Veli Hyvärinen käveli jo 1960-luvulla miehen kanssa käsi kädessä ja puolusti homojen oikeuksia, vaikka lain edessä hän oli rikollinen
Homoseksuaalisuus oli laitonta 1960-luvun Suomessa. Veli Hyvärinen oli silloin ujo nuori mies, mutta uskalsi yhtenä ensimmäisistä nousta puolustamaan halveksuttua vähemmistöä omalla nimellään.
Veli Hyvärinen, 80, kotipihallaan Helsingissä. Eläkepäivät kuluvat joutuisasti kirjoitustöiden parissa. Pitkien suhteiden mies on ollut lähes kaksi vuosikymmentä yhdessä nykyisen, alle kuusikymppisen kumppaninsa kanssa. Nuori Veli Hyvärinen kotipihallaan Leppävirralla 1960-luvun alkupuoliskolla. Kuva: Tommi Tuomi/Otavamedia ja Hyvärisen kotialbumi
Penkillä istui kaunis nuorukainen. Veli Hyvärinen rohkaisi mielensä.
”Oletko sinä täällä samalla asialla kuin minäkin”, hän kysyi varovaisesti.
Helsingin Meripuistossa paistoi ilta-aurinko. Paikalla oli maine.
Miehet silmäilivät hetken toisiaan.
”Saatan ollakin”, nuorukainen vastasi.
Hänestä tuli Velin ensimmäinen mies.
Elettiin vuotta 1969. Hydrologina työskentelevä Veli oli kärvistellyt 29-vuotiaaksi asti ilman kumppania.
”Olin ujo ja kranttu”, hän sanoo.
Mutta vaikea oli aikakin.
”Psykiatria piti homoutta sairautena, kirkko syntinä ja laki rikoksena.”
Käsi kädessä
Yliopistolla Veli oli rakastunut opiskelutoveriinsa, mutta ei uskaltanut hipaistakaan tätä. Vuosien yksipuolinen ihastus päättyi, kun mies vaistosi jotain ja muuttui tylyksi.
Ensimmäiset kontaktinsa miehiin Veli uskalsi ottaa 1960-luvun lopulla – Helsingin Sanomien pikkuilmoitusten kautta. Niissä miehet etsivät ”amigoa”.
Satunnaiset kohtaamiset eivät johtaneet mihinkään.
Veli (kuvassa keskellä) pitää työtoveriensa kanssa taukoa Aurajoen virtaamanmittaamisesta 1966. Hän on kirjoittanut omalta alaltaan mittavan määrän tieteellisiä artikkeleita. Kuva: Hyvärisen kotialbumi
Veli halusi suhteen ihmiseen, jota rakastaa. Ja kun hän sen sai, yksityisesti arka mies huomasi olevansa julkisesti peloton.
Hän käveli kumppaninsa kanssa käsi kädessä kaupungilla, yhtenä aniharvoista tuon ajan miespareista.
Suhdetta ei salattu miesystävän uskovaisilta vanhemmiltakaan. Heillä oli sulattelemista, kun oma poika toi sunnuntaipäivälliselle rakastettunsa.
”He sanoivat, että jo miehen ja naisen rakenteesta näkee, kuinka päin ihmiset on tarkoitettu olemaan.”
Se ei horjuttanut Veliä, joka oli jo valmis seuraavaan askeleeseen.
Veli niittää viljaa isänsä kanssa perheen tilalla 1960-luvulla. ”Vaikka emme koskaan puhuneet asiasta, uskon hänen tienneen suuntautumisestani ja hyväksyneen sen.” Kuva: Hyvärisen kotialbumi
Yhdistys laittomille
Homoseksuaalien tukala asema alkoi helpottua länsimaissa 1960-luvulla, kun vapaamielisyys valtasi alaa.
Suomessa alakulttuuri pysyi visusti piilossa, kunnes 1964 helsinkiläiset homot valtasivat Vanhan Kellarin kantapaikakseen. Osa poliiseista katsoi vähemmistön tekemisiä läpi sormiensa, osa ei. Samana vuonna maassa langetettiin 22 tuomiota homoseksuaalisista teoista.
Vuonna 1965 Ilkka Taipale ja muut opiskelija-aktiivit ryhtyivät kyseenalaistamaan homoseksuaalien syrjintää. Seuraavana vuonna hallitus käynnisti seksuaalilainsäädännön uudistamisen valmistelun.
Yllättäen vähemmistön asemaa kohensi myös Ilta-Sanomien juttu ”Homoseksuaalipesä Helsingissä”.
Elokuussa 1966 toimittaja soluttautui vauraan homomiehen juhlahuoneistoon, jututti isäntää ja kopioi tämän muistikirjasta tukun nimiä.
Lehti luovutti aineiston poliisille.
Yli 80 kulttuurielämän vaikuttajaa moitti Ilta-Sanomia jyrkästi julkilausumassaan. Toisaalta huoneiston omistaja ja kaksi muuta miestä saivat tuomion seksuaalirikoksesta.
