Alkutalven pimeä putoaa kerrasta alas. Olemme Oradean laitamilla itäisessä Romaniassa. Suomeen lapsena adoptoitu 16-vuotias  Sergiu  Zsolnay, lempinimeltään Zeke, etsii täältä lähimpiään.

Mukana on Zeken kasvattiäiti Birgitta Lassila-Zsolnay Pietarsaaresta. Unkarilaissyntyinen isä Zsolt Zsolnay jäi Suomeen.

Zeken suu säksättää auton takapenkillä kuin leikkuupuimuri elokuun illassa. Olisi niin kiva, cool, jos Romaniasta löytyisi vähän lisää sukua. Biologinen isä ja äiti, kenties muutama veli tai sisko Suomessa asuvien Samin ja Sabinan rinnalle.

Muistattehan kuvat Romanian lastenkodeista? Ne, jotka levisivät maailmalle diktaattori Nicolae Ceauçescun kommunistivallan kukistuttua 1990-luvun alussa. Laihat lapset ja heidän silmänsä, painuneet poskensa, melkein jo periksi antaneet pienet kädet.

Enää ei uskoisi, että Zeke oli yksi orvoista. Heistä, joita virallisesti ei ollut edes olemassa.

Tiedon rippeitä

Kuoppainen tie keikuttaa Nicu Galin ohjastamaa tila-autoa. Gal on oradealaisen People2People-avustusjärjestön työntekijä. Järjestö tekee hyväntekeväisyystyötä köyhien ja orpojen lasten auttamiseksi.

Tiellä kuljeskelee lehmiä ja hevoskärryjä. Siellä täällä meitä tarkastelevat uteliaat tummat silmäparit. Kulkuväylät sukenevat yhä kapeammiksi. Mutaa ja rapaa on ylitse kaiken kohtuuden.

Unkarin rajan pinnassa sijaitsevaan Oradeaan olemme saapuneet Budapestistä vain muutamaa tuntia aiemmin.

”Tosi cool, että pyysitte mut ja äidin Romaniaan. Kiva tehdä tällaista tutkimushommaa. Olisi hieno joululahja, jos joku löytyisi”, 16-vuotias Zeke toteaa ja ottaa valokuvia järjestelmäkamerallaan.

Nicu Gal kysyy, mitkä ovat Zeken alkuperäisten vanhempien nimet.

”Emeric ja Aurica Lucaciu. Näin lukee ainoassa dokumentissa, jonka silloin saimme Romaniasta”, Birgitta Lassila-Zsolnay kertoo.

”Eikö mitään muuta?”

”Kerrottiin vain, että Zeken syntymäkunta on Sanmartin ja lastenkodin johtajan nimi Costande Gratiela. Hän kertoi vanhempien olleen köyhiä ja sairastelevia. Se oli syy heidän luopumiseensa Zekestä. Lisäksi oli Zeken syntymäaika.”

Nicu Gal pohtii ratin takana, että vanhempien tai oikean suvun löytyminen on enemmän kuin epävarmaa.

Jotain tuttua

”Lucaciu on mustalaisten, romanien nimi. Emeric taas viittaa unkarilaisiin, ja Auricaa todennäköisempi äidin romanialainen nimi on Aurina tai Aurelia.”

Gal lisää, että Ceauçescun ajan asiakirjat erityisesti romaneista ovat joskus olemattomia. Kommunistihallinto käänsi tummille selkänsä ja puski heidät marginaaliin, toimi kuin heitä ei olisi. Romanit jatkoivat elämäänsä omissa kylissään romanialaiskylien syrjässä, mutta eristyksissä.

Nicu Gal jarruttaa autoa Rontau-nimisessä kylässä. Hänet tunnetaan täällä. Muutama romanimies saapuu auton tykö.

”Asuvatko täällä Emeric ja Aurina Lucaciu? Tai Aurelia samannimisen miehen kanssa?”

Miehet pohtivat pitkään. Ei kuulosta mitenkään tutulta. Mutta tuolla asuu Lucac, toisaalla taas Lucaciu, mutta ei Emericiä.”

Yksi miehistä mittailee Zekeä hartaasti. Hän tuijottaa niin, että melkein pelästymme.

”Nuoressa miehessä on jotain hyvin tuttua”, hän sanoo Galille.

