Henry Lehto kuvaa harvinaisen värisiä eläimiä ja lajien risteymiä: ”Hyvien ja harvinaisten luontokuvien ottaminen vaatii jatkuvaa puurtamista”
Henry Lehto valokuvaa harvinaisia eläimiä: poikkeavia värimuotoja ja lajien välisiä risteymiä. Tärkeimmät välineet ovat kiikari ja kamera, mutta niiden lisäksi tarvitaan suhteita ja vuosikymmenten kokemus.
Poikkeavan oravan kuvaaminen on toisinaan tylsää puuhaa, varsinkin jos se käy muutaman tunnin päiväunilla.
Henry Lehto on valmis marssimaan eteiseen ja heittämään takin päälle heti, jos vinkki harvinaisesta eläinyksilöstä tulee. Muuta ei välttämättä tarvita. Kamera on aina valmiina.
Lehto harrastaa luontokuvaamista. Siinä tuore havainto on ratkaiseva tekijä. Erikoinen eläin voi hetken kuluttua olla jo poissa.
”Saan välillä myös vinkkejä, että joku on edellisenä kesänä nähnyt erikoisen värimuodon mökillä. Silloin on liian myöhäistä lähteä valokuvaamaan”, Lehto kertoo.
Kaikki alkoi jo 70-luvulla isoveljen lintuharrastuksesta. Veljeksillä oli kiikarit ja lintukirja sekä havainto siitä, että kirjan piirretyt kuvat eivät aina vastanneet sitä, mitä luonnossa saattoi omin silmin nähdä.
”Ymmärsimme, että valokuva edustaa yksilöjä, joissa on eroja.”
Veljekset alkoivat havainnoida lintuja. He löysivät ne useimmiten laulusta tai liikkeestä. Tunnistivat niitä sitten lintukirjojen avulla. Hankkivat kameran ja tutkivat, kuinka höyhenpuku vaihtelee yksilöiden välillä ja miten se linnun eri ikävaiheissa kehittyy.
”Samalla onnistuimme välttämään lauantaisiivoukset kotona, kun lähdimme linturetkelle.”
Henry Lehto on harrastanut lintuja runsaat 50 vuotta, josta hän on valokuvannut 40 vuotta. © Vesa Tyni
Erikoisuuksien kuvaaminen vaatii yhteistyötä
Harvinaisten eläinyksilöiden kuvaaminen ei ole täysin yksilölaji. Jotta vinkkejä voi saada, pitää olla tiiviisti yhteydessä toisiin harrastajiin ja paikallisiin ihmisiin.
Lehto käyttää paikan päällä aikaansa siihen, että hankkii alueen asukkailta tietoja eläimen liikkeistä ja tekee itsensä tutuksi maanomistajille. Paikalliset välttyvät ihmettelyltä, millä asialla hän liikkuu.
Arvokkaaksi verkostojen luominen osoittautui esimerkiksi 25 vuotta sitten, kun Lehto metsästi kameran linssillään valkoista hirveä. Hän oli vinkin perusteella saapunut maalaistalon tontille ja käynyt esittäytymässä. Silloin valkoinen hirvi ilmestyi ruskean hirven seurassa sänkipellolle. Sekä talon poika että Lehto innostuivat, ja poika tarjoutui ajamaan Lehdon lava-autollaan lähemmäksi.
Lehto matkusti auton lavalla kolmijalkansa kanssa. Kun parivaljakko pääsi lähemmäs, kuski pysäytti auton ja molemmat hirvet kääntyivät katsomaan taakseen. Lehto nappasi kuvan.
”Se oli filmiaikaa, digikameroita ei vielä ollut. Halusin hyvän kuvanlaadun ja olin tehnyt filmivalintani sen perusteella. Nappasin kuvia täyden sarjan. Sitten tilanne oli jo ohi.”
Lehto lähetti kuvat ulkomaille kehitettäväksi. Kuvaushetkellä Lehto oli ajatellut, että hän otti vuoden luontokuvan. Toisin kävi. Kuvat jäivät liian tummiksi.
