Miten vauvan kuolemasta voi selvitä? Vaietusta surustaan koskettavasti kertoo Henna, joka teini-ikäisenä hautasi kolmikuisen poikansa

Henna Jaakola oli vasta 17-vuotias, kun hänen poikavauvansa menehtyi nukkuessaan. Kymmenen vuotta myöhemmin hänelle puhkesi lohduton masennus. Vasta sen jälkeen hän oli valmis puhumaan kokemastaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Henna Jaakola pohtii miltä Roni-poika mahtaisi näyttää nyt, 15-vuotiaana. Olisiko poika yhtä villi kuin äitinsä nuorena?

Henna Jaakola oli vasta 17-vuotias, kun hänen poikavauvansa menehtyi nukkuessaan. Kymmenen vuotta myöhemmin hänelle puhkesi lohduton masennus. Vasta sen jälkeen hän oli valmis puhumaan kokemastaan.
(Päivitetty: )
Teksti: Sonja Huhtaniska

”On paljon asioita, joita en muista”, Henna Jaakola varoittaa.

Ihmekös tuo. Harva äiti joutuu hautaamaan esikoispoikansa ollessaan itsekin vasta teini-ikäinen. Räväkkä, punapäinen tyttö tuli raskaaksi 16-vuotiaana ja synnytti pojan nimeltä Roni. Opinnot jäivät kesken.

Kolme kuukautta myöhemmin koulun käytävällä alkoi kiertää järkyttävä uutinen. Roni oli kuollut.

Vuosia Henna vaikeni kokemastaan. Nyt 32-vuotias nainen kävelee vastaan kotitalonsa pitkällä pihatiellä. Askeleet ovat harkitun hitaita. Hän lähestyy tulijaa niin kuin lähestyisi samalla menneisyyttään; pohtien, kuinka kipeää siitä puhuminen tulee tekemään.

Henna on suostunut haastatteluun yhdellä ehdolla.

”Vihaan säälimistä. Siitä tulee vain entistä pahempi olo.”

Teiniraskaus yllätti mutta Henna ei harkinnut aborttia

Henna varttui Rovaniemen maalaiskunnassa. Hän oli kokeilunhaluinen ja kovapäinen nuori, joka teki juuri niin kuin häntä itseään huvitti.

”Koettelin äidin kärsivällisyyttä kaikella, mitä vain keksin”, Henna hymähtää sohvannurkassa.

Äänessä on ironinen vivahde, joka liittyy rooleissa tapahtuneeseen keikahdukseen. Nyt Henna on itse äiti. Nähtäväksi jää, joutuuko hän maistamaan omaa lääkettään, kun haastattelun ajaksi leikkihuoneeseen patistettu jälkikasvu aikanaan tulee teini-ikään.

Hennan ensimmäinen raskaus oli ennättänyt jo pitkälle ennen sen toteamista, mutta abortti olisi ollut edelleen mahdollinen. Sitä 16-vuotias ei kuitenkaan halunnut. Hän ei osaa eritellä syitä, ajatus ei vain tuntunut hyvältä.

”Ajattelin, että kyllä se siinä menee”, hän kohauttaa olkiaan.

Toteamus tiivistää naisen käytännönläheisen elämänkatsomuksen; aina sitä jotenkin eteenpäin räpiköi. Niin ajattelee selviytyjä.

Henna Jaakola

Kuoleman äärellä kaikenlaiset tuntemukset ovat normaaleja ja niistä puhuminen voi vähentää syyllisyyttä ja häpeää. Päivi Karjalainen

Yksi ainoa kuva – miten lyhyt elämä voikaan olla

Hennan vanhemmat erosivat tytön ollessa teini. Raskaaksi tullessaan hän asui äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Äiti ei kääntänyt selkäänsä tyttärelle, vaan tämä sai jäädä kotiin.

Raskaus oli vaikea. Henna kärsi jatkuvasta pahoinvoinnista. Ilman sektiota, eli keisarinleikkausta, synnytys olisi voinut olla kohtalokas, sillä vauva ei mahtunut läpi ahtaasta lantiosta. Sitten, yhtäkkiä, nuorella tytöllä oli käsivarsillaan poika.

”Se oli ihmeellistä.”