”Äiti, emmekö me löydäkään ketään? Entä siellä etupenkillä, mitä mieltä te olette”, Zeke huolestuu.

Ilta on jo laskemassa yöksi, kun suuri lapsilauma piirittää automme liejuisella pihalla. Joku on avojaloin, toinen pikkuhoususillaan, yksi ilman paitaa. Zeke yrittää puhua heille unkaria, tuloksetta. Kukaan ei tiedä Emeric tai Aurina Lucaciuta.

Käännämme ajopelin takaisin Oradeaan. Nicu Gal ei vaikuta toiveikkaalta.

”Palaammehan huomenna jatkamaan”, Zeke kysyy.

”Vai tulimmeko sittenkin turhaan? Tosi cool.”

Pois lastenkodista

Maaliskuun alussa 1997 kolea tuuli puhalsi kasvoihin Perämeren suunnalta. Pietarsaaressa oli talvista, mutta kaiken piti olla selvää. Zsolnayt olivat valmiina matkaan Sergiuta noutamaan. Viranomaisasiat ja paperit ovat kunnossa, Sergiu on löydetty kansalaisjärjestö Interpedian avulla.

Romaniaan lähdettiin Helsingin ja Budapestin kautta. Mukaan otettiin riittävästi vaatetta, ei vähiten 5,5-vuotiaalle Sergiulle, tukevia talvikenkiä myöten.

Oradeassa olikin jo kevät. Lämmin auringonvalo hyväili pohjoisen vieraita. Vanhempia jännitti. Heillä kummallakin oli jälkikasvua edellisistä liitoistaan, mutta adoptiolapsen hankkiminen oli jotain muuta.

Ajatukset täyttyivät kysymyksistä. Tunteet liikahtelivat. Adoptiolapseen päädyttiin senkin takia, etteivät vanhemmat olleet enää aivan nuoria.

Orpokodissa Sergiu odotti jo innoissaan uuden äidin ja isän tuloa. Hän tuskin malttoi leikkiä parhaiden kavereidensa, Stefanin ja Norbertin, kanssa.

Kilpailu vanhemmista oli ankaraa. Stefania harmittaa, että Sergiu lähtee ennen häntä. Kunpa hänkin jo saisi uuden äidin ja isän. Kaikki haluavat pois lastenkodista. Norbertiakin harmitti.

Satojen lasten orpokoti sijaitsi melkein Oradean keskustassa. Taksilla paikalle saapuneet vanhemmat huomasivat, että kadun toisella puolella oli jalkapallostadion. Paljon rumaa betonia. Orpokodin pihan ympärillä oli korkeat rauta-aidat.

Birgitta ja Zsolt Zsolnay näkivät kapean veräjän ja vartiokopin. He olivat jo käyneet ostamassa Sergiulle kevätvaatteita. Vartiokopista tuli porttia avaamaan isokokoinen mies, jolla ei ollut hampaita. Myöhemmin Sergiu kertoi heille, että hän on hampaaton Bacsi. Vanhemmat säpsähtivät nähdessään hänet.

Byrokratia pettää

Maaliskuun 11. 1997 oli Sergiulle melkein kuin uusi syntymäpäivä. Riemu loisti hänen silmistään, ja kiljahdukset kiersivät korkeita huoneita. Hän juoksi uusia vanhempiaan vastaan. Sergiu ei ollutkaan yhtään ujo.

Myös lastenkodin johtaja Costande Gratiela oli paikalla. Kaiken piti olla valmista. Sergiu lumosi Birgitta ja Zsolt Zsolnayn ja esitti heille temppuja. Ei ollut epäilystäkään, kuka oli päivän tähti. Sergiu osasi Michael Jacksoninsa, hän tanssi taidokkaasti.

Stefan tarkkaili matkan päästä.

Äkkiä Costande Gratiela havahtui. Muidenkin ilmeet vavahtivat. Kaikki tarvittavat paperit eivät olleetkaan mukana. Byrokraatit olivat sekoittaneet asioita. Kaavakkeet pitäisi noutaa jostain toisaalta kaupungista

Mielessä käväisi ajatus, josko seikat eivät olekaan kohdallaan. Kaikkeen oli varauduttu huolella ja kauan.

