Ville kuoli jääkiekkomaalin alle – Pojan kuolema avasi Johannalle oven auttamisen maailmaan: ”Henkäys kerrallaan pääsi eteenpäin ja jaloilleen”

Jaa artikkeliTilaa Seura
”Hymysi ei unohdu koskaan”, lukee Villen hautakivessä. Johanna käy poikansa haudalla usein tätä muistelemassa.
”Hymysi ei unohdu koskaan”, lukee Villen hautakivessä. Johanna käy poikansa haudalla usein tätä muistelemassa. © Matias Honkamaa
Johanna Elolan esikoispoika Ville kuoli 12-vuotiaana, kun painava jääkiekkomaali iskeytyi hänen päähänsä. Henkäys kerrallaan Johanna on oppinut elämään maailmassa, josta puuttuu hänen hymypoikansa.

Vaalea tukka ja hurmaava hymy. Ville oli 12-vuotias urheilullinen poika, joka fanitti KalPaa ja rakasti perunamuusia ja lohta.

Marraskuisena iltana vuonna 2014 Ville meni kavereiden kanssa urheilukentälle pelaamaan sählyä. Varkaudessa maa oli vielä musta, eikä kenttää ollut jäädytetty. Sinne oli kuitenkin jätetty 54-kiloinen jääkiekkomaali.

Pelin tiimellyksessä Ville kaatui kaverinsa kanssa maalin sisään, verkon perille. Vipuvoimasta maali jysähti poikien päälle. Sen teräsrunko iskeytyi Villen päähän.

Kun Johanna Elola sai soiton ex-mieheltään, Villen isältä, oli kaikki vielä hyvin epäselvää. Tämä kertoi, että Ville oli saanut kovan iskun päähänsä, ja poikaa oltiin juuri kiidättämässä ambulanssilla Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.

Hieman myöhemmin puhelin soi uudestaan. Soittaja oli kirurgi. Lääkärin äänestä Johanna aavisti, ettei hän tulisi enää näkemään poikaansa elävänä.

”Oletko jo täällä” kirurgi kysyi. Johanna vastasi, että ei, hän oli vielä Varkaudessa.

”Nyt olisi hyvä lähteä tulemaan”, lääkäri totesi.

Isoveikan viimeinen matka.

Isoveikan viimeinen matka. Johanna Elolan kotialbumi

Kun Ville kuoli, kaikki pysähtyi

Ville oli saanut kallonmurtuman ja erittäin vakavan aivovaurion. Neljä päivää myöhemmin hän kuoli saamiinsa vammoihin. Johanna oli hänen vieressään, kun hänet irrotettiin hengityskoneesta.

”Meillä oli aikaa hyvästellä Villeä koko aamu. Olin siinä lähellä, silittelin ja hyräilin.”

Johannan elämä pysähtyi, mutta muiden jatkui ennallaan. Ulkona joku nosti juuri kaulukset pystyyn viima vastaan, koira katsoi luottavaisesti ulkoiluttajaansa, bussi kaarsi pysäkille, jossa odotti ryhmä reppuselkäisiä poikia.

Meiltä löytyy ihmeellisiä voimia sellaisina hetkinä, kun kaikki nyrjähtää sijoiltaan.

”Jos pääsisin nyt palaamaan siihen hetkeen, kukaan ei saisi minua lähtemään pois Villen sängyn vierestä. En ymmärrä, miten pystyin jättämään hänet sinne.”

Miten raskas olikaan kirkon ovi Villen hautajaispäivänä. Johanna käveli kirkon pitkää käytävää, ja kaikkien myötätuntoiset katseet kääntyivät häneen.

Ville haudattiin KalPan paidassa, johon joukkueen pelaajat olivat kirjoittaneet nimikirjoituksensa. Hän sai mukaansa myös kotisohvan valkoisen torkkupeiton.

Varkauden kirkon iso alttaritaulu vartioi pientä arkkua.

Varkauden kirkon iso alttaritaulu vartioi pientä arkkua. Johanna Elolan kotialbumi

Henkäyksiä ja taivaspostia

Aika auttaa, kaikki hokivat. Johannalle se ei tuonut mitään lohtua. Ikävä ja suru olivat itkua, räkää, huutoa, kipua kehossa. Millään ei ollut mitään väliä paitsi sillä, että surua piti suorittaa. Villen haudalla piti käydä vähintään kaksi kertaa päivässä, näin hän oli päättänyt.

