Moottoripyöräneuvos Riku Routo ei jäänyt toimettomaksi, kun lopetti moottoripyöräliikkensä: ”Se oli elämäntyöni, jonka korvaajaksi rakensin museon”
Suomen Moottoripyörämuseon omistaja Riku Routo on entinen prätkäkauppias, joka pisti lapun luukulle ja rakensi itselleen eläkeviran. Siihen tarvittiin jääräpäisyyttä ja luovaa hulluutta.
Riku Routo tienasi rahat ensimmäiseen moottoripyöräänsä keräämällä käytettyjä kuparihylsyjä. Moottoripyörämuseon rahoittamiseksi hän on myynyt tiiliskiviä, joissa oli ratamoottoripyöräilijä Giacomo Agostinin nimikirjoitus.
Kahvin tuoksuun sekoittuu seitinohut moottoriöljyn aromi.
”Avattiin tällä viikolla uusi näyttely. Työn alla on myös 260 neliön laajennus, jolle keräsimme Mesenaatti-joukkorahoituspalvelussa 109 640 euroa. Löimme 20 000 eurolla Rallimuseon ennätyksen,” kertoo Suomen Moottoripyörämuseon omistaja Riku Routo, 61.
Museon sadasta pyörästä iso osa on lainassa omistajilta. Vaikka entinen prätkäkauppias lopetti uusien pyörien myynnin kuutisen vuotta sitten, hän myy edelleen vanhoja pyöriä pihan varastohallista.
”Suomessa on paljon vanhoja keräilijöitä, joista aika jättää. Autamme perikuntia myymään heidän pyöränsä. Joskus olemme päässeet pelastamaan tavaraa, joka on jo heitetty roskalavalle.”
Hylsyillä mopoa hankkimaan
Routo ei tarkkaan muista, mistä hänen innostuksensa kaksipyöräisiin alkoi.
Ensimmäinen valokuva moottoripyörän päällä on kuitenkin otettu jo nelivuotiaana. Äidin serkut osallistuivat Päijänteen ympäriajoihin ja kävivät pyörähtämässä pihalla.
Kun muut pojat pelasivat jalkapalloa, Hennalan sotilasalueen kupeessa asunut pikku-Riku rymysi metsässä reppu selässä ja keräsi kuparihylsyjä.
”Myin niitä romukauppaan. Niistä sai älyttömästi rahaa. Kun hylsyt loppuivat metsästä, jatkoin Hälvälän ampumaradalla. Se oli suljettu alue, mutta menin silti.”
Kun Venäjän ja Kiinan välillä puhkesi Ussuri-joen konflikti maaliskuussa 1969, kuparin hinta pomppasi ylös.
”Sain hylsyistä niin paljon rahaa, että olisin pystynyt ostamaan uuden mopon. Ostin kuitenkin vanhan 200-kuutioisen Triumphin. Minulla ei ollut ajokorttia eikä ikää, mutta se piti vain ostaa.”
Triumphia kotiin työntäessään Routo pohti, mitä isäukko mahtaa sanoa.
”Faija istui nojatuolissa, luki Etelä-Suomen Sanomia ja poltti Pilliklubia. Kysyin kainosti, että mitä jos ostaisin prätkän. Faija sanoi, että joo, kunhan ostat omilla rahoilla. Sanoin sille, että lähde katsomaan, tuolla se on liiterin takana.”
Moottoripyörä oli elämässä itsestäänselvyys, jolle ei ollut vaihtoehtoa. Koulusta Routo karkasi 15-vuotiaana lähteäkseen rakennustyömaalle apumieheksi.
”Tein monta vuotta hommia, jotta pystyisin ostamaan motocross-pyörän ja voisin alkaa ajaa kilpaa. Sen lajin parissa meni sitten kymmenen vuotta.”
Syöpäkään ei pysäyttänyt
1980-luvun alussa Routo pyöri Lahden rokkariporukoissa. Hän kuului Sleepy Sleepers -yhtyeen lähipiiriin, työskenteli Sakke Järvenpään ja Mato Valtosen moottoripyöräliikkeessä – ja ajoi motocrossia.