Sergiu aisti ilmapiirin. Eikö hän pääsekään isän ja äidin mukana Suomeen? Huoli kurottui sydämestä asti. Hengästytti. Vanhemmat vakuuttivat, että he tulevat takaisin, mutta sanat eivät pyyhikeet epävarmuutta. Tätä päivää hän oli odottanut eniten maailmassa.

Hampaaton Bacsi avasi portin. Sergiu oli paennut Bacsia pöydän alle monta kertaa. Avatessaan portin äidille ja isälle kaksimetrinen Bacsi näytti julmalta jättiläiseltä. Hän lukitsi veräjän oven niin kovaa, että Sergiun korviin sattui. Tuntui kuin jotain kallista katoaisi peruuttamattomasti.

Stefan ilmestyi jostakin. Hän istuutui parvekkeelle Sergiun viereen. Täältä he olivat säilöneet muistiinsa tulijat ja menijät. Uudet isät ja äidit, onnen valtakuntiin matkaavat orpokotikaverit.

Hampaaton Bacsi mulkaisi kulmakarvojensa alta.

Näin sanoo laki

Takaisin marraskuun loppuun 2007 ja Romanian Oradeaan.

Nicu Gal ei aamulla enää pääsekään oppaaksemme. Hän kertoo lähettävänsä luoksemme Andreea Pontosin, yhden työntekijöistään.

”Tunteekohan Andreea romanikylät yhtä hyvin kuin Nicu”, Zeke aprikoi aamulla hotellin aulassa.

Pontos ilmoittaa, että on kiire, nyt on mentävä, sillä illaksi tulee ehtiä takaisin Unkariin ja Budapestiin. Emme aio palata täältä ilman tapaamisia Zeken sukulaisten kanssa.

”Ettekö olisi voineet varata enemmän aikaa. Mahdollisuudet ovat kovin pienet”, Pontos kommentoi.

Syöksymme Oradean lastensuojeluvirastoon. Pontos puhuu tuntemalleen virkailijalle. Odotamme ja odotamme, katselemme miten samat virkailijat tulevat ja menevät saman huoneen läpi samat paperit käsissään.

Zeke kuuntelee MP3-soitintaan ja on hyväntuulinen niin kuin aina.

”Oletko haastatellut Seuraan Anna Abreuta, entä Antti Tuiskua? Kuka on sun mielestä paras: Alicia Keys, Jennifer Lopez vai Beyoncé? Mun mielestä Jenniferillä on kaunein vartalo.”

Pontos kiirehtii: ”Herätys, tulkaa jo.”

Samassa Ceauçescun ajasta muistuttava byrokraatti Ioan Groza istuu edessämme valtaistuimellaan, joka on hänelle liian pieni. Pontos esittää asiamme. Ylimysmäinen Groza ilmoittaa, että Zeken alaikäisyyden takia hän ei voi kertoa mitään Aurina ja Emeric Lucaciusta. Tulkaa uudelleen kahden vuoden kuluttua.

”Ettekö voisi auttaa? He ovat sentään Sergiun vanhempia.”

Ei liioin helpota, että Birgitta Lassila-Zsolnay huokaa meidän matkanneen tänne asti vain hänen poikansa biologista sukua tavoittamaan.

”Olen pahoillani. Näin sanoo Romanian laki. En aio rikkoa lakia. Toivotan teille hyvää matkan jatkoa”, Groza murahtaa.

Pikku-Sergiu muistetaan

Voisiko tietoja Zeken vanhemmista saada vanhasta orpokodista? Siellähän toimii edelleen köyhien ja kehitysvammaisten päiväkoti.

Pontos antaa jälleen autolle vauhtia.

”Jes! Hei tää on cool, meidän pitäis ajaa aina näin lujaa”, kiljahtaa Zeke takapenkillä.

”Onkohan hampaaton Bacsi yhä paikalla? Tästä voi tulla vielä kivaa.”

Portti on nyt auki, ja sen pielessä seisoo ihan toinen heppu. Marssimme suoraan päiväkotiin. Siellä kohtaamme ensimmäiseksi Cornelia Vassin, joka oli lastenkodissa Zeken psykologi.

”Sergiu, kuinka komea nuori mies oletkaan. Ja yhtä iloinen kuin ennen, sama kaunis hymy kasvoillasi. Sinä rakastit aina kaikkia, olit rohkaisija ja auttaja. Olit poika, jolla ei ollut ongelmia”, Vass sanailee.

