Viestejä Viipurista – Eeva Tammi tutkii sotahistorian tapahtumia

Jaa artikkeliTilaa Seura
Eeva Tammi haluaa omilla tutkimuksillaan löytää ihmiset numeroiden ja nimien takaa. ”Haluan olla sukupolvien ketjussa mukana kertomassa sodista niin, ettemme koskaan niitä unohtaisi.”
Eeva Tammi haluaa omilla tutkimuksillaan löytää ihmiset numeroiden ja nimien takaa. ”Haluan olla sukupolvien ketjussa mukana kertomassa sodista niin, ettemme koskaan niitä unohtaisi.” © Susa Junnola
Sotahistorioitsija Eeva Tammi haluaa tutkia mennyttä ja kertoa tutkimastaan, etteivät tapahtumat unohdu. Sotahistoria ei ole hänestä vain veteraanien ja evakkojen tarinaa, vaan meidän kaikkien.

Viipurin kartta pöydällä, vieressä viivoitin, kynä merkintöjen tekemiseen ja käden ulottuvilla tietokone lähteiden tarkistusta varten. Tietokirjailija Eeva Tammi matkaa korona-aikana tällä tavoin tutkimuskohteeseensa Viipuriin. Tosin karttaa hänen ei juuri tarvitse vilkaista, sillä Tammi on oppinut vuosien varrella tuntemaan Viipurin kadut ja korttelit kuin omat taskunsa.

Työpöytämatkoja on nyt usein, sillä Tammella on työn alla peräti kolme Viipuriin liittyvää teosta. Matkat eivät ole yhtä hauskoja kuin oikeat, mutta kiinnostavia.

”Ja onhan tämä tutkimustyö nykyään jo ihan luksusta. Aikaa on selvästi enemmän, kun kaikki neljä lastakin ovat jo tukevasti aikuisia”, Eeva Tammi toteaa.

Ja luksusta on sekin, että eläkkeellä olevalla Tammella on aikaa tutkimustyöhön ja kirjoittamiseen nykyään myös päivisin. Aiemmin hän teki sitä sairaanhoitajan työn ohessa. Samassa ohessa hän pyöritti miehensä kanssa maatilaa ja kasvatti ravihevosia.

Sairaanhoitajaa kiinnosti sotahistoria

Eeva Tammi kiinnostui sotahistoriasta jo lapsena. Itse asiassa hän muistaa sen syttymishetken histo­rioitsijan tarkasti.

”Se oli 6.12.1967, kun Suomi täytti 50 vuotta. Sain katsoa televisiossa ensi kertaa esitetyn Tuntemattoman sotilaan. Se iski syvälle sieluun. Sen jälkeen aloin lukea sotaan liittyviä tietokirjoja, kuten Rintamalääkärinä kuoleman linjoilla. Muunlaisia kirjoja en sen jälkeen enää lukenut.”

Silti lukion jälkeen Tammi ei valinnut historian opintoja, vaan opiskeli sairaanhoitajaksi. Hänellä oli konkreettinen tarve auttaa.

”Ei silti todennäköisesti ollut sattumaa, että minusta tuli leikkaussalihoitaja. Armeijalla ja leikkaussalilla on täsmälleen sama hierarkia.”

Sotahistoriassa Eeva Tammea kiehtovat erityisesti itsenäisen Suomen käymät sodat.

”Esimerkiksi talvisota on huikea selviytymistarina, se, miten David pärjäsikin Goljatille.”

Veteraanien tarinat talteen – ”Halusin kertoa ihmisistä joukko-osastonumeroiden takana”

Jossain vaiheessa lukuharrastus muuttui tutkimustyöksi. Eeva Tammi janosi kuulla ja tietää sodista lisää, ohi kirjoitetun historian. Häntä kiehtoi yhä enemmän kysymys siitä, miten tämä kansakunnan selviytyminen oli ollut mahdollista.

”Appeni luona lähitienoon miehet kävivät niin sanotusti kupposella ja mieheni totesi yleensä silloin, että lähdetään, nyt alkaa taas hylsyt lentää. Minä tietenkin jäin ja kuuntelin korvat hörössä miesten tarinoita. Huomasin nopeasti, että veteraaneilla oli valtava tarve kertoa, sillä läheiset eivät useinkaan olleet osanneet kuunnella tai kysellä.”

