © Sara Pihlaja
Tilan kokoinen unelma
Veera Ahlgrénin ylöjärveläinen maatila on juuri sellainen, josta moni suomalainen unelmoi: rintamiestalo, eläimiä ja horisontissa siintää järvi. Parin vuoden takaisen Sitran teettämän tutkimuksen mukaan lähes miljoona suomalaista haaveilee jostain tällaisesta, tai ainakin maallemuutosta.
Myös eläinten suosio kasvaa jatkuvasti. Hevosia löytyy Suomesta noin 75 000, mutta määrän ennustetaan nousevan vuosikymmenen loppuun mennessä 90 000:een.
Ahlgrénia vähän naurattaa ajatus unelmaelämästä, mutta hän myöntää, että on ihan vapaaehtoisesti alkanut talliyrittäjäksi, eikä voisi kuvitellakaan enää asuvansa kaupungissa.
Nykyisen tilansa hän hankki lähes parikymmentä vuotta sitten ex-miehensä ja lastensa isän Toni Niemisen kanssa. Silloin he pyörittivät ravitallia. Eron jälkeen Ahlgrén jäi pyörittämään itsekseen tallia ja kävi pitkään tilan ulkopuolella töissä.
”Nykyään raviurheilusta muistuttaa lähinnä sielunkumppanini, ex-ravuri BWT Heartbeat, kutsumanimeltään Pulssi, ja sen kolmivuotias poika Eppu.”
Ravit ovat jääneet Ahlgrénin elämästä ihan senkin takia, että ne vievät hurjasti aikaa. Ja aika on se, jota Ahlgrénin kaltaisessa elämäntavassa ei ole koskaan riittävästi. Riittämättömyydentunne onkin hevostilan pidossa jatkuva seuralainen.
”Siihen taas ei auta muu, kuin että oppii suuntaamaan katseensa niin, ettei näe edessään vain niitä asioita, joille pitäisi tehdä jotain. Totuus on kuitenkin se, että koko ajan on kaikki kesken.”
Ahlgrén viittoo pihamaalleen päin.
”Ei tarvitse kuin katsoa tuota meidän niin sanottua piha-puutarhaosastoamme. Saan sellaisia hetkittäisiä kohtauksia, jolloin kuokin multaa hyttysten syötävänä iltamyöhään, kunnes muistan, että elämässä on paljon mukavampia asioita, niin kuin vaikka nukkuminen ja päivittäinen annos Emmerdalea.”
#title# #url#
Eläinrakkaudessa – ja erityisesti jonkinasteisessa hevoshulluudessa piilee silti useita vaaroja. Yksi niistä on se, että hevosten hyvinvoinnin eteen on tehtävä aika ajoin melkoisia uhrauksia – niin taloudellisia, fyysisiä kuin psyykkisiä. Niistä kaikista Veera Ahlgrénillakin on kokemuksia.
”Etenkin kun en ole mikään miljonääri, on tullut ostettua hevosia, joilla on kremppaa milloin missäkin. Niitä on sitten hierottu, lääkitty, hoidettu ja kääritty vähän joka vuorokaudenaikaan. Monet lomareissurahat ovat valuneet jonkun eläimen jalkaan.”
Ahlgrén kertoo, että kun hevonen sairastuu, se ei katso kelloa ja varaa aikaa kalenterista. Yleensä se tapahtuu pahimman mahdollisen kiireen keskelle ja yöllä.
”Siinä piilee aina henkilökohtaisen katastrofin ainekset.”
Pahinta on tietysti se, ettei hevosihminen ota virheistä juuri opikseen. Veera Ahlgrén ottaa esimerkiksi juuri hevosten hankinnan.
Kun nyt 15- ja 17-vuotiaat tyttäret olivat pieniä, heille piti tietysti saada ponit.
”Olemme nähneet vaikka minkälaisia ja -luonteisia poneja. Jopa siinä määrin, että tytöt lopulta kesätöikseen kouluttivat ratsuiksi shetlanninponeja, joista osa oli kyllä ihan sekopäitä.”