Vuonna 1967 jutun kohde astui itse julkisuuteen. Holger von Glan kertoi televisiossa ensimmäisenä suomalaisena julkisesti homoudestaan ja ”poikkeavien” vainoamisesta. Poliisi ei ollut esimerkiksi uusinut hänen ajokorttiaan tuomion takia.
Tosin von Glanin nimi jätetettiin kertomatta ohjelmassa.
Samoihin aikoihin toimittaja Jorma Elovaara tuttavineen yritti rekisteröidä homojen yhdistystä, mutta viranomaiset torjuivat hankkeen laittomana. Sama porukka julkaisi myös maan ensimmäistä homolehteä, johon tosin lähes kukaan ei rohjennut kirjoittaa omalla nimellään.
Suomen ensimmäinen seksuaalivähemmistöjen lehti oli nimeltään Ihminen ja Yhteiskunta – Homo et Societas. Sen ensimmäinen numero julkaistiin vuoden 1968 alussa.
Vuoden 1968 lopulla Elovaaran ryhmä kävi uuteen yritykseen ja kirjoitti perustettavalle yhdistykselle niin ympäripyöreät säännöt, ettei sen tarkoitus käynyt selvästi ilmi.
Hakemus meni läpi. Keskusteluseura Psyke, maan ensimmäinen seksuaalivähemmistöjen järjestö näki päivänvalon 1969.
Kirjoitus poiki tappouhkauksen
Veli Hyvärisestä teki aktivistin kristillisen Kotimaa-lehden pääkirjoitus marraskuussa 1969. Siinä väitettiin, että samaa sukupuolta olevien välisen seksin salliminen – josta hallitus oli antanut esityksen eduskunnalle – johtaisi ”homoseksualismin” lisääntymiseen, turmelukseen ja rappioon.
Hän tunsi, että jotain piti tehdä.
”Olin kärsinyt niin julman ja rakkaudettoman nuoruuden, etten halunnut kenenkään kokevan samaa.”
Vaikka yhteiskunta piti häntä sairaana, hän ei tuntenut alemmuutta.
”Tiesin olevani ihan hyvä ihminen. Ajattelin, että älkää kirjoittako tuollaista roskaa.”
Veli lähetti lehteen vastineen, jossa hän ihmetteli pelkoa siitä, että laillistaminen vapauttaisi homot viettelemään muita kaltaisikseen.
Jos viettelyteoriassa olisi perää, niin totta kai kaikki nuorukaiset pitäisi saattaa naisten vieteltäviksi ja kaikki neitokaiset miesten, jotta pelkästään heteroseksuaalisuutta esiintyisi!
Velin mukaan laillistamisen ainoa seuraus olisi se, että homouden yleisyys tulisi ilmi.
Hän ihmetteli myös käsitystä ilmiön luonnonvastaisuudesta, vaikka sitä tavataan kaikkien kehittyneempien eläinten parissa. Toisiaan rakastavien hellyyden kutsumista haureudeksi hän piti loukkaavana:
Homoseksuaalisuus on onnettomuus vain yhteiskunnassa, joka tuomitsee sen.
Alla luki hänen nimensä.
Miesystävän vanhemmat närkästyivät, mutta eivät katkaisseet välejä.
”Eräs kristillisiä kannattanut työtoverini sanoi, että olen ensimmäisenä tapettavien joukossa, kun he pääsevät valtaan. Se huvitti minua.”
Yhden kohdan Kotimaa poisti vastineesta. Siinä käsiteltiin Jeesuksen suhdetta opetuslapseensa.
”Raamatussa lukee Johanneksesta, että ’se, jota Jeesus rakasti, lepäsi aterioitaessa Jeesuksen syliä vasten’. Onhan se aika vahva viite”, Veli nauraa.
Ulostulon jälkeen Psyke pyysi Veliä riveihinsä. Hän suostui oitis.
“Tärisin tunnekuohusta”
Psyke julkaisi lehteä nimeltä ”96”. Sen kirjoittajat käyttivät nimimerkkiä ja tilaajille vakuutettiin, että heidän osoitteensa säilytetään lukitun oven takana, johon on vain yksi avain. Julkaisu postitettiin parille tuhannelle tilaajalle kirjekuoressa.
Varovaisuuteen oli syynsä. Vireillä olevasta lakimuutoksesta huolimatta virkaintoisimmat poliisit tekivät ratsioita homojen tapaamispaikoille ja Yle hyllytti aihetta käsittelevän pienoisdraaman, jotta ”nuoriso ei saa kieroutuneita sukupuolikäsityksiä”.
Homoksi paljastuminen saattoi yhä johtaa vakaviin seurauksiin, kuten potkuihin tai pahoinpitelyyn.
96-lehteä julkaistiin 1969-1986. Vuosien saatossa yhä useampi uskaltautui kirjoittamaan lehteen omalla nimellään.
Veli hyökkäsi luutuneita asenteita vastaan tiedolla. Hän ruoti 96:n kirjoituksissaan psykologian nimissä esitettyjä harhakäsityksiä homoseksuaalisuudesta ja perusteli tiedemiehen otteella sitä, kuinka ilmiö on osa luonnon monimuotoisuutta.