”Joskus kolme elävää lastani odotti autossa väsyneinä ja nälkäisinä koulu- ja päiväkotipäivän jälkeen, kun halusin viedä Villelle kynttilän vielä ennen kotiinpaluuta.”

Kerran Johanna havahtui autosta hautausmaan parkkipaikalla.

Kuinka kauan hän oli ollut siinä? Oliko hän tulossa vai menossa? Ilmeisesti menossa, koska hänellä oli vielä kukkakimppu kädessään.

Lopulta ystävä vei pahasti laihtuneen ja uupuneen Johannan psykiatriselle osastolle. Johanna lepäsi siellä kaksi viikkoa ja antoi itselleen luvan olla menemättä hautausmaalle. Se oli ensiaskel toipumiseen.

”Jotenkin sitä henkäys kerrallaan pääsi eteenpäin ja jaloilleen. Kiitos läheisten, ammattiavun ja vertaistuen.”

Tyttärensä kanssa Johanna keräsi ”taivaspostia”. Ne olivat höyheniä, joita he löysivät luonnosta ja laittoivat lasipurkkiin. Vasempaan keskisormeensa Johanna pujotti Villen luokkasormuksen – sitä hän ei ottaisi koskaan pois.

”Minua harmittaa, etten ollut ottanut Villeltä edes hiustupsua muistoksi. Onneksi teho-osaston hoitajat olivat tehneet kipsivalokset Villen käsistä”, Johanna kertoo.

Kun hän painaa kätensä valoksiin, ne sopivat sinne täydellisesti.

Äidin käsi sopii täydellisesti pojan kädestä otettuun valokseen. Sormessaan Johannalla on Villen luokkasormus.

Äidin käsi sopii täydellisesti pojan kädestä otettuun valokseen. Sormessaan Johannalla on Villen luokkasormus. Matias Honkamaa

Vertaistuesta löytyi pelastusrengas

Villen kuoleman jälkeisenä keväänä Johanna meni mukaan lapsen kuoleman kokeneiden yhdistyksen Käpy ry:n vertaistukiryhmään. Siellä hän kohtasi saman kokeneita ja pystyi puhumaan mustimmistakin tunteistaan ja ajatuksistaan.

Myöhemmin Johanna hakeutui Käpy ry:n tukihenkilö- ja ryhmäohjaajakoulutukseen. Hän kouluttautui myös surevia vanhempia kohtaavien ammattilaisten kokemuskouluttajaksi.

”Vertaistuki pelasti minut, en olisi selvinnyt ilman sitä. Siksi halusin alkaa auttaa muita. Samalla autan itseäni, kun saan puhua omasta menetyksestäni.”

Mitä enemmän Johanna on tehnyt vertaistukityötä, sitä enemmän hän on kuullut traagisia tarinoita lasten kuolemista.

”Mihin kaikkeen lapsi voikaan kuolla! Lapsen kuolema on edelleen tabu vaikka niitä tapahtuu Suomessa vuosittain satoja. Sen kerran, kun joku haluaa kokemuksestaan puhua, häntä pitäisi kuunnella. Se vie kuuntelijalta minuutteja, mutta toinen joutuu elämään tapahtuneen kanssa koko elämänsä.”

Menetys sysäsi liikkeelle myös ammatillisen muutoksen. Johanna oli työskennellyt paikallisen ravintolan markkinointi- ja myyntivastaavana. Sairauslomien päätyttyä hän ei kuitenkaan jatkanut entisessä työssään, vaan opiskeli sisustajaksi.

Johanna kuvailee kahden vuoden opintoja tarpeelliseksi terapiajaksoksi. Viime kesänä hän päätti rohkaistua ja ryhtyä yrittäjäksi. Ville elää mukana markkinointipalveluja tarjoavassa yrityksessä; yrityksen nimi on Näkyville.

”Ville teki minusta äidin”, sanoo Johanna esikoisestaan.

”Ville teki minusta äidin”, sanoo Johanna esikoisestaan. Johanna Elolan kotialbumi

Kaikella on tarkoitus

Johanna piirtää ilmaan käyrää, joka menee ylös, alas, ylös. Ensimmäisenä vuonna Villen kuoleman jälkeen tunteet kulkivat vuoristorataa. Päällimmäisenä olivat tuska, suru, viha ja kysymys: miksi.

Toisena vuonna tuli vasta ymmärrys siitä, että Ville on lopullisesti pois. Tätä tämä elämä nyt olisi. Johannan piirtämä käyrä muuttuu suoraksi alhaalla kulkevaksi viivaksi.