Vuonna 1983 kesken kisan oikeasta kädestä kuului ikävä rusahdus. Syynä oli kyynärvarren syöpäkasvain.
”Kyynärnivel leikattiin pois Töölön sairaalassa maanantaina. Perjantaina huonekaverikseni tuotiin 17-vuotias poika, jonka käsi oli mennyt poikki yöllä kääntyessä.”
Verhot vedettiin eteen, mutta Routo ei voinut olla kuulematta keskustelua. Nuorelta potilaalta amputoitaisiin tulevana maanantaina koko käsivarsi, solisluu ja lapaluu. Hänellä oli paha luusyöpä.
”Silloin mä päätin, että en valita enää ikinä mistään. Me karattiin sen pojan kanssa pizzalle sairaalavaatteet päällä ja hölmöiltiin viikonloppu yhdessä. Tajusin, että mun yksi nivel on vaan pintavika.”
Miten on mahdollista, että Routo teki töitä 18 vuotta kädellä, jonka luut olivat käytännössä irti?
”Ei mitenkään, mä vaan tein. Ajoin prätkällä ilman mitään tukea.”
Tekonivelen Routo sai kyynärpäähänsä vasta reilut kymmenen vuotta sitten.
”Pitkän leikkauksen aikana olin narkoosissa kaupannut kirurgille moottoripyörää. Ei mennyt sekään aika hukkaan. Pari vuotta myöhemmin kirurgi tuli ja osti minulta pyörän.”
Syöpä lopetti laskettelun ja monet rakkaat harrastukset, mutta se ei estänyt Routoa perustamasta Riku Motor -moottoripyöräliikettä vuonna 1984.
”Olen aina ollut määrätietoinen. Jos jotain päätän, en anna periksi. Lahdessa oli vanha funkkishuoltoasema, josta sanoin 15- tai 16-vuotiaana kavereille, että mulla on tuossa jonain päivänä oma prätkäliike.”
Elämäntyön korviikkeeksi syntyi museo
Moottoripyöriä Routo myi vuoteen 2011, jolloin tuli aika lopettaa prätkäkauppiaan ura.
”Hommasta ei saanut enää rahaa entiseen malliin. Onnistuin ajamaan liiketoiminnan alas ilman konkurssia. Pistin kulut nollaan ja myin varaston pois kaiken maailman rompetoreilla. Samalla tuhlasin kaikki säästöni työn alla olleeseen moottorimuseoon. Olin aika kusessa. Pankinjohtaja soitti joka aamu, että lähdepäs töihin siitä.”
Riku Motorin alasajo oli henkisesti kova pala.
”Se oli elämäntyöni, jonka korvaajaksi rakensin museon. Tämä on mun eläkevirkani. Jos olisin vain lopettanut ja makaisin sohvalla, se olisi pahinta mitä voisi tapahtua.”
Rahat haalittiin luovan hulluuden avulla
Rahaa museon perustamiseen Routo on haalinut mielikuvituksellisin konstein. Hän nostaa pöytään kirjan ja tiiliskiven.
Teos on italialaisen ratamoottoripyöräilylegenda Giacomo Agostinin 75-vuotisjuhlateos. Takakannessa on Suomen Moottoripyörämuseon mainos. Tiiliskivessä taas on Agostinin nimikirjoitus ja museon pronssinen logo.
”Olin ystävystynyt Agon kanssa Jenkeissä. Vuonna 2010 istuimme kotonani Moisionkadulla ja valmistelimme moottoripyörämessuja, kun pyysin häntä museon kummisedäksi. Ehdotin, että Ago rustaisi nimikirjoituksensa 60 tiiliskiveen, joita myytäisiin museon rahoittamiseksi. Se sanoi, että sä oot Riku hullu. Vastasin, että niin olenkin, jatka kirjoittamista.”
Tiilet numeroitiin yhdestä 60:een. Nuoruudentoveri Mato Valtonen huutokauppasi ensimmäisen Lahden moottoripyörämessuilla 100 000 eurolla. Loput menivät hieman halvemmalla. Yhteensä rahaa tiiliskivistä tuli 240 000 euroa.