Niin Tammi alkoi tehdä veteraanihaastatteluja 1980-luvulla kotikulmillaan Karjalohjalla. Hän aloitti tutuista miehistä ja jatkoi sitten tutkimuskohteidensa mukaan muun muassa talvisodan käyneisiin ja Viipurin menetyksessä mukana olleisiin.

Kun tiesi taistelut ja taustat, Eeva Tammi osasi kysyä ja tarpeen tullen vähän johdatella haastateltaviaan, jotka eivät aina muistaneet joukko-osastoaan tai paikkakuntia.

”Meillä oli kartat edessämme ja lopulta tehtiin aika monen kanssa niin, että hain Sota-arkistosta kopiot vielä kantakorteista, joista tarkistimme asioita. Eräskin veteraani kertoi, että hän haavoittui Piisaaressa vihollisen suurhyökkäyksessä kesällä 1944 ja oli ollut sen jälkeen viikon tajuttomana. Hän oli herännyt Vierumäen sotasairaalasta, viikko elämästä kadonneena. Niin hommasin hänen sairauskertomuksensa ja oli riemastuttavaa rakentaa hänelle se puuttuva viikko. ”

Tammi kuuli hyvin erilaisia tarinoita kuin, joita oli kirjoista lukenut. Ne vaikuttivat hänen tapaansa kirjoittaa.

“On paljon sotien yleisteoksia, joissa kerrotaan organisaatioista, komentajista ja kaliipereista. Sitten on mukana olleiden omia muistelmia. Olen pyrkinyt näitä yhdistelemään. Halusin kertoa ihmisistä joukko-osastonumeroiden takana.

Viipuri-Eeva toi näkökulmia

Haastattelujen ja tiedettyjen historiallisten faktojen perusteella Eeva Tammelle alkoi muodostua yhä syvempi kuva tapahtumista. Niin hän alkoi kirjoittaa. Ihan ensimmäisellä julkaisullaan hän jo osui johonkin, joka aiheutti kiivasta keskustelua. Hän kirjoitti artikkelin Viipurin menetyksestä kesällä 1944 ja se julkaistiin Sotahistoriallisessa Aikakauskirjassa vuonna 2005.

”Toin tutkimuksessani esiin uuden näkökulman siitä, kuinka korkeat upseerit olivat tehneet periaatepäätöksen, ettei Viipuria kannattanut tosipaikan tullen pitää. Tähän oli perusteluna se, että kaupungin sijainti ei vesistölinjan edessä ollut puolustamisen kannalta edullinen: Jos Viipurista taisteltaisiin tosissaan, kaupunki tuhoutuisi. Ylipäällikkö Mannerheim kuitenkin käski, että Viipurista tuli taistella viimeiseen mieheen.”

Eeva Tammi

Sankarivainajien tarinoiden murheellisuus tuntuu tutkijankin sydänalassa. ”Esimerkiksi pitäjien historian­kirjoihin koosteita tehdessä kaatuneita on yleensä paljon. Silloin on aina välillä työn lomassa vedettävä henkeä.” © Susa Junnola

Silti, vielä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin, oli melkoista mennä sanomaan, että jotain oli tehty ohi Mannerheimiin. Keskustelu ryöpsähteli. Toisaalta vanhat sodan käyneet kenraalit tulivat kiittämään Tammea, että onpa hienoa, kun vihdoin voidaan puhua asioista niiden omalla nimellä. Toisaalta arvioitiin Tammen ammattitaitoa ja sukupuolta. Mediassa häntä kutsuttiin Viipuri-Eevaksi.

”Kyllä se tosiaan joitakin ihmisiä aika lailla ärsytti, että nimenomaan nainen esittää jotain tällaista.”

Herkät ja koskettavat kohtaamiset

Eeva Tammen tutkimustyö sotahistorian parissa on jatkunut. Hänen tutkimustensa painoarvosta kertoo sekin, että hänet kutsuttiin Suomen Sotahistoriallisen Seuran hallituksen jäseneksi pian Viipuri-julkaisun jälkeen.