”Ajattelin, että näitä ei näe kukaan koskaan ja tuhosin koko kuvasarjan. Kuvitelma, että metsään voi vaan lähteä nappaamaan hyvän kuvan harvinaisuuksista, on harhaluuloa. Eläimiä on usein vaikea päästä lähelle. Sen jälkeen pitää onnistua saamaan hyvä kuva.”
Onneksi kuva valkoisesta hirvestä onnistui myöhemmin digiaikana. Lehto onnistui tallentamaan kamerallaan kuvan yksilöstä, joka oli 25 vuotta sitten pellolla liikkuneen valkoisen naaraan jälkeläinen. Sen jälkeen hän nähnyt vielä 12 eri valkoista hirviyksilöä.
Valkeat hirvet voivat olla tieliikenteelle ruskeita turvallisempia. Talvensa ne viettävät tyypillisesti metsän siimeksessä ja lumettomassa maastossa ne erottuvat ruskeita paremmin. © Henry Lehto
Pohjana vahva lajituntemus
Vaikeammin löydettäviä erikoisuuksia ovat eri lintulajien risteymät. Aloittelevalle lintuharrastajalle risteymän määrittäminen voi olla erityisen hankalaa, sillä niiden ulkonäkö vaihtelee yksilöllisesti.
”Luonnon risteytymien kohdalla pitäisi puhua vain todennäköisistä emolajeista. Lopullisen varmuuden voisi saada vain, jos yksilö saisi alkunsa häkkiolosuhteissa.”
Ylimääräisen haasteen tekee se, että lintujen määritys on kehittynyt. Jotkin tutut lajit on pilkottu useiksi alalajeiksi. Lokit ovat hyvä esimerkki tästä sekasotkusta.
Eläinten kuvaamisessa on tärkeää myös tuntea, miten eri lajit käyttäytyvät ja missä ne viihtyvät eri aikoihin vuodesta. Lehto käy usein havainnoimassa etukäteen. Kun silmiin osuu mielenkiintoinen yksilö, alkaa välittömästi sen kuvaaminen tai kuvaamisen suunnittelu.
”Hyvien ja harvinaisten luontokuvien ottaminen vaatii jatkuvaa puurtamista.”
Harmaalokki-isolokkiristeymän etsiminen kirjavan näköisestä lokkiparvesta saattaa olla aikaa vievää, sillä nämä isokokoiset lokit saavat aikuispukunsa vasta 4–5 vuotiaana. © Henry Lehto
Näppituntumalla
Digikamerat ovat helpottaneet valokuvaamista, sillä nyt pieniä virheitä esimerkiksi valotuksessa on mahdollista säätää tietokoneella. Uusien kameroiden monipuolisista ominaisuuksista ei kuitenkaan ole iloa, ellei niitä osaa käyttää.
”Kuvaajan pitää tuntea kameransa yhtä hyvin kuin oma rynnäkkökivääri armeijassa. Sitä pitää pystyä käsittelemään näppituntumalla vaikka pimeässä.”
Valitsemalla oikean tarkennusmenettelyn Lehto kuvasi monivärisiä oravia niin hyvin, että kuvan tarkkuus lähes häiritsi. Lehdolla oli aikaa miettiä, käyttääkö pistemäistä tarkennusta vai jotain muuta kameran mahdollisuuksista. Oravia piti nimittäin odotella pitkään. Mutta kun ruskeiden ja valkoisten laikkujen täplittämä emo kolmen kirjavan poikasensa kanssa lopulta tuli näkyviin, valinta oli tehtävä hetkessä.
Vaikka orava elää melko rajatulla alueella, se saattaa olla tunteja poissa paikalta, jolla se on nähty. Lisäksi maaseudun oravat ovat arkoja, toisin kuin kaupunkien ja hautausmaiden ruokitut oravat.
”Kyllä minulla kävi mielessä epäilys, mutta kun jaksoin riittävän kauan odotella paikoillani, ne tulivat esiin.”