Henna ja hänen lapsensa isä eivät olleet tuohon aikaan tekemisissä, mutta ystävystyivät myöhemmin uudelleen. Hennan äiti, joka oli nyt nuori isoäiti, oli korvaamaton apu Ronin hoidossa.

Pojasta on olemassa vain yksi kuva, ja se on isoäidin luona. Vuonna 2001 kännykkäkamerat olivat tieteisfiktiota ja digikamerat vasta alkutaipaleellaan.

Yksi ainoa kuva. Se tuntuu 2010-luvun vauvakuvatulvassa hätkähdyttävältä. Miten lyhyt voi toisen elämä ollakaan.

Eloton vauva pinnasängyssä

Se tapahtui toukokuussa, hieman ristiäisten jälkeen.

Jokin syvästi alitajuinen, kenties äidinvaisto, hälytti Hennan hereille aamulla. Roni ei ollut herättänyt häntä yöllä kertaakaan. Tyttö heitti peiton sivuun ja käveli pinnasängyn luo.

Henna näki heti, että pojan kasvoissa on jotakin vialla. Niiden toinen puoli oli värjäytynyt sinivioletiksi. Koko pieni vartalo oli täysin liikkumaton. Eloton.

Nuoressa naisessa räjähti hysteria, jollaiselle ei ollut vertaista hänen keho- tai tunnemuistissaan. Hän ei uskaltanut koskettaa poikaa, vaan ryntäsi ulko-ovelle.

Hennan isä, joka yhä toisinaan vieraili heidän kotonaan, oli pihalla korjaamassa autoa. Tyttö kirkui hänelle:

”Mene sisälle! Heti!”

Isä yritti elvyttää Ronia. Sillä välin Henna juoksi metsän läpi kiemurtelevalle polulle taakseen katsomatta. Se johti äidin työpaikalle. Henna kiihdytti, kiihdytti, kiihdytti.

Äärimmäisen hädän hetkellä nuori äiti, joka oli oikeastaan itsekin vasta lapsi, ajatteli vain yhtä asiaa josta voisi olla apua:

ÄITI! ÄIDIN PITÄÄ TULLA NYT HETI!

Mutta kukaan ei voinut enää mitään. Kätkyttapauksissa tuskallisinta on, että edes tukehtumishetkellä tapahtuva elvytys ei usein tehoa.

Ruumiinavaus vahvisti kätkytkuoleman

Sairaalassa lääkärit kertoivat Hennalle ja hänen vanhemmilleen, että kyse on todennäköisesti kätkytkuolemasta. Myöhemmin tehty ruumiinavaus vahvisti asian.

Kätkytkuoleman syytä ei tiedetä, mutta eniten niitä tapahtuu Ronin ikäisille, 2–4 kuukauden iässä oleville vauvoille.

Vanhemmat hyödynsivät kriisiapua. Henna ei ollut vielä valmis puhumaan.

”Halusin vain olla rauhassa.”

Henna ei kestänyt palata kotiin, missä kaikki muistutti tapahtuneesta. Aluksi hän yöpyi ystävänsä luona, sitten hän muutti omilleen.

Jäähyväiset – Voiko mikään olla yhtä väärin?

Ennen hautajaisia Hennalle tarjottiin mahdollisuus nähdä poikansa viimeisen kerran. Tyttö ei olisi tahtonut; hän pelkäsi nähdä vieraat, pelottavasti värjäytyneet kasvot.

Välittömästi kuoleman jälkeen iholle nousseet lautumat olivat kuitenkin jo vaalenneet.

”Roni on kaunis”, äiti lupasi.

Lopulta Henna suostui – ja näki poikansa juuri sellaisena, kuin tämä oli ollut eläessään.

Hetki oli tuskallinen, mutta se haalisti pojan kuolinaamun jättämän muistikuvan.

Kirkossa Henna tuijotti kukkien ympäröimää valkoista arkkua. Hautausmaalla hän huomasi sivullistenkin pysähtyvän katsomaan.

Niin pieni arkku. Voiko mikään olla yhtä väärin?

”Mitään muuta en hautajaisista muista. Mieli suojeli minua tuskalta.”