Hän kaivaa kätköistään kuva-albumin, jossa on kuvia lastenkodin juhlista. Oltiin pyhäasuissa ja otettiin kuvia. Juhlissa Zekellä oli aina tärkeitä tehtäviä, hän tanssi, lausui, näytteli ja esitti milloin mitäkin. Koskaan ei tarvinnut pyytää kahdesti.

”Moni teistä palaa”

Kuulemme, että johtajatar Costande Gratiela on kuollut syöpään. Vass kertoo myös Zeken kavereihin kuuluneen Mircean menehtyneen. Nämä eivät ole miellyttäviä uutisia, sen sijaan Norbert on Zeken tavoin päätynyt ulkomaille.

”Moni teistä palaa katsomaan lapsuuden maisemiaan. Mutta useimmat eivät löydä sukulaisiaan. En ole yllättynyt, että sinäkin olet nyt täällä.”

30 vuodessa psykologi Vassin hoidossa oli tuhansia lapsia, mutta tuntuu aivan siltä kuin hän muistaisi jokaisen erikseen.

”Norbert oli meille vihainen, koska pääsit ennen häntä pois”, Vass nauraa.

Lastenhoitaja Ionela Ples tunnistaa Zeken käytävällä jo ennen kuin ehdimme kertoa. Hän syleilee Zekeä sydämellisesti. Hänen mielissään Zeke oli yksi valoisimmista lapsista.

Valitettavasti emme saa täältäkään vihjettä Zeken vanhemmista. Viranomaiset noutivat arkistot muutama vuosi sitten.

Zeke rutistaa vielä hoitajansa. He ovat onnellisia saadessaan todeta, kuinka hyvin pikku-Sergiu voi. Zeke ei olisi voinut saada rakastavampia vanhempia. Jumalan siunausta.

Näemme vielä poistuessamme parvekkeen, näköalapaikan.

”Mitä voimme enää tehdä, äiti? Annammeko periksi ja palaamme Unkariin? Mitä mieltä te olette?”

Lähdetään, lähdetään

Kymmenen vuotta aikaisemmin pieni Stefan vilkaisi orpokodin portin suuntaan ja huokaa. Joko he tulivatkin takaisin, suomalaiset?

Hampaaton Bacsi päästi Sergiun äidin ja isän takaisin portista sisään.

Tuolta ryntäsi Sergiu. Pieni sydän hakkasi onnen ilosateessa. Birgitta ja Zsolt Zsolnay ojensivat puuttuneet paperit Costande Gratielalle. Pikkumies sukelsi takaisin uusiin vaatteisiinsa.

Hoitajat toivottivat onnea matkaan, taputtelivat ja hyvästelivät. Sergiu riensi vielä Stefanin luo ja otti tätä hartioista.

Stefan oli surullinen, Sergiu sanoi tälle jotain. Norbert seurasi tapahtumia kauempaa.

Hoitaja kuuli, miten Sergiu lupasi, että hän järjestää Stefanillekin uuden isän ja äidin. Ihan pian.

”Luota minuun.”

Hän tarttui uutta isää ja äitiä lujasti käsistä. Suunnattiin porttia kohti, ohitettiin hampaaton Bacsi. Pienet kädet puristivat vieläkin lujemmin.

Leskenlehdet pilkistivät maasta. Aurinko paistoi. Enää koskaan Sergiun ei tarvitsisi juosta hampaatonta Bacsia pöydän alle piiloon.

Stefan istui parvekkeella ja näki kaiken. Kohta Sergiuta ei enää näkynyt.

Villi lapsi

Oradean keskustasta ostettiin karamelleja, parhaita mitä sai. Lähdettiin lentokentälle. Siellä Sergiu jakoi nameja kaikille ihmisille. Äiti ja isä kiusaantuivat, kun Sergiu kertoi jokaiselle:

”Tässä on uusi äitini, tässä isäni. Olemme matkalla kotiin.”

Lennettiin Bukarestiin, jossa vietettiin muutama päivä, sieltä Sergiu sai suurlähetystöstä passin. Siinä luki Suomi Finland, ja Sergiu näki siinä oman kuvansa.

Lennettiin Unkariin, Budapestiin, jossa tavattiin Zsolt-isän sukulaisia. Sergiu ei suostunut vieläkään riisumaan pois uusia vaatteitaan edes yöksi.