Poikkeavan oravan kuvaaminen on toisinaan tylsää puuhaa, varsinkin jos se käy muutaman tunnin päiväunilla. © Henry Lehto
”En tule unohtamaan sitä lapinpöllöä koskaan”
Viiden vuosikymmenen huippuhetki on Lehdolle kohtaaminen valkoisen lapinpöllön kanssa. Veli oli saanut vinkin Keski-Suomesta. Kyseessä on yhä ainut valkoinen lapinpöllö, jonka Lehto tietää koko Euroopasta.
”Pöllöjä näkee muutenkin harvoin, ellei niitä varta vasten harrasta. Lapinpöllö on vieläpä suurimpia suomalaisia pöllöjä.”
Veljekset lähtivät Vesannolle havainnon perään. Ja lintu oli kuin olikin siellä. Lunta oli nivusiin asti. Veljekset rämpivät noin 25 metrin päähän kohteestaan, joka istui puussa vaaleanhohtavana ja käänteli päätään oikealle ja vasemmalle. Lehto kuvasi. Ja kuvat onnistuivat.
”Se oli hienoimpia koskaan näkemiäni lintuja. Pöllöt ovat niin mystisiä. En tule unohtamaan sitä lapinpöllöä koskaan maallisen vaellukseni aikana.”
Tiettävästi Suomen ensimmäinen valkoinen lapinpöllö. Ei siis tunturipöllö. © Henry Lehto
Kahta sukupuolta samassa linnussa
Eläinten väripoikkeamat ja eri lajien risteymät ovat hyvin harvinaisia. Valkoisia värimuotoja harvinaisempia ovat albiinot, joilta väripigmentti puuttuu kokonaan. Läpikuultavan valkoisten sulkien ja karvojen lisäksi albiinoiden iho, nokka ja kynnetkin ovat vaaleanpunertavat.
Niiden 40 vuoden aikana, kun Lehto on harrastanut luontokuvausta, hän on kuvannut kolme albiinoa lintua ja kolme albiinoa oravaa.
Kaikkein harvinaisin yksilö, jonka hän on onnistunut kuvaamaan, on kuitenkin varpunen. Yksilö, jonka vasen puoli oli kuin koiraalla ja oikea kuin naaraalla.
Tällaista eläintä kutsutaan gynandromorfiksi. Yksilöllä on sekä naaraan että koiraan kromosomeja, ja se voi näkyä yksilössä kahdella eri tavalla. Joko kuten Lehdon varpusella tai asettumalla mosaiikiksi ympäri kehoa. Harvinaista ilmiötä esiintyy lähinnä perhosilla ja äyriäisillä.
”Tiedän Suomesta vain yhden toisen tapauksen: Jyväskylän seudulla on nähty punatulkku, jonka rinnassa harmaa vaihtuu punaiseksi.”
Varpuskoiraan tuntomerkeistä näkyvät pään, kurkun ja rinnan mustat ja lämpimän ruskeat värit. Naaraan värisävyt ovat pehmeämmät. © Henry Lehto
Havaintoja ja mielenrauhaa
Lehdon harrastuksen kohteet ovat sen verran harvinaisia, että onnistumisen hetkiä voi osua harvaan. Mikä hänet saa silti jatkamaan?
”Kyllä se on elämän ihme, jonka voi nähdä luonnossa joka päivä.”
Siitä ihmeestä riittää jaettavaksi. Vaikka Lehto ei enää itse tarvitse lintukirjaa lajien tunnistamiseen, se on auton hanskalokerossa aina mukana. Siitä on helppo näyttää muille luonnossa liikkujille, millaista kohdetta kiikarilla etsitään.
Harrastuksesta saa havaintojen lisäksi mielenrauhaa. Jokainen voi löytää oman tapansa tarkkailla.
Voi laittaa linnuille talviruokinnan ja ihastella ilman suorituspaineita. Tai istua kannon nokassa vartin ja huomata, kuinka luonto ympärillä aktivoituu. Eläimet rohkaistuvat esiin ja oma mieli virittyy tarkkailuun.
”Riittää, kun luonnossa on. Antaa ajan kulua. Se on valtava riemu.”
Henry Lehdon valokuvia voi ihailla hänen verkkosivuillaan.
Lue myös: Maksimoinnin huippu – Nämä eläimet metsästävät juuri ruokailleita saaliita