Perhe vaikeni ikävästä toisiaan säästäen

Hautajaisten jälkeen perheenjäsenten oli erittäin vaikea puhua tapahtuneesta.

”Oli helpompaa vain vaieta ikävästä. Kai me yritimme säästää toisiamme”, Henna pohtii.

Yksi harvoista keskusteluista käytiin 15 vuotta myöhemmin, Seura-lehden yhteydenoton jälkeen. Henna tiedusteli äidiltään, mitä mieltä tämä olisi tapahtumia käsittelevästä lehtijutusta. Äiti uskoi, että se voisi olla hyödyllistä.

Kuoleman äärellä kaikenlaiset tuntemukset ovat normaaleja ja niistä puhuminen voi vähentää syyllisyyttä ja häpeää. Hennan oma elämä oli vielä kovin kesken hänen tullessaan äidiksi. Liittyikö Ronin kuolemaan koskaan syyllisyydentuntoista helpotusta siitä, että painava vastuu oli yhtäkkiä poissa?

Henna pudistaa päätään.

”Ei. Ei sellaista ollut.”

Henna Jaakola ja enkeli

Päivi Karjalainen

Oli vain jatkettava – menettämisen pelko jäi varjoksi elämään

Hautajaisten jälkeen Henna jatkoi elämäänsä. Se ei ollut helppoa, mutta se oli ainoa mahdollinen vaihtoehto.

”Piti vain ymmärtää, ettei kukaan olisi voinut estää Ronin kuolemaa.”

On hätkähdyttävää, että 17-vuotias selviää moisesta menetyksestä. Toisaalta voi pohtia, onko nuoren ihmisen mieli joustavampi kuin varttuneen? Kun kaikki meissä on muutenkin muutoksessa, olemmeko sopeutuvaisempia tragedioille?

Myöhemmin Henna sai lisää lapsia. Menettämisen pelko oli läsnä alati, mutta Henna tuli toimeen tunteen kanssa – kunnes yhden lapsen terveys järkkyi.

Lapsi kuntoutui, mutta samalla 26-vuotias äiti huomasi menettävänsä otteen elämästään. Vähä vähältä hän yksinkertaisesti lamaantui masennuksen voimasta. Vasta myöhemmin hän ymmärsi, mistä oli kyse.

”Toisen lapsen sairastuminen nosti pintaan menettämisen pelon ja tuskan Ronin menettämisestä.”

Pojan kuolemasta oli kulunut 10 vuotta. Äidin oli lopulta uskallettava puhua kokemastaan.

Irti masennuksesta ja uusi ammatti

Hennan masennuksen lääkehoidossa ei onnistuttu. Vastuussa ollut psykiatri määräsi hänelle jopa kuutta eri psyykelääkettä yhtä aikaa. Lopulta Henna joutui työkyvyttömyyseläkkeelle 26-vuotiaana.

”Oloni oli hirveä.”

Käänne parempaan tapahtui, kun hän tajusi, että lääkityksestä ei ollut apua. Vaikka ajatukset tuntuivat sumeilta, sinnikäs nainen vaati lääkityksen purkamista ja jatkoi keskusteluavun hyödyntämistä.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun kävin kunnolla läpi kaiken, mitä elämässäni oli tapahtunut. Se oli helpottavaa. Nykyään uskallan puhua asioista myös ystävilleni.”

Lääkkeiden aiheuttamat vieroitusoireet olivat todella pahat, mutta niiden lakattua Henna alkoi tuntea olonsa vähitellen terveeksi.

”Kun lopetin lääkkeet, löysin itseni uudelleen. Ilo tuli takaisin elämään.”

Kuntouduttuaan Henna kouluttautui uuteen ammattiin, laitoshuoltajaksi, ja työllistyi vakituisesti. Hän käy säännöllisesti salilla ja panostaa omaan hyvinvointiinsa.

Kertoessaan asiasta jämäkkä nainen vilkaisee sivulle epätyypillisen hämillisesti, lähes ujosti. Hänen tuntuu olevan vaikeaa uskoa miten hyvin kaikki nyt on – vihdoin.

”Menettämisen pelko on aina läsnä. Se ei lähde mihinkään. Mutta nyt sen kanssa pystyy elämään”, Henna sanoo.

X