Museon raskaimpia pyöriä on 1800-kuutioinen Indian. Sadasta näytteillä olevasta prätkästä huomattava osa on lainassa omistajilta. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
”Numero 60 on vielä myymättä. Sille etsitään parasta aikaa uutta kotia. Tiilestä saadut rahat käytän museon laajentamiseen.”
Avajaisia juhlittiin toukokuussa 2011. Museon yhteydessä toimii Ace Corner -ravintola, joka on maailman ensimmäinen Ace Cafe -prätkäravintolaketjun lisenssillä avattu ravintola Lontoon ulkopuolella. Lahden jälkeen ketju on laajentunut Pekingiin, Luzerniin, Barcelonaan ja Orlandoon.
”Avajaisia edeltävänä päivänä vielä vedettiin asfalttia pihaan ja viriteltiin istutuksia. Budjetti ylittyi, kuten aina, eikä rahaa tullut sisään sillä vauhdilla kuin toivottiin, mutta me selvisimme.”
Hyvällä ajoituksella ja bisnesvainulla oli alanvaihdossa iso rooli, siinä missä jääräpäisyydelläkin.
”Olen aina ollut hyvä haistelemaan merkkejä, mitä on tulossa. Jos olisin jatkanut pyörien myyntiä vuodenkin verran, en tiedä olisinko pystynyt enää määräämään itse, kuka panee ovet kiinni.”
Viidenkympin villitys on uusiutuva luonnonvara
Routo on nähnyt suhdanneherkän moottoripyöräkaupan nousut ja laskut. Hän tietää myös, että ala elää uusiutuvasta luonnonvarasta, jonka nimi on miesten viidenkympin villitys.
”Jossain vaiheessa se alkaa kaivelemaan, että faija ei antanut ostaa pyörää. Sitten piti lähteä opiskelemaan ja perustaa perhe.”
Mutta aina tulee uusia 50-vuotiaita, joiden elämässä on vihdoinkin koittanut aika hankkia oma kaksipyöräinen.
”Mikä on hienompaa kuin kiihdyttää prätkää, joka lähtee kuin kala rannasta? Siinä on vähän vaaran tunnetta. Työasiat unohtuvat. Velat muuttuvat saataviksi. Lehmäpaskakin tuoksuu erilaiselta kuin autossa.”
Käden tekonivelen vuoksi Routo ei saisi ajaa moottoripyörällä, mutta hän ajaa silti.
”Pyörän merkillä ei ole väliä. Mulle riittää se, että tuuli suhisee ja koppakuoriainen nasahtaa otsaan.”
Varallisuutensa Routo on sijoittanut kiinteistöihin. Hän omistaa entisen Riku Motor -liikkeensä entisen toimitilan, vanhan funkkishuoltoaseman. Lisäksi hän vuokraa tuhannen neliön tilaa, jossa toimii hostelli.
”Siinä ovat mun eläkesäästöni. Jonain päivänä ostan vielä kiinteistön, johon tulee rokkareiden ja motoristien loppusijoituspaikka. Aamupalaksi tarjoillaan Led Zeppeliniä ja eri värisiä pillereitä,” Routo virnistää.
Puolivakava liikeidea vanhainkodista syntyi Tervis-kylpylässä Viron Pärnussa.
”Terviksessä ovat itseään hoidattaneet kosmonautit ja suomalaiset sotaveteraanit. Ne hoidot olivat mielettömiä. Menit munasillaan seinää vasten ja hoitaja hieroi vesisuikulla. Sitten käytiin makaamaan kuumien parafiinimattojen väliin hikoilemaan. Sitten tuli hieroja ja vaivasi paikat auki.”
Liikeideaksi asti elämys kypsyi, kun Routo seurasi elämän ehtoopuolella olleen asiakaskunnan hilpeää menoa kylpylän diskossa.
”Illalla nämä samat veteraanit jorasivat ja ottivat vodkaa. Näin miten iso merkitys oli sillä, kun ne tapasivat toisiaan. Siitä syntyi idea rokkareiden ja motoristien vanhainkodista. Nimeksi tulee Happy End.”