”Tiesin, että elämä ei voi olla ikuisesti pelkkää mustaa. Mutta samalla pelkäsin, että suru ja ikävä eivät koskaan helpota. Että oleminen on aina yhtä tuskallista.”

Johanna muistaa, miten hän oli ystävien kanssa ravintolassa, ja ystävät houkuttelivat häntä tanssilattialle. Miten minä voisin tanssia nauraa ja vitsailla? Minulta on lapsi kuollut, Johanna ajatteli.

Pikkuhiljaa Johannan tunnekäyrä alkoi taas kohota ja siihen ilmestyi loivia mäkiä ja notkelmia. Aika auttoi, vaikka ajatus oli alussa tuntunut mahdottomalta.

Johanna sanoo, että suurin käännekohta oli se, kun hän hyväksyi sen, mitä itselle ja perheelle oli tapahtunut. Ajatus siitä, että kaikella on tarkoituksensa, tuo hänelle toivoa ja lohtua.

”Lapsen kuolemalla ei ole mitään tarkoitusta, sanotaan. Olen kääntänyt sen niin, että kaikella on jokin tarkoitus. Ei voi olla, että minun lapseni kuoli vain, koska hänellä oli niin huono tuuri.”

Villen kuolema avasi Johannalle oven auttamisen maailmaan. Hän puhuu paljon siitä, miten lapsensa menettänyt tarvitsee henkisen tuen lisäksi myös konkreettisia neuvoja: mistä saa apua, miten hoitaa paperityöt ja miten järjestää hautajaiset.

Ja niin rankka kuin se tapa olikin, Villen kuolema auttoi Johannaa oivaltamaan myös elämän ainutlaatuisuuden.

”Haluaisin herätellä ihmisiä näkemään tämän ihmeellisen elämän, joka on annettu meille lahjaksi. Vaikka elämältä putoaisi pohja, syvyyksistä voi aina nousta ylös.”

Johanna ei halua jäädä jumiin katkeruuteen. ”Meillä on tämä yksi elämä, yksi mahdollisuus.”

Johanna ei halua jäädä jumiin katkeruuteen. ”Meillä on tämä yksi elämä, yksi mahdollisuus.” Matias Honkamaa

Lapasissa tuoksuu poika

Kun Johannan kotiin astuu sisään, Villen hymyilevät kasvot tervehtivät tulijaa isossa mustavalkoisessa kuvassa käytävän seinällä. Makuuhuoneessa Johannalla on oma muistonurkkansa – kaappi, jonne hän on kerännyt muistoja Villestä.

Siellä on Villen kirjava reppu, jonka sisällä on kouluvihko, kiviä ja kurkkupastilleja. Siellä on kortti, jossa on luokkakavereiden kirjoittamia muistoja: Olit aina iloinen. Hymyilit paljon. Et kiusannut ketään. Kaipaan sinua.

Siellä on Villen lakanat, joita Johanna ei ole raaskinut pestä. Ja siellä on KalPan pipo ja lapaset, joissa tuoksuu vielä ulkoilma ja hiekka.

”Kun oikein haluan märehtiä surussa, laitan pipon päähän ja lapaset käteen”, Johanna hymähtää.

Luokkakaverit lähettivät Villelle terveisiä sairaalaan.

Luokkakaverit lähettivät Villelle terveisiä sairaalaan. Matias Honkamaa

Sääliä hän ei halua. Mutta hän ei aio myöskään olla hiljaa Villestä.

”Lapsensa menettäneen suurin pelko on, että lapsi unohdetaan.”

Johannan perhe puhuu Villestä paljon, ja joka ilta sisarukset toivottavat isoveljelleen hyvät yötä sanomalla ”I love you”.

Johanna kuvailee nykyistä elämäänsä ihanaksi ja onnelliseksi. Vaikka suru on raskas taakka kantaa, on hän ajan myötä oppinut säätelemään surua ja olemaan armollinen itselleen.

”Jos saisin valita jonkun toisen elämän, jossa ei tarvitsisi kokea tätä lapsen menettäneen surua, en vaihtaisi. Sillä sehän tarkoittaisi, että minä en olisi saanut olla Villen äiti. Pojan, joka teki minusta äidin ja joka opetti minut rakastamaan.”

Lue myös: Menehtynyt Leon kulkee aina äitinsä Lotta Merenmiehen mukana: ”En pääse poikani menettämisestä koskaan yli”

Lue myös: Poikansa menettänyt toimittaja Salla Paajanen herkistyi saamastaan tuesta – Nyt onnea tuo isovanhemmuus: ”Myötätunnon määrä oli valtava”

X