Lopulta oltiin Pietarsaaressa, kotona. Sisarukset Sami ja Sabina olivat vastassa. Uudessa kodissa Sergiu istui pitkäksi toviksi sisäportaille ja silmäili uutta maailmaa. Hän katsoi ja mietti, vaikeni pitkästä aikaa. Se oli oma hetki, jolle muut antoivat arvoa.

Lunta, sitä riitti vielä Pietarsaaressa. Ja Sergiu oli itsepäinen kaveri, sen isä ja äiti saivat havaita. Isä kielsi unkariksi, äiti ruotsiksi.

Muutamassa kuukaudessa Sergiu puhui jo kahta uutta kieltä. Myöhemmin koulussa hän alkoi oppia suomea. Italian sukuinen romania unohtui.

Koulussa Sergiu ymmärsi olevansa erilainen. Hän sai osakseen nimittelyäkin, se askarrutti. Tilanteet olivat joskus armottomia.

”Äiti, miksi ne sanovat niin? Olenko minä mustalainen? Romani, mikä se on?”

Vanhemmat eivät tienneet, vastaukset oli vaikea asetella. Mutta joka tapauksessa Zeke on suomalainen.

Toisaalta erilaisuus vankisti itsetuntoa ja tervettä ylpeyttä. Yläasteella oli jo helpompaa. Zekellä oli hyviä ystäviä, myös Pietarsaaren ulkomaalaistaustaisten joukossa.

Kotona riitti rakkautta ja lämpöä. Zeken villi luonne teki kuitenkin tepposiaan. Pikkunaskalina hän rymisteli polkupyörällä vaarallisesti ojaan. Pankissa hän hypisteli virkailijoiden työkojeita. Minne mentiinkin, hän tarkisti aina, että ovet olivat varmasti lukossa. Ovet, ne olivat hänelle tärkeitä.

Kerran oltiin ajelulla Opelilla vuosimallia -65. Silloin tapahtui jotain kauheata. Yhtäkkiä ovi oli auki ja Zeke putoasi kadulle liikkuvasta autosta.

Vyyhti purkautuu

Oradeassa 2007 aika alkaa huveta. Luoja ei laiskoja ruoki, karautamme takaisin Rontaun mustalaiskylään. Muutama hevonen laiduntaa kylän laidalla.

Pontos selvittää, että romanikylät kasvavat itsestään, mitään kaavaa tai viranomaispapereita ei ole. Kuka rakentaa mitäkin, lapsia syntyy valtavasti.

Tiedättekö, missä Lucaciut asuvat? Muuan nainen tietää ja opastaa. Kymmenen hengen Lucaciu-perhe tervehtii meitä. Paikalle hosuu lisää väkeä. Kaikki katsovat Zekeä. Tulee myös poika, Mircea Nicolae Lingurar, joka kertoo olevansa Aurina Lucaciun sisaren poika.

”Olet serkkuni”, Zeke riemuitsee muun sukunsa keskellä.

Pikkuserkkuja ei ehdi edes laskea. Jokainen on tunnistavinaan Zekessä jotain.

”Olet yksi meistä.”

Birgitta-äidillä on välillä pala kurkussa. Vyyhti alkaa purkautua ällistyttävällä vauhdilla. Hyväntahtoisia katseita, kovaa pulinaa, Zeke yrittää unkariksi, taas turhaan.

”Sergiu, arvaa mikä on veljesi lempinimi. Sexi! Hän on 24 vuotta vanha. Ja toinen veljesi, 28-vuotias Strugurel, on töissä Italiassa.”

Sitten huonot uutiset.

”Vanhempasi ovat jo siirtyneet tuonilmaisiin: Aurina-äitisi kuoli yli kymmenen vuotta sitten, myöhemmin isäsi. He eivät enää asuneet yhdessä.”

Palapeliä

Zeke tapaa kälynsä Luminita Hendren, joka on Sexin eli Gheorghe Lucaciun vaimo. Tällä on sylissään pieni Georgiana Hendre, Zeken veljentytär.

Hendre? Sexi on ottanut itselleen vaimon nimen. Meillä oli onnea, että joku vielä muisti Gheorgen vanhan sukunimen. Hendre on tyypillinen romaninimi.

”Tämä siis on uusi kotini”, Zeke vitsailee.