Hän halusi, että homot voisivat elää tavallista arkea muiden joukossa, avoimesti omina itsenään:
Meidän pitää nousta maan alta kadulle, päivänvaloon.
Jo vuonna 1970 Veli esitti mies- ja naispareille adoptio-oikeutta. Ehdotus oli radikaali, sillä osa homoistakin vastusti ajatusta samaa sukupuolta olevien avioelämästä.
Psyken puhelinpalvelussa hän huomasi, että ihanneyhteiskuntaan oli matkaa.
”Kun pelokas nuorukainen kertoi ensimmäistä kertaa kaipuustaan, yritin olla niin, ettei soittaja säikähdä ja sulje puhelinta. Yleisin ongelma heillä oli se, että ovatko he yksin tässä maailmassa. Kun lähdin kotiin, tärisin tunnekuohusta – olinko vähääkään auttanut soittajia?”
Avoin kirje piispoille
Homoseksuaaliset teot laillistettiin Suomessa 1971, mutta vain 18 vuotta täyttäneille. Toisaalta niihin kehottaminen säädettiin lainvastaiseksi.
Kirkon mukaan homous oli yhä vaarallinen synti, jota saattoi hillitä kristinuskon ja lääkärin avulla. Veli kirjoitti Psyken nimissä piispoille avoimen kirjeen, jossa hän totesi yli 100 000 suomalaisen hoitamisen olevan tuloksetonta, vaarallista ja kansantaloudellisesti järjetöntä.
Kirje sai julkisuutta, mutta piispat eivät vastanneet.
Vuonna 1973 Veli nousi Psyken puheenjohtajaksi. Yhdistys julkisti periaateohjelman, joka vaati homoille tasa-arvoa, samaa suojaikärajaa kuin muillekin ja kehotuspykälän kumoamista. Opettajien ja psykiatrien toivottiin jakavan asiallista tietoa.
Christer Kihlmanin kohuteoksen Ihminen joka järkkyi luettuaan hän kirjoitti 96:een:
Toivon, että joskus ilmestyisi valoisa, onnellinen kuvaus homoseksuaalisesta suhteesta.
Sellaisen olisi voinut kirjoittaa hänen noihin aikoihin alkaneesta toisesta suhteestaan. Veli rakensi kaatuneista puista talon puolisonsa sukutilalle – ja tunsi itsensä hyväksytyksi.
”Kun raadoin itseni henkihieveriin, mieheni kaiken näkevä äiti lämmitti minulle saunan. Maalaisemännät tajusivat paljon, mutta eivät välittäneet, kuka oli homo ja kuka ei.”
Unohtunut pioneerityö
Psyke järjesti tansseja ja tarjosi lehtensä lukijoille asiatekstien lisäksi myös silmänruokaa ja kontakti-ilmoituksia. Osa jäsenistä vieroksui tätä ja piti yhdistystä liian säyseänä.
Vuonna 1974 räväkämpää vaikuttamista kaivanneet perustivat Seksuaalisen tasavertaisuuden (Seta).
Veli liittyi myös Setan jäseneksi. Uuden yhdistyksen ohjat ottivat käsiinsä kuitenkin nuoremmat.
Heinäkuussa 1974 Veli (kuvassa keskellä) osallistui Setan järjestämään Suomen ensimmäiseen homojen mielenosoitukseen. Siinä puolustettiin helsinkiläisen Vanhankirkon seurakunnan nuorisotyöntekijää Seppo Kivistöä, joka uhattiin irtisanoa tehtävästään suuntautumisensa vuoksi.
Nykyään Seta tunnetaan monen toteutuneen uudistuksen menestyksekkäänä puolestapuhujana.
Homous ei ole enää sairaus eikä siihen kehottaminen rikos. Suojaikärajaakin laskettiin. Samaa sukupuolta olevat saivat ensin rekisteröidä suhteensa ja myöhemmin avioitua.
Psyken pioneerityöstä tämän eteen ei tiedä juuri kukaan.
”Olimme avuksi vähemmistölle, mutta yhteiskunnassa emme saaneet oikein mitään aikaiseksi. Uskoimme muuttavamme kaiken äkkiä hyväksi, mutta niin ei käynyt”.
Toisaalta psykeläiset lausuivat ensimmäisinä ääneen ne ajatukset, jotka myöhemmät aktiivit omaksuivat ja ajoivat läpi.
Nykyinen avioliittolaki hyväksyttiin 2014. Se sisälsi Velin yli neljä vuosikymmentä aiemmin ehdottaman homoparien adoptio-oikeuden.
Kun asiaa käsiteltiin eduskunnassa, Veli osallistui mielenosoitukseen sen läheisyydessä. Hän oli monituhatpäisen joukon ainoa ikäihminen.
”Minä en tuntenut niistä nuorista ketään. Eivätkä he tunteneet minua. Mutta ei se tuntunut pahalta.”