Omien tutkimus- ja kirjoitushankkeittensa lisäksi Tammi tekee tiivistä yhteistyötä historioitsija Teemu Keskisarjan kanssa. Ja miettii, minkä kolmesta Viipuri-kirjastaan työstäisi ensimmäisenä valmiiksi.

”Kirjoitan nyt yhdessä Kaisa Kauton kanssa Ristimäen Lepolan hautausmaasta, jossa on säilynyt paljon suomalaisia hautakiviä. Kerromme kirjassa alueen ja haudattujen tarinaa. Sen lisäksi kirjoitan erikoisista tapauksista ihmisten elämässä Viipurissa ja kolmanneksi koostan teosta Viipuriin haudatuista sankarivainajista.”

Eeva Tammi on nyt kolunnut yli kaksikymmentä vuotta ihan ammattimaisesti erilaisia arkistoja. Mutta eikö työ koskaan sureta? Edessähän kun on lähinnä surullisia ihmiskohtaloita – ja erittäin kuolleita sellaisia.

”Kaatuneitten kohtaloita tutkiessa on välillä vedettävä henkeä, varsinkin kun niitä on ollut kerralla paljon. Nehän ovat kalleinta hintaa, mitä itsenäisyydestä on maksettu. Ensimmäisenä kokosin isäni serkun tarinan. Hänestä kerrottiin aluksi vain, että hän katosi talvisodassa. Tiedettiin kyllä, että hän oli haavoittunut. Vainaja löytyi lopulta, mutta ei tietoa sitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Aloin rakentaa tiedonpalasia yhteen. Oli järkyttävää lukea sotapäiväkirjasta, kuinka vihollinen oli päässyt yllättämään.”

Yleensäkin kaikkien, useiden satojen veteraanien, haastattelut ovat Tammesta olleet herkkiä ja koskettavia kohtaamisia.

”En koe, että teen tätä jonkin kiitollisuudenvelan takia. Kirjoitan sankarivainajista, jotta heitä ei unohdettaisi. On hienoa, että sotaveteraaneja alettiin meillä vihdoin kiittää, sillä he tekivät parhaansa. Mutta sotavainajat antoivat kaikkensa, henkensä.”

”Menetetty Karjala ei ole vain karjalaisten, vaan kaikkien suomalaisten asia”

Tutkimustyön ohessa Eeva Tammi on toiminut matkaoppaana menetetyssä Karjalassa ja taistelupaikoilla.

”Tutustuttuani Teemu Keskisarjaan, ehdotin hänelle matkayhteistyötä. Olemme Keskisarjan kanssa aisapari, jolta ei jutut lopu. Meillä on yhteisenä intohimon kohteena Viipuri. Teemu on kirjoittanut kirjan Viipuri 1918 ja minun lippulaivani on teos Viipuri 1944.”

”Meidän tehtävämme on tosiaan kertoa tapahtuneista seuraaville sukupolville. Jos emme kerro, he eivät myöskään tiedä. Menetetty Karjala ei ole vain karjalaisten, vaan kaikkien suomalaisten asia.”

Jos Eeva Tammella olisi valta, hän järjestäisi kaikki yläkoululaiset opintomatkalle Viipuriin.

”Toivon aina, että ihmiset ottaisivat matkoille mukaan lapsiaan ja lastenlapsiaan. Omat poikani saivat aikoinaan ylioppilaslahjaksi valita, mille äidin matkalle he lähtivät mukaan.”

Ensin pojat olivat nurisseet hieman äidilleen vastaan, mutta kun he olivat kuulleet, että kaverit sai ottaa mukaan reissuun, äänet olivat kellossa muuttuneet. Lopulta he olivat kyselleen, koska pääsisivät uudelleen.

”Meidän tehtävämme on tosiaan kertoa tapahtuneista seuraaville sukupolville. Jos emme kerro, he eivät myöskään tiedä. Menetetty Karjala ei ole vain karjalaisten, vaan kaikkien suomalaisten asia. Meidän kaikkien puolesta siellä taisteltiin ja kaaduttiin.”

Lue myös: Kuka ampui Toivo Kuulaa Viipurin Seurahuoneella? – Näin silminnäkijä kertoi säveltäjän murhasta

X