Pihalla vilistää koiria, kissoja, ankkoja, kanoja, tuolla ylittää sika mutaista kujaa.

Mutta missä on Sexi, velimies? Hän on töissä Oradeassa. Päätämme lähteä heti tapaamaan häntä. Sexi työskentelee kaupungin jätelaitoksella roska-automiehenä. Kuulemme laitokselta, missä auto on juuri nyt ja ajamme osoitteeseen. Kännykkäyhteydet toimivat.

”Tietääköhän Sexi minusta? Äiti, yhtäkkiä mulla on valtavasti uusia sukulaisia, melkein kokonainen kylä Romaniassa.”

Pysäköimme oman automme, tuolla on roska-auto, jonka ympärillä häärii pari miestä.

Sydän tykyttää Zeken rinnan alla. Äitikään ei ole täysin tyyni. Nuorempi miehistä huomaa saapumisemme, kääntyy ensin hiukan arasti ja alkaa sitten kävellä meitä kohti. Tunnelma on kuin vanhassa lännenelokuvassa. Muu katu on autio ja hiljainen, tuuli lennättää pahvilaatikkoa.

”Onkohan tuo todella veljeni? Vai meneekö kaikki riekaleiksi?”

Tässä on paljon pelissä. Vastaan kävelevä mieshän voi sanoa mitä vain, jopa kiistää kaiken. Tai olla todellinen myrkkyhammas, jolle uuden veljen löytyminen on vastenmielistä.

Tämä on elämän suurta palapeliä. Asettuuko iso puuttuva palanen kohdalleen ja millä tavalla: mistä olen kotoisin, vai olenko?

Samasta puusta

Nuori mies katsoo ensin arasti, vähän varautuneesti. Mutta sitten hän avautuu sydämelliseen nauruun. Zekekin nauraa.

Vielä ei ole lausuttu yhtään sanaa. Niitä ei tarvita. He halailevat jo, pussailevat paikalliseen tapaan poskille. Molempien suusta pulppuaa vuolaita virkkeitä. Eivät he ymmärrä toisiaan – mutta ymmärtävät sittenkin.

”Hymystä ja kasvoista ei voi erehtyä. Samasta puusta Zeken kanssa”, Birgitta Lassila-Zsolnay iloitsee.

Pontos kysyy äkkiä Gheorghelta, mikä oli tämän isän nimi.

”Emeric Lucaciu”, kaveri vastaa.

Jäteauton toinen kuljettaja tohisee Gheorgelle, että tämä saa uuden veljen kunniaksi lähteä kotiin. Eihän tällaista tapahdu kuin kerran elämässä. Pontos tulkkaa ajaessaan takaisin Rontauhun.

”Yritimme etsiä sinua monta kertaa, mutta emme tienneet, missä voisit olla. Enkä koskaan kuvitellut, että sinä tulisit etsimään minua Romaniasta.”

Zeke iloitsee. Kaikki on kuin todeksi tullut uni, jota hän tosin ei koskaan nähnyt.

”Saatko hyvää palkkaa jätekuskina?”

”Ihan ok, sata euroa kuussa.”

Pontos muistuttaa, että romanien työssäkäyminen on hyvin poikkeuksellista.

Kohta yritämme jälleen pysytellä pystyssä liejuisilla kujilla. Kyläläiset onnittelevat toinen toisensa löytäneitä veljeksiä.

”Oliko äidillä sairauksia, entä isällä?”

”Äiti oli terve, hän kuoli sydänkohtaukseen, isä syöpään. Isä oli 72-vuotias, äiti noin 50. Isän puolelta meillä on kaksi siskoa, mutta heistä ei enää paljon tiedetä. Sinä olet meistä nuorin.”

”Jee, isä oli vikkelä jikijaki-mies!”

Isä yritti löytää

Zeke sanoo, ettei hän ole pitkään aikaan tuntenut mitään vastaavaa. Vierailemme myös hänen tätinsä Mile Herminan luona. Hän näyttää kuvan Aurina Lucaciusta. Ja sitten isästä.

Zeke tarkastelee näkemäänsä. Hänen mielestään äiti oli oikein kaunis. Siro ja pienikokoinen.