Ensimmäisen hevosensa Veera Ahlgrén hankki, kun valmistui hevosagrologiksi. Entinen lämminveriravuri Pulssi on hänen sielunkumppaninsa. © Sara Pihlaja
Talliyrittäjän moninaista arkea
Vaaleanpunaisiin housuihin sonnustautunut pikkutyttö on lähdössä tallista russponin kanssa ratsastuskentälle, jossa on alkamassa hevostaitotunti.
Suomalaisten lisääntynyt kiinnostus hevosia kohtaan näkyy myös Veera Ahlgrénin pyörittämän Ihaamaan toiminnassa. Talli ei kuitenkaan ole erikoistunut ratsastukseen, vaan erilaisiin hevostaitoleireihin, heppakerhoihin ja erityistä tukea tarvitsevien lasten ja aikuisten hevosavusteiseen toimintaan.
”Se tarkoittaa sitä, että hevosten kanssa touhutaan kaikenlaista. Toki myös ratsastetaan, mutta ehkä vielä enemmän hoidetaan, talutetaan ja ajetaan hevosia.”
Ahlgrén ei enää vuokraa tallipaikkoja eikä hoida toisten hevosia. Se kävi yksinkertaisesti liian työlääksi.
Siitä – ja monista muista tallimaailmaan liittyvistä teemoista – Ahlgrén kirjoittaa Veera Nieminen -kirjailijanimellä juuri ilmestyneessä romaanissaan Kottikärrykaruselli (Tammi).
Siinä yksinelävä talliyrittäjä kohtaa monenlaisia haasteita – erityisesti ihmisasiakkaiden muodossa. Hevosharrastus kun tuo yhteen hyvin erilaisia ihmisiä, vaateita ja tarpeita. Jopa sellaisia, jotka jälkeenpäin tuntuvat lähes koomisilta.
Nelijalkaisten palvelijat
Romaanissa yksi asiakas lähes upottaa hevosensa kuivikepuruun, jotta sillä olisi tarpeeksi pehmeät oltavat. Toinen taas pelkää että yllättävät asiat, niin kuin pihaan laukkaava hevonen, järkyttävät hänen hevosensa mielenterveyttä.
”Olen kyllä monia kuvaamiani tilanteita kokenut. Muun muassa sen, että uuden hevosen tullessa yksi asiakas kysyi ensimmäisenä, miten hänen hevosensa oikein saa nyt muutoksen keskellä nukuttua.”
Mutta Veera Ahlgrén toivoo, ettei häntä myöskään käsitetä väärin, hän kyllä noin yleisesti pitää ihmisistä, heitähän on hänen pihamaallaan joka päivä sankoin joukoin. Kalliit ja herkästi sairastelevat hevoset vain herättävät meissä kaksijalkaisissa välillä yllättäviä tunteita. Myös Ahlgrénissa. Hän myöntää muun muassa olevansa yhden hevosen suhteen lähes neuroottinen juottaja.
”Yhden pahan ähkyn jälkeen melkein liotin sen hevosen veteen.”
Kivasti keskeneräinen elämä
Esat juoksevat ohi, kun Veera Ahlgrén täyttää tallissa vesikanisteria. Vettä on hellesäällä kannettava tarhoihin usein.
Rehusäkki kaatuu, kun toinen Esoista keksii hyökätä sen kimppuun, mutta Ahlgrén irrottaa säkin ja lampaan toisistaan rauhallisin ottein. Hän myöntää omaavansa eläinten kanssa pitkän pinnan, ainakin pidemmän kuin teinityttöjensä kanssa.
”Pidän kaikkein eniten varsojen ja hankalan maineessa olevien hevosten kanssa touhuiluista. Niissä näkee hienosti työn tuloksia ja sen, kun eläin oivaltaa jotain.”
Ahlgrén uskoo, että hän on päätynyt vähän samoista syistä eläinten pariin kuin miksi alkoi aikoinaan kirjoittaa. Häntä nimittäin vaivasi lapsena ja nuorena melkoinen ulkopuolisuuden tunne.
”Tai oikeastaan tajusin sen vasta jälkeenpäin, kuinka olin ajatellut, ettei kukaan oikein tajua minua.”
Niin Ahlgrén kirjoitti päiväkirjoja kannesta kanteen ja runoili. Ja harjasi ja hoiti hevosia.
Vasta aikuisena, pienten lasten äitinä, hän päätti kokeilla, saisiko kirjoitettua jotain vähän laajempaakin. Hän sai ja uskaltautui lopulta lähettämään käsikirjoituksensa kustantamoon.
Hänen yllätyksekseen se päätettiin kustantaa. Ja vielä suuremmaksi yllätykseksi Avioliittosimulaattorista pidettiin kovasti. Se on elänyt oikeastaan vielä toisen elämän kesäteatterinäyttämöiden suosikkina.
”Onhan se vähän kummallista. Ja minun on pitänyt selitellä sitä itsellenikin, sillä olen aina suhtautunut monia asioita tekeviin ihmisiin vähän epäillen, että osaako ne muka tehdä noita kaikkia.”
Veera Ahlgrénin vuohet harrastavat agilitya, jos haluavat. Sarvipäitä on turha yrittää komentaa. © Sara Pihlaja
Kirjoja syntyy ”väleissä” kirjoittaen
Nyt kolme romaania julkaissut Veera Ahgrén ei osaa edelleenkään tituleerata itseään kirjailijaksi. Hän kirjoittaa oikeastaan vain, kuin muilta hommilta jää aikaa. ”Väleissä”, niin kuin hän sen ilmaisee samalla, kun rapsuttaa vuohen leukaa.
On aika päästää näytösluonteisesti pihan itsepäisimmät otukset pihalle.
”Nämäkin tulivat niin, että ensin näin jossain internetin syövereissä söpön kilivideon. Siitä kahden viikon päästä Cara ja Pacsu olivat täällä pihalla.”
Mitä ihmettä näiden sarvekkaiden kanssa oikein hommaillaan?
”Vuohiagilityä.”
Siinä hypellään esteitä ja rataa pitkin poikin vuohien kanssa. Tai sitten vain rapsutellaan ja juoksennellaan niiden kanssa, katsellaan niiden elämäniloa.
”Vuohien omistajien Facebook-ryhmä on yksi lemppareistani. Siellä kukaan ei kerro, kuinka hyvin heillä vuohiensa kanssa menee, vaan mitä kaikkea on taas tuhottu.”
Yksi polttariporukoiden suosikkiohjelmanumero on Ahlgrénin kehittelemä Amazing vuohirace, jossa kahdella joukkueella on omat vuohet, jotka pitää saada tietylle rajatulle alueelle.
”Haaste on siinä, että vuohia on oikeastaan mahdoton taluttaa tai saada muutenkaan pakotettua mihinkään.”
”Tämä on sitä omannäköistä elämää”
Se ominaisuus nähdään heti, kun molemmat vuohet karkaavat talliin. Alkaa armoton rehujen varastelu ja rynniminen, ennen kuin Ahlgrén saa ne kiinni ja suostuteltua takaisin pihalle.
”Tämä on sitä omannäköistä elämää. Hetken mielijohteista kasvaneita katastrofeja!” hän toteaa, kun Pacsu kulkee vastahakoisesti partakarvoista talutettuna kohti aitausta.
Kyllä, välillä omannäköinen elämä myös väsyttää, sen Ahlgrén myöntää. Vaikkapa silloin kun lapset olivat pieniä ja hän pyöritti yksinhuoltajana tallia. Tai niinä hetkinä, kun räntää sataa päivätolkulla vaakatasossa.
Mutta aina tulee toisenlaisia hetkiä. Sellaisia, kun maailman jästipäisin poni yht´äkkiä pörisee tyytyväisenä uuden taidon opittuaan, tai kun kaikki hevoset ovat kaaosten jälkeen omilla paikoillaan ja rouskuttavat ilta-appeitaan tallissa.
Ja silti kaikki on edelleen kesken, puolet kasvimaasta kitkemättä, ojat kaivamatta, mutta juuri sillä tavalla hyvällä tavalla, että siitä on hyvä jatkaa taas seuraavaan päivään.
Veera Ahlgrénin raivaamalla kasvimaalla kasvaa tänä kesänä tomaatteja. Varkaat hän nyppii varsista hyttyssyöttinä iltaisin, kun ehtii. © Sara Pihlaja