”Synnyit tässä aivan vieressä, mutta lapsuudenkotiasi ei enää ole. Pian syntymäsi jälkeen vanhempiesi tiet erkanivat. He olivat kovin köyhiä. Sinä lähdit äidin matkaan, muut pojat jäivät isän kanssa tänne. Tuli joitain terveysongelmia, joiden takia äiti antoi sinut orpokotiin. Muistan, kuinka isä yritti joskus löytää sinut.”

Mile Herminalla on 22 lastenlasta, Zeken pikkuserkkua.

Sexin kotona on tunnelmaa. Talossa on poikkeuksellisesti televisio, muttei sentään juoksevaa vettä. Kammarissa istuu suloisessa epäjärjestyksessä monta sukupolvea. Sexin anopilla on melkein vastasyntynyt oma lapsi sylissään.

Sexi kertoo isän puhuneen usein Zekestä, Sergiusta. Anoppi lausahtaa sitten pitkään tuijotettuaan, että veljeksistä Zeke muistuttaa isäänsä eniten.

Zekeä havainto liikuttaa. Hän pureksii kaiken tyynesti, samoin Birgitta-äiti. Sexi lausuu äidille kiitoksen siitä, että vanhemmat ovat huolehtineet veljestä Suomessa niin erinomaisesti.

”Ja Sergiu, isäsi puhui sujuvasti unkaria.”

”Cool, vihdoinkin”, vastaa Zeke.

Hyviä uutisia Pietarsaaren isälle.

Veli casanova

Zeke lupaa Sexille palata kylään parin vuoden kuluttua 18-vuotiaana. Toivotellaan onnea ja elämälle myötämäkiä. Kaulaillaan lujasti. Birgitta Lassila-Zsolnay saa poskilleen tavallista tunteikkaampia suudelmia. Ollaanhan yhtä perhettä.

Sexi ojentaa uudelle veljelle nahkaisen rannekorunsa.

Entä paperi, josta Sexi mainitsi?

Saamme silmien eteen Sexille alias Gheorghe Lucaciulle kirjoitetun asiakirjan. Kohdassa ’vanhemmat’ siinä lukee: Emeric ja Aurina Lucaciu. Kuin pisteenä i:n päälle.

Zeke kehaisee vielä Sexiä. Hyvä, että hänellä on vakinainen työpaikka kaupungin palveluksessa. Kenties uralla olisi mahdollisuuksia edetäkin?

”Se on mahdotonta, sillä en osaa lukea enkä kirjoittaa.”

”Etkö? Kerro vielä, miksi sinua sanotaan Sexiksi.”

”Ennen avioliittoa olin casanova. Oli paljon kauniita tyttöjä. Sellainen on miehen luonto.”

Zeke nauraa, jikijaki. Me kaikki nauramme. Näkemisiin, ja nyt mennään. Tavataan ensi kerralla.

”Äiti, ne kaikki olivat meille niin ystävällisiä.”

Pian olemme Unkarin puolella. On pimeää. Zeke painaa päänsä äidin syliin ja nukahtaa. Valon lapsi, syntymäpäiväkin juhannusaattona. Auto hyrrää mukavasti. Ovet pysyvät nyt varmasti kiinni.

Se Opel vuosimallia -65. Ei siinä Pietarsaaren pudotuksessa onneksi pahemmin käynyt. Mustelmia vain.

Ikuinen ystävä

Vuonna 1998 Zeken kotona soi puhelin. Soitto tuli Espoosta. Ystävällinen naisääni kertoi Birgitta Lassila-Zsolnaylle, että hänen perheessään on uusi poika, romanialainen Stefan.

Riemu oli suuri, juhlan paikka. Olihan Zeke luvannut Stefanille silloin lastenkodista lähtiessään, että kaikki menisi hyvin.

He ovat jälleen kavereita. Niin paljon yhteistä kasvaa menneisyydestä. Maailma ei erottanutkaan heitä, ystävyys on yhä vankka.

Zeke myöntää, että hän on nyt toisenlainen kuin ennen matkaamme Romaniaan.

”Olen tosi kiitollinen, että äiti ja isä hakivat mut pois kymmenen vuotta sitten. Surettaa kauheasti, miten ne kaikki uudet sukulaiset elävät siellä romanikylässä. On ollut aika pienestä kiinni, että mäkin asuisin siellä. Ja miten oliskaan käynyt, jos äiti ja isä ei olis löytäneet mua. Missä oikein olisin nyt?”

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 